Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Pitkän parisuhteen salaisuus 1: ummista toinen silmä

02.09.2018

Onko erilainen käsitys siivoamisesta parisuhteen kynnyskysymys? Se voi olla, jos kumpikaan ei ole valmis joustamaan omasta käsitysestään.

”Otapa tuosta imuri ja imuroi huoneesi”, ehdotan Rumpalille, 16 v, yställisesti, mutta jämäkästi.

”Juu ei vielä kannata. Pölyssä pääsee vielä kahlaamaan”, hän vastaa naureskellen. Eikä koske imuriin.

”Ne jouluvalot otat ainakin pois!”

”Miks? Kohtahan on taas joulu.”

Ei naurata. Olen epäonnistunut. Äitinä. Kansalaisena.

Oma äitini opetti minut pienestä pitäen siivoamaan oman huoneeni ja vähän enemmänkin. Muistan jo alakoululaisena jynsänneeni kylpyhuonetta. Kai siinä oli pakkoakin mukana, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Ellei traumaksi lasketa kammoa epäsiisteyttä kohtaan. Äitini mielestä tiskipöydän pitää aina kiiltää niin että siitä voi tarkistaa meikkinsä. Ylimääräisiä rojuja ei loju tasoilla, puhumattakaan lattioista. Kun siivotaan kunnolla, pestään seinät ja kattokin.

Tähänkö sukupolvien kunnon siivoojien ketju katkeaa?

Olen huomannut, että meitä ihmisiä on kahdenlaisia: suurella pensselillä sutijoita ja piinallisen pikkutarkkoja nysvääjiä. On ne, jotka huomaavat antiikkitapetin ja on ne, jotka huomaavat tahran siinä. Arvannette kumpaan ryhmään kuulun.

Kun tapasin lasteni isän, tein ihmiskokeen.

Tarjosin hänelle voileipiä. Hän vuoli ensin kurkusta kuivahtaneen pään pois ja jätti sen leipälautasen viereen pöydälle. Huomasin, mutten puhunut mitään. Jätin kurkun siihen kuivettumaan seuraavaa vierailua varten. Minua kiinnosti, huomaisiko hän sen. Tuli seuraava kerta. Hän vuoli uuden kurkunviipaleen edellisen päälle. Olin tavannut Taiteilijan.

Jamaikalaisen sanonnan mukaan ennen naimisiin menoa pidetään molemmat silmät auki, naimisiin menon jälkeen ummistetaan toinen.

Oliko järkevää mennä naimisiin näillä taustoilla? Olihan aika todennäköistä, että kiusaisimme toisemme hermoraunioiksi. Voi, olen miettinyt sitä monta kertaa. Arvostin hänen muita ominaisuuksiaan niin paljon enemmän, että olin valmis sietämään tämän pikku epämukavuuden. Suljin siis toisen silmäni. Niin varmasti teki Mieskin.

Sitten meille otettiin koira. Jokainen koiranomistaja tietää, etteivät ne piittaa tuon taivaallista kenenkään siisteyskäsityksistä. Heti, kun silmä välttää, ne pyyhkivät takapuolensa mattoon. Ja sen jälkeen kuonokarvansa. Kieriskeltyään puutarhassa kastemadonraatojen ja tiesminkä ulosteen päällä se hyppää tietysti sohvalle kellimään.

Meidän perheen Taiteilijat ripottelevat talossa kulkiessaan ympärilleen kaaosta ja riemua. Jos haluaa riemun, pitää joko sietää kaaosta tai järjestellä itse. Suurempia jupisematta. Yritin joskus laatia siivousvuoroja ja tehtävälistoja sekä polkea jalkaa lattiaa vasten. Sama kuin käskisi kuuta putoamaan.

Perheen siivouspoliisin rooli on tylsä.

Välillä silti vieläkin iskee rättiