Siirry sisältöön
Tarinoita lastensuojelusta

Sijoitus

03.09.2019

Lastensuojelutyö on raskasta. Ja arvokasta. En kiellä sitä missään vaiheessa tätä tekstiä. Mutta se on myös valinta. Ihminen pystyy vaikuttamaan siihen, mitä tekee työkseen. Työ ei ole pakollista ympäri vuorokauden, seitsemänä päivänä viikossa, 52 viikkoa vuodessa.  

Entä lastensuojelun asiakkaat? 

He eivät ole valinneet elämäänsä. He eivät ole ylpeitä siitä, etteivät ole saaneet syntyä onnelliseen perheeseen.  He voivat olla iloisia siitä, että sossut ovat puuttuneet heidän elämäänsä. Eivät sen takia, että se olisi hienoa. Heidän silmissään, korvissaan, tunteissaan, se voi olla helpotus jatkuvan pelon, nälän, väkivallan, pahan olon alla elämiseen. 

Heille se, mikä on joillekin työ, on arkipäivää. Siitä, mistä jotkut saavat palkan, he saattavat olla valmiita antamaan kaiken maallisen omaisuutensa, ollakseen edes hetken turvassa. 

Itse muistan edelleen selvästi sen puhelun, kun sain tietää, etten palaa enää kotiin. Olin nuorisopsykiatrian osastolla hoidossa. Toinen sairaalajakso menossa, ensimmäinen kesti yli 9 kuukautta, välissä pari kuukautta kotona, ja takaisin osastolle. Tämä pätkä oli myös kestänyt jo useamman kuukauden.   

Tunteeni olivat erittäin ristiriitaiset. Toisaalta olin helpottunut: ei tarvinnut mennä enää kotiin pelkäämään, toivomaan kuolemaa. Samaan aikaan koin olevani vain yksi suuri pettymys kaikille. Miten saatoin olla niin surkea ihmisolento, että hajotin perheemme? Miksi ikinä säryin, epäonnistuin, avasin suuni? Olinko vain itsekäs paskiainen yrittäessäni helpottaa omaa pahaa oloani? Onko väärin kokea olevani helpottunut samalla, kun selvästi kuulen äitini äänestä, kuinka hän on surullinen. 

Yritin perheeni takia kieltäytyä sijoituksesta. Onnekseni olin alaikäinen, sossukin vaihtunut, takanani seisoi mahtavat nuorisopsykiatrian työntekijät. Yritin puhua, kuinka pärjään kyllä kotona. Kuinka minua rakastetaan enemmän kotona kuin koskaan kukaan missään muualla. Kuinka saan kyllä kaiken tarvitsemani tuen kotoa. 

En väitä, etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Mistäpä sitä tietää, ehkä rakastivat, ehkä eivät. Ehkä rakastavat tänä päivänä, ehkä eivät. Tiedä häntä. Mutta se täytyy myöntää, että he satuttivat minua enemmän kuin kukaan koskaan. En ole ylpeä siitä. Itseasiassa, tuota lausetta kirjoittaessa muodostui kyynel silmäkulmaani. 

Istuessani perhekodin keittiönpöydän päädyssä ensimmäistä kertaa mietin, mihin ihmeeseen olen joutunut. Luulevatko he tosissaan, että tästä olisi kenellekään apua? Hetken juteltuamme koin oloni jo tervetulleeksi. Alku oli minulle erittäin hankalaa. En pystynyt antamaan itselleni lupaa olla onnellisempi siellä kuin kotona. Tosiasia vaan silti oli, että olin siellä onnellisempi. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani turvassa. Elämääni tulivat rajat. Rajat ja rakkaus. Kaksi asiaa, jotka olivat ehkä kotonakin, ehkä eivät, mutta jotka toivat olooni helpotuksen. Vihdoin. 

Olin varmaan erittäin rasittava asiakas. Satutin itseäni, viiltelin. Viilsin ensin, ja lähdin vasta sitten mahdollisesti etsimään apua. Olisin toki voinut koettaa mennä suoraan juttelemaan. Mutta en vain osannut. En ollut ikinä oppinut sitä taitoa. Itseasiassa, opettelen sitä taitoa edelleen, 27-vuotiaana. 

Välillä huomasin työntekijöistä ja perhekodin vanhemmista, että he alkoivat hetkittäin väsyä minuun. Kaikesta siitä huolimatta he jaksoivat aina tukea minua kasvussani elämään. Ja edelleen he ovat elämässäni mukana. Vapaaehtoisesti.  

Kiitos heille siitä, täydestä sydämestäni. Ilman heitä en usko, että olisin tässä. Olen onnellinen, että he ovat valinneet sen työn. 

Perhonen

Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä.

Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno.

Kuva: Aino Sutinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »