Iloista yhteisöasumista Villa Hattarassa

Vaaleanpunainen vanha hirsitalo Villa Hattara sijaitsee radan toisella puolella lahtelaisella omakotitaloalueella. Pihaan käydään portin kautta. Polku vie ovelle.

Jo kuistille kuuluu, että talossa on lapsia. Eteiseen pöllähtävät Tiuku Tuomikko, 4, Tilda Tuomikko, 2, ja Moona Nikunen, 8.

Hattaran naiset Terhi Tuomikko (vas.), Tiuku Tuomikko ja Tilda Tuomikko sekä Sanna Parviainen ja hänen tyttärensä Moona Nikunen.

Ei ole kauaakaan, kun heidän äitinsä, teatterialan freelancereina toimivat Terhi Tuomikko ja Sanna Parviainen ajattelivat tahoillaan, etteivät asuisi enää aikuisiällä kimppakämpässä. Nyt he jakavat lapsineen puutaloa.

Tuomikoilla on kaksi huonetta alakerrassa. Ja kakluuni. Sannan ja Moonan huone ja alkovi sijaitsevat yläkerrassa.

Yhteistä aluetta ovat eteinen ja keittiö, jonne koko porukka parkkeeraa usein koulun ja päiväkodin jälkeen. Isolle puusohvalle voi heittäytyä odottelemaan ruoan valmistumista tai käynnistää piirustukset ja askartelut ruokapöydän ääressä kuten nyt. Tiuku piirtää metsää.

– Mikä metsä se on?

– Vihreä. Tietysti.

Moona leikkaa saksilla, ja Tilda kääntelee paperia keskittyneesti huulet törröllä.

– Ihanaa, kun lapset ovat löytäneet toisensa, Terhi ja Sanna sanovat.

Tiukusta on hienoa saada seuraa koululaisesta, ja Moonasta on kiva opettaa Tiukua. Ensimmäiset kuukaudet elettiin sulassa sovussa, mutta kun on tutustuttu ja totuttu paremmin, on tytöillä ollut jo vähän yhteenottojakin.

Omat ja yhteiset tilat elävät asukkaiden lukumäärän ja tarpeiden mukaan. Takavuosina, kun alakerrassa asui vain yksi aikuinen, olohuone oli yhteiskäytössä. Ennen Terhin muuttoa siellä asui pariskunta, jolla oli koko alakerta omassa käytössään keittiötä lukuun ottamatta.

Viime vuonna talon yläkerrassa asui myös Lahdessa muutaman päivän viikossa työskentelevä tamperelainen tutkija. Nyt huone on tyhjillään. Terhi pohtii, pitäisikö sen työhuoneena vai etsitäänkö siihen vuokralainen.

Parempi omissa oloissa?

Aiemmin Terhi asui Lahden keskustassa vanhassa puutalossa.

– Peruskorjauksessa talosta oli hävitetty sen vanha henki. Siinä ei ollut pihaa, jossa lapset olisivat voineet olla keskenään.

Terhi oli ehtinyt haikailla jonkin aikaa omakotitalosta, mutta se tuntui yksinhuoltajalle liian kalliilta ja mahdollinen työmääräkin arvelutti. Sitten Sanna ehdotti hänelle Villa Hattaran jakamista.

– Ajattelin, että ei, mutta päätin tulla katsomaan. Paikan päällä tiesin heti, että otan tämän. Talossa tuntui hyvä henki. Sanoin kuitenkin miettiväni pari päivää.

Ei olla nipoja, mutta tavaroita ei voi pitää levälläänkään.

Terhillä on kimppakämpässä asumisesta kokemusta pariinkin otteeseen.

– Yhdellä kämppäkaverillani oli kissoja, jotka majailivat joskus vaatekaapissani. Kun olin ulkomailla, huonettani pidettiin tupakkahuoneena, hän muistelee, nyt jo nauraen.

Jälkimmäisellä kerralla Terhi asui kämppiksen kanssa ensin kansanopistolla ja myöhemmin vuokra-asunnossa. Välillä asuminen meni niin tiiviiksi, että he elivät yhteisillä rahoilla hyvässä yhteisymmärryksessä.

– Olin tuohon aikaa aivan eri tilanteessa kuin nykyään. Kummassakaan asunnossa kenelläkään ei ollut esimerkiksi lapsia. Se oli sellaista opiskelijaelämää, jossa pistettiin juhlia pystyyn varsin usein.

– Sen jälkeen olen ajatellut, ettei koskaan enää. Tykkään asua omissa oloissani, mutta monet ratkaisut ovat kiinni elämäntilanteesta.

Kaikki reissun päällä

Sannan tyttärellä Moonalla on kolme kotia: Villa Hattara Lahdessa, isän koti Lahdessa sekä äidin toinen koti Helsingissä, jossa asuu myös Sannan mies ja tämän lapset. Äidin viikkoina Moonakin asuu viikonloppuisin Helsingissä.

– Kuulostaa monimutkaiselta ja sitä se vähän onkin, Sanna sanoo.

Paitsi isä, myös Moonan molemmat isovanhemmat asuvat Lahdessa.

– Tytöllä on täällä paljon verkostoa, joten halusin, että hän voi käydä koulunsa täällä. Olen pyrkinyt ratkaisemaan tilanteemme niin, että se olisi paras mahdollinen Moonalle.

Sanna voisi käydä junalla Helsingistä Lahdessa töissä päivittäin, mutta se tarkoittaisi, että hänestä tulisi viikonloppuäiti. Hän – kuten ei Moonakaan – halunnut sitä.

– Aluksi asuimme Lahdessa kaksiossa, mutta se oli kallista. Villa Hattara on ollut hyvä ratkaisu taloudellisistakin syistä.

Sanna halusi tietää, mitä perheneuvolassa ajatellaan järjestelystä. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että Sannasta olisi tullut viikonloppuäiti ja kolmas se, että Moona olisi muuttanut kokonaan Helsinkiin.

– Työntekijä kannusti järjestelyä, koska näin lapsi voi pitää lähellään kummatkin vanhemmat. Hän sanoi, että eikös teillä taiteilijapiireissä olla muutenkin aika yhteisöllistä.

Sanna korostaa, että mitään hippielämää Hattarassa ei eletä.

– Erityisistä puitteistaan huolimatta tämä on hyvinkin arkista elämää, jossa toistuu tietty säännönmukaisuus.

Erityisistä puitteista huolimatta tämä on hyvinkin arkista elämää.

Terhiä lukuun ottamatta asukkaat elävät jonkinasteista reissuelämää. Hän asustaa isoa taloa välillä yksikseen, kun Sanna ja Moona ovat Helsingissä ja Tiuku ja Tilda isällään.

– Meillä on aina laukut pakattuina. Ja tavarat väärässä paikassa, Sanna maalailee.

Naiset muistuttavat, että ero- ja uusperheet ovat harvoin yksi yksikkö tai edes kaksikko. Ketju jatkuu isovanhempiin ja muihin sukulaisiin. Pitää miettiä, kuka saa olla kenenkin kanssa jouluna ja kesälomalla, että tasapuolisuus ja hyvät suhteet säilyvät.

Kasvisruokaa kaikille

Moona Nikunen (vas.) ja Tiuku Tuomikko leikkivät koulua.

– Ovatko o ja a vokaaleja vai konsonantteja? Moona kysyy Tiukulta.

– Vokaaleja, Tiuku sanoo.

Moona on hämmästynyt, että niin pieni voi tietää.

– Onko y?

Nyt arvaus menee väärin. Ennen kuin verensokerit tipahtavat nollille, Terhi alkaa tehdä ruokaa. Tomaatit ja kurkut pilkkoutuvat pieniksi tortilloja varten. Terhi on ollut parikymmentä vuotta kasvissyöjä ja nyt hänellä on menossa vegaanikokeilu.

– Moona ja minä olemme sekasyöjiä. Pelkkään kasvisruokaan totuttelu on meille hyvä juttu, Sanna sanoo.

Jääkaappi on yhteinen, mutta kummallakin taloudella on omat hyllynsä. Jos kaikki ovat yhtä aikaa kotona, syödään yleensä yhdessä, mutta mikään velvollisuus se ei ole.

– Koska lapset ovat aika paljon isillään, ja mekin teemme jonkin verran iltatöitä, yhteisiä ruokailuhetkiä ei ole kovin usein.

Sanottava, jos ärsyttää

Pyöreän pöydän prinsessat, taustalla heidän palvelijansa.

