Kolme sukupolvea samassa talossa

Lasten äänistä kuulee, että väki on kotona. Pian selviää, että vaalea maatalo Siikajoen rannalla alkaa vasta heräillä, vaikka kello on yli kymmenen arkiaamuna.

– Ihanaa, ettette tulleet etuajassa! Hetkeä aikaisemmin olisitte päässeet tekemään juttua uusperheen dynamiikasta silloin, kun talossa on uhmaikäinen, nauraa lisäsiiven emäntä Laura Vikiö.

– Katsoimme ukin ja täällä lomailevan veljeni kanssa aamuyöllä Stanley Cupin finaalin televisiosta, eikä tässä olla ihan vielä herätty, selventää keittiössä hääräävä Arto Vikiö.

Arton ja Lauran tytär Viivi, 2, sekä Arton edellisestä avioliitosta syntyneet Josefiina, 8, ja Juuso, 7, touhuavat aamukahveja katetulle terassille.

– Valmista! Käykäähän katsomassa, joko mamma ja ukki ovat heränneet, Laura kehottaa vanhempia lapsia, jotka syöksyvät kilvan avaamaan toista terassilta avautuvaa ovea, joka johtaa suoraan isovanhempien keittiöön.

Uhmaikäinen Viivi huomaa tilaisuutensa tulleen ja irrottaa nopeasti lettinauhat hiuksistaan.

– Nyt ne lähtivät, vaikka Viivi niin huolella lahjottiin pitämään lettejä kuvissa, Laura huokaa.

Josefiina ja mamma Terttu Vikiö ovat parhaita kavereita.

Kolmen sukupolven talon tarina alkaa jo 45 vuoden takaa. Silloin päärakennuksessa asuivat mamman, Terttu Vikiön, vanhemmat. Terttu ja hänen aviomiehensä Seppo Vikiö asuivat sen yhdessä huoneessa ensimmäisen lapsensa Arin kanssa.

– Kaipasimme omaa tilaa ja suunnittelimme muuttoa Siikajoelta töiden perässä Raaheen. Äiti ja isä pistivät vastaan, koska olin heidän ainut lapsensa, juuri terassituoliin istahtanut Terttu-mamma muistelee.

Tuolloin kaikkien kannalta parhaalta vaihtoehdolta tuntui elintasosiiven rakentaminen vanhempien talon yhteyteen.

Kolmilapsiseksi kasvaneen nuoren perheen asioista pidettiin tarkkaa lukua päärakennuksen puolella. Tertun vanhemmat puuttuivat mielellään lastenkasvatukseen ja tuntuivat väliin olevan läsnä vähän liikaakin.

– Kun ulko-ovemme kävi, päärakennuksessa avautui ikkuna: ”Mihin olette menossa?”, Terttu kertoo.

Tilanne helpottui, kun appivanhemmat rakensivat itselleen talon parinsadan metrin päähän. Muuton myötä vuonna 1991 päärakennus vapautui Tertulle ja Sepolle.

Siipirakennus oli asumaton parikymmentä vuotta ja olisi sellaiseksi jäänytkin, mikäli Vikiöiden keskimmäisen lapsen, Arton, elämässä ei olisi tapahtunut suuria mullistuksia. Hänen avioliittonsa päättyi lasten ollessa pieniä. Eron jälkeen mies tapasi joensuulaisen opettajaopiskelijan – ja rakastui.

Miniä- ja äitipuolikokelas tuli näytille joulukuussa 2007, juuri sopivasti Seppo 58-vuotispäiville.

– Lauralla oli mukanaan 58 karjalanpiirakkaa ja pullo kirkasta viinaa. Hän kysyi, että kumman satsin otan. Sanoin, että koko paketin! Seppo nauraa.

– Ja tarkoitti sillä myös Lauraa, Terttu tarkentaa.

Kun opiskelut antoivat myöten, Itä-Suomen tyttö muutti Pohjois-Pohjanmaan rannikolle, ja pian nuoripari alkoi haaveilla kaksikerroksisesta talosta Siikajoen rannalla lähellä Arton vanhempia. Samaan aikaan rakennusluvan hakemisen kanssa heidän asuntoonsa oli tulossa suuri vuokrankorotus.

– Silloin mieleen tuli tyhjillään oleva lisäsiipi. Päätimme Arton kanssa, ettemme sitä itse ehdota, Laura paljastaa.

Vaikka Tertun ja Sepon omat kokemukset eri sukupolvien yhteisasumisesta eivät olleet ruusuisia, heidänkin mielessään kävi, että lisärakennus oli ollut jo turhan pitkään tyhjillään.

– Mehän muuttoa taisimme ehdottaa, Terttu nauraa.

Pian 1970-luvun kuosissa säilynyt siipirakennus tyhjennettiin ja remontoitiin tulevia asukkaita varten, ja Arto muutti perheineen lapsuudenkotiinsa. Juuson huoneen seinää verhoaa sama tapetti, jota hänen isänsä katseli pienenä poikana.

Lapset Viivi, Juuso ja Josefiina sekä isovanhemmat Terttu ja Seppo Vikiö asuvat samassa talossa.

Molempiin tupiin oli aiemmin kuljettu vain etuovien kautta. Nyt takapihoja yhdistää katettu terassi, jonka kautta lasten on helppo kipaista mamman ja ukin puolelle vaikka sukkasillaan.

– Tämä on meille ihan luksusta! Kun Arto asui Tupoksella, emme nähneet lapsia säännöllisesti, Terttu kertoo.

Onko nuoruudenkokemuksista ollut hyötyä nykytilanteessa?

– Sen olemme oppineet, ettei toisten asioihin passaa puuttua, Seppo virnuilee.

Eläköityneet isovanhemmat reissaavat paljon. Siinä missä ennen päärakennuksesta seurattiin nuorenparin menoja, nyt nuoripari saattaa ihmetellä, että mihin ne mamma ja ukki ovat menneet.

Kun isovanhemmat ovat kotona, apua tarjotaan puolin ja toisin. Pikkupuolen Vikiöt toimivat vaikkapa isovanhempien mikrotukihenkilöinä ja nämä auttavat lasten kanssa.

Naapuriapu olikin todella tarpeen nuorelle äidille.

– Oli ihanaa, kun vauvan saattoi antaa suihkun tai muun pikkutoimen ajaksi mamman hoiviin! Laura kuvailee.

Vastaava apu on pian taas tarpeen, sillä uusin Vikiö potkii jo terhakkaasti äitinsä kylkiluita. Mammasta ja ukista ei silti ole tarkoitus tehdä perheen lastenhoitajia. Viivi vietiinkin päivähoitoon silloin, kun Laura teki opettajan määräaikaisuuden ennen toista raskauttaan.

Lapset kyllä viihtyisivät mummolassa enemmänkin. Josefiina touhuaa mielellään mamman kanssa: erityisesti leipominen kiehtoo mutta mamma on mukavin kaveri myös piirtämiseen ja shoppailuun.

Lapsille on kummassakin tuvassa samat säännöt.

Toiset parhaat kaverukset ovat Juuso ja ukki: kummankin mielestä toinen on juuri oikeaa seuraa esimerkiksi penkkiurheiluun sekä mönkijällä tai traktorilla ajeluun.

Usein mamman ja ukin puolelle aamuisin kiiruhtavia lapsia täytyy toppuutella.

– Mamman syliin on tarve päästä myös silloin, jos meillä on komennettu. Eiköhän Viivikin ala käydä naapurissa hakemassa sympatiaa, kunhan vauva on syntynyt? Laura arvelee.

Kummassakin tuvassa lapsille on samat säännöt – mitä nyt mamma ja ukki saavat olla lempeämpiä kuin mitä saattoivat olla omille lapsilleen.

– Mutta Arton ja Lauran ratkaisuihin emme puutu, Terttu toteaa.

Tilan arkea rytmittävät ajat, jolloin Juuso ja Josefiina ovat äitinsä luona. Alun perin Arto oli vanhemmille lapsilleen viikonloppuisä, mutta se kävi raskaaksi.

– Perjantaisin piti testata, että vieläkö isän rajat pitävät. Lauantaina yhteinen sävel alkoi löytyä, mutta sunnuntaina olimme aamusta lähtien lähtötunnelmissa, Arto kuvailee.

Nykyisin Arto hakee vanhemmat lapsensa Tupokselta Siikajoelle torstaisin koulun jälkeen ja vie heidät kouluun maanantaiaamuisin.

– On ihanaa, että voimme elää lasten kanssa tavallista arkea, Laura kiittelee.

Arto ja Laura Vikiön perheen uusin tulokas Fanni tässä vielä piilokuvassa.

Sukutalon hyvä puoli on se, että pihahommiin ja rakennusprojekteihin löytyy tarvittaessa lisäkäsiä. Yhteiskyydein säästyy bensaa ja siksi Arto ja Seppo kulkevat usein samalla kyydillä jäähallivuoroille naapurikuntiin pelaamaan jääkiekkoa, jos eri joukkueissa pelaavien miesten harjoitusvuorot sattuvat vierekkäin.

Ja jos omasta taloudesta on jokin tarvike loppunut, sitä voi kysyä seinän takaa.

– Mamman ja ukin puoli on meille toisinaan kuin lähikauppa. Kerran aloin leipoa kakkua ja hain naapurista eri kerroilla sokerin, kananmunat ja jauhot! Laura pyörittää päätään.

Mutta löytyyhän niitä yhteisasumisen huonoja puoliakin.

– Näin nuorena emäntänä teki alkuun tiukkaa se, että mamma on niin supersiisti ihminen. Vertailin siisteyden tasoa siihen asti, kun tajusin, olen ainoa joka tekee niin, Laura kertoo.’

Kommuuniasuminen ei hierrä, mutta Laura ja Arto Vikiö odottavat edelleen rakennuslupaa unelmatalolleen. Mikäli miniän kuvauksia suvun kovaäänisyydestä on uskominen, paikalliset saattavat jopa kuulla koteihinsa, milloin myönteinen rakennuslupapäätös saapuu:

– Tämä on välimerellisen äänekäs ja suuri perhe. Huomaa, milloin autotallissa ei kaikki suju ja missä lapset menevät pyörineen. Meteliin oli kyllä aluksi tottuminen, karjalaistyttö summaa.

Jutun teon jälkeen perheeseen syntyi tyttö, joka sai nimekseen Fanni Elina.