Todeksi käyvä ajanviete: Siksi kirjoitan

Alun perin lähdin mukaan ”huvin vuoksi”. Perhekodin työntekijä, tärkeä ystäväni, linkitti minulle ilmoituksen Lastensuojelun Keskusliiton järjestämästä kirjoittamistyöpajasta. Kiinnostuin heti, mutta en uskonut minusta olevan siihen. Eihän minulla ole mitään annettavaa, ajattelin. Eipä!

Paljon on tullut tunteita ja ajatuksia käytyä läpi Tarinoita lastensuojelusta -projektin aikana. Nyt koetan avata niistä tärkeimpiä.

Se, että ehkä vihdoin saan mahdollisuuden vaikuttaa, on minulle iso asia. Toivon sillä olevan merkitystä myös muille, jotka taistelevat näkymättöminä yhteiskuntaa ja tietämättömiä ihmisiä vastaan. Heille, joilla ei ole omaa ääntä, tai joilla on, mutta joita ei kuunnella. Heille, jotka toivovat huomiselta parempaa, mutta joiden usko tulevaan kärsii päivä päivältä. Heille, jotka joutuvat ennakkoluulojen uhriksi. Heille, joiden kohdalla usein ensin ajatellaan rahaa, ja sitten vasta ihmistä.

Siksi lähdin tähän mukaan.

Vaiennetut äänet

Haluan nostaa kuuluviin vaiennettujen äänet. Avata ihmisten silmiä lastensuojelun todellisuuteen; sillä eihän sitä voi ymmärtää, ellei tiedä mitä se oikeasti on.

Pikkuhiljaa, projektin edetessä, aloin tajuta minullakin olevan jotain, mitä antaa eteenpäin. Minulla ei ole minkäänlaisia ammatillisia papereita. Koulutusta en ole saanut hankittua, 27-vuotiaana naisena tämä välillä hävettää. Yhteiskunnan paine luo ajatuksen, että on epäonnistunut ihmisenä, jos ei ole tiettyyn ikään mennessä saanut ammattia.

Olen aina ollut kiinnostunut monista asioista, ennen kaikkea ihmisten ja eläinten hyvinvointiin vaikuttavista asioista. Saatan viettää tuntikausia tutkien ja pohtien, itsenäisesti. Ja vaikka minulla ei ole papereita, minulla on tietoa ja kokemusta. Minulla on omakohtaista kokemusta lastensuojelun epäkohdista, yhteiskunnan virheellisistä olettamuksista, toimivista ”radikaaleista ratkaisuista”, mielenterveyden ongelmista. Olen nähnyt monenlaisia ongelmia lasten ja nuorten keskuudessa, ja minulla on ollut mahdollisuus olla tukena ja apuna ratkaisemassa niitä.

Minulla on rehellistä kiinnostusta ja intoa korjata epäkohtia. Olen valmis näkemään vaivaa auttaakseni muita. Ymmärrän ja aidosti haluan ymmärtää toisia ihmisiä. Minulla on kokemuksia, joihin pystyn tukeutumaan tällä elämänsaralla.

Kirjoittamistyöpajoissa kohtasin tunteeni

Viimeisimmässä kirjoittamistyöpajassa jouduin kohtaamaan omat tunteeni itseäni ja minua kohdanneita asioita kohtaan.

Olen antanut tekstejäni aina jonkin verran ihmisten luettavaksi. Täysin ”anonyyminä” tai sitten ihmisille, joihin luotan ja joiden en pelkää kääntävän selkäänsä. Tässä projektissa olen alkuun epäröinyt, sitten uskaltanut, ilahtunut, hävennyt, sitten ruvennut pelkäämään – yhden ja saman tekstin takia.

Alkuun epäröin, uskallanko antaa tekstini luettavaksi, sitten uskalsin ja annoin. Ilahduin, että henkilö, jolta kysyin, sen suostui lukemaan ja kertomaan mielipiteensä ”taviksen näkökulmasta”.

Sitten alkoi hävettää: nyt hän tietää minusta jotain hirveää. Miten voin olla normaalisti tämän jälkeen?

Kyllä, olen tehnyt tällaista. Kyllä, en ole aina ymmärtänyt sen olevan väärin, miten minua on kohdeltu. Kyllä, kehoni on ollut eri mieltä kuin pääni.

Aloin pelätä. Pelätä, että tämä ihminen kääntää selkänsä minulle tietäessään, mitä olen tehnyt. Argh, missä ihmeen vaiheessa olen antanut ihmisen muodostua sen verran tärkeäksi, että pelkään tulevani syrjityksi, hylätyksi?!

Myöhemmin sama teksti aiheutti kaiken uudestaan toisen ihmisen kohdalla. Yritin parhaani mukaan olla itseni hallitseva, iloinen ihminen, joka riemuitsee tulevasta ongelmitta. Silti suustani pääsi: ”Toivottavasti et tuomitse minua tämän perusteella”. Jos voisin, vetäisin nämä sanat takaisin.

Ja taas mietin: missä vaiheessa olen antanut ihmisen muodostua sen verran tärkeäksi, että pelkään tulevani syrjityksi, hylätyksi?!

Vieläkin pelkään

Sain huomata, etteivät nämä ihmiset tuominneetkaan minua. Heidän käyttäytymisensä minua kohtaan ei ole muuttunut. Ehkä pelkoni oli turha. Toinen heistä sanoi heti, kun olin laskenut pelkoni ilmoille, ettei hän minua tuomitse. Miksi tuomitsisi? Yritän jatkossa pitää tämän mielessäni. Jos joku ihminen tuomitsee minut historiani perusteella, on pysähdyttävä miettimään, tarvitsenko ja haluanko minä häntä elämääni?

Olen aina tiennyt, että pelkään laskea ihmisiä lähelleni. Nyt olen joutunut myöntämään itselleni, että en pelkää sitä, että minua satutetaan asioilla, jotka eivät pidä paikkaansa. Pelkään laskea ihmisiä lähelleni, koska pelkään minua satutettavan asioilla, joita minusta tiedetään.

Vieläkin pelkään, että ihmiset hylkäävät minut, koska tietävät, mitä olen tehnyt. Pelkään, että ihmiset eivät näe minua, vaan pelkästään ne hirveät asiat, joita en pysty hymysuin kertomaan. Pelkään, vaikka olen saanut nyt monta kokemusta siitä, että minua ei hylätäkään, eikä torjuta.

Ehkä tämän asian myöntäminen ja tekstien julkaiseminen on askel eteenpäin. Tai pohjaton suo, johon hukun. Toivottavasti ensimmäinen vaihtoehto.

Olen ylpeä itsestäni, että tein sen. Minua pelotti, hävetti, ja silti tein sen. Eikä maailma romahtanut niskaani.

Projekti, joka on vienyt minua paljon eteenpäin.

Ajanviete, joka vihdoin käy todeksi. Kirjoitukseni julkaistaan!

Minä jaksan tämän päivän – Tarinoita lastensuojelusta -kirja julkaistaan Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä 1.10.2019. Kirjan ovat kustantaneet Lastensuojelun Keskusliitto ja WSOY.

Perhonen

Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä. Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno. [caption id="attachment_31772" align="alignnone" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]