Sanna ja Terhi eivät ole sopineet siivousvuoroista. Heillä on mielestään aika samanlainen siivouskäsitys: ei olla nipoja, mutta tavaroita ei voi pitää levälläänkään.

– Käytännössä Sanna siivoaa yläkertaa, koska hänen huoneensa ovat siellä, ja minä alakertaa. Keittiötä järjestelee ja tiskikonetta täyttää ja tyhjentää kuka ehtii. Omia jälkiä pyritään korjaamaan saman tien, Terhi kuvaa.

– Olemme sopineet, että pitää sanoa heti, kun joku asia alkaa ärsyttää, Sanna sanoo.

Toisen lapsia voi komentaa, jos siihen on tarvetta.

– Ylipäätään aikuisten tulisi pitää lapsista yhdessä huolta. Jos joku heistä on tekemässä jotain kiellettyä tai pahaa on tapahtumassa, kyllä siihen tulee puuttua, Terhi sanoo.

Kannattaa joustaa

Millaisen ihmisen ei kannata hankkiutua kimppakämppään?

Omat ja yhteiset tilat elävät asukkaiden lukumäärän ja tarpeiden mukaan.

– Ongelmia voi tulla, jos on hyvin tarkka siisteydestä ja järjestyksestä. Lapsiperheessä leluja ja vaatteita on väkisinkin ympäriinsä, naiset sanovat.

Vaikeuksia voi myös tulla, jos toinen lakaisee aina ongelmat maton alle tai on elämäntavoiltaan hyvin joustamaton. Siivellä eläjääkään muut tuskin hyväksyisivät.

Yltiösosiaalinen ei kimppakämpässä tarvitse kuitenkaan olla, vaan voi ihan hyvin elellä enimmäkseen omissa tiloissaan.

Villa Hattara on ollut vuosikausia yhteisöasumiskäytössä. Talolla on kolme omistajaa saman suvun piiristä ja he ovat halunneet pitää talon suvussa.

Käytännössä yksi asukkaista on aina päävuokralainen, nyt Terhi. Hän kerää vuokran ja on yhteydessä omistajiin.

Talossa on asunut paljon kulttuurialan ihmisiä. Kun joku muuttaa pois, hän vinkkaa vapaasta asunnosta tutuilleen.

Näiden kanssa yhteen

Mitään viisasten kiveä sen varmistamiseksi, että kimppa-asuminen menee putkeen, tuskin löytyy. Kulttuurialoilla, varsinkin teatterissa, on totuttu työskentelemään ryhmissä. Siitä voi olla hyötyä, mutta jotkut voivat kokea asian päinvastoin.

– Kun työ on sosiaalista ja joutuu sopeutumaan ryhmään, ei jaksa välttämättä samaa kotona, naiset pohtivat.

Siitä, että tuntee toisen hyvin, voi olla etua. Yhtä lailla voi olla hyvä, ettei tunne muita asukkaita lainkaan. On vain vaistomainen olo, että näiden ihmisten kanssa voisin asua. Niin tai näin, Terhin ja Sannan mielestä muuttoa ei kannata pelätä.

Yhteisöasumisessa joutuu tottumaan myös siihen, että hyvä tyyppi lähtee. Se voi olla hyvinkin surullista.

– Siitä, että sietää jonkinasteista epävarmuutta elämässään, on hyötyä, naiset sanovat.

Koskaan ei tiedä, millainen asukas tulee poislähteneen tilalle – tai ylipäätään, löytyykö uusi vaadittavassa ajassa.

Hyvä tuoksu leijailee hellalta. Tortillat alkavat valmistua. Piirustukset ja muut askartelut korjataan ruokapöydältä lautasten tieltä.

Kimppakämpässä ei ole yksinäistä.

– Monina iltoina ei ole maltettu mennä nukkumaan, kun on vaan juteltu pöydän ääressä, Terhi ja Sanna sanovat.

Arjen tarpeista

Asuinyhteisö, yhteisöasuminen, kommuuniasuminen, kimppakämppä?

– Yhteisöllisessä asumisessa perheen ulkopuoliset ihmiset jakavat normaalia enemmän yhteiseen käyttöön suunniteltuja tiloja, tamperelainen arkkitehti Johanna Kerovuori sanoo.

Hän luennoi yhteisöllisestä asumisesta ja auttaa ihmisiä löytämään yhteisasumiseen sopivia asuntoja ja taloja.

Nykypäivän yhteisöllinen asuminen on kehittynyt arjen tarpeista ja asukkaiden toivomusten mukaan. Moninaiset perhemuodot, ikääntyminen, asumisen kalleus ja ekologisuus ovat nostaneet yhteisöllisen asumisen puheenaiheeksi. Siitä voi tulla yksi ratkaisu nuorten asuntopulaan. Se voi myös vähentää ikäihmisten yksinäisyyttä ja avuntarvetta.

– Perheille etuna on ajan ja rahan säästö. Kun yksi hakee kaikki lapset päiväkodista, toinen voi käydä sillä aikaa kaikkia varten kaupassa, Kerovuori sanoo.

Rakentamisessa kalleinta on tehdä keittiö ja pesutilat. Kun ihmiset jakavat nämä tilat, asuminen halpenee.

Mikä tahansa asunto tai omakotitalo ei yhteisölliseen asumiseen sovellu.

– Asukkaan oma huone ei voi olla läpikulkuhuone. Joskus huoneet taas ovat liian pieniä. Myös äänieristyksen on oltava kohtuullinen.

Yhteisöllinen asuminen mahdollistaa myös tavaroiden jakamisen: jokaisella ei tarvitse olla omaa imuria, pesukonetta tai höyrykattilaa.

Pelkästään tavaroiden tai rahallisten kulujen vuoksi kimppakämppään ei kannata hakeutua.

– Yhteisöllisestä asumisesta on oltava kiinnostunut, vaikkei supersosiaalinen tarvitsekaan olla, Kerovuori sanoo.

Parhaiten pärjää, kun itsestä löytyy kehityskelpoisuutta.

– Jos ja kun eripuraa tulee esimerkiksi siivoamisesta, pitäisi voida muuttaa omaa toimintaansa sovittuun suuntaan.

Kimppakämppiä nuorille

Helsingin kaupungin Nuorisoasiainkeskuksen käynnistämässä Oman muotoinen koti -hankkeessa etsitään ratkaisuja nuorten asuntopulaan. Se toteutetaan yhdessä nuorten kanssa.

– Etsimme nopeita kokeiluja. Monilla työntekijöillä on ollut halua ja osaamista tehdä asioita aikaisempaa notkeammin, hankkeen projektipäällikkö Miki Mielonen sanoo.

– Aloitimme kartoittamalla kaupungin tyhjillään olevia tiloja. Niitä löytyikin melkoinen määrä.

Kantava teema on kimppa-asuminen. Ensimmäiseen kohteeseen, Kannelmäessä sijaitsevaan entiseen nuorisokotiin, haastateltiin hakijat viime syksynä. Asukkaaksi pääsyn ehtona oli alle 25 vuoden ikä sekä hankala asuntotilanne, vaikka kadulla hakijat eivät olekaan asuneet.

– Testasimme motivaatiota. Eduksi oli, jos hakijalla oli ideoita, miten kimppa-asumista voisi kehittää, Mielonen sanoo.

Mitään ulkoapäin tuotuja sääntöjä, normaalien muiden asukkaiden huomioon ottamisen lisäksi, ei ole. Kannelmäen kimppakämpässä toivotaan elettävän itseohjautuvasti.

– Jos ongelmia tulee, nuoret ratkaisevat ne luomalla itse tarpeellisia käytäntöjä tai sääntöjä, Mielonen sanoo.

Kannelmäkeä edelsi viimekesäinen kokeilu Vartiosaaressa, jossa asui kuusi Stadin ammattiopistossa rakennusalaa opiskelevaa nuorta. He remontoivat paikkaa ja saivat siitä opintopisteitä. Homma uusitaan tulevana kesänä.

Myös paljon julkisuutta saanut kokeilu, jossa nuoret ja vanhukset asuvat rinnakkain palvelutalossa, on osa Oman muotoinen koti -hanketta. Nuoret maksavat yksiöistään vuokraa vain 250 euroa, mutta sopimukseen kuuluu, että he viettävät kolmesta viiteen tuntiin viikossa vanhusten kanssa.

Työ jatkuu.

– Seuraavaksi kaupungin tyhjiä toimistotiloja muutetaan kimppakämpiksi nuorille. Yhteyksiä otetaan myös yksityisiin tahoihin, Mielonen sanoo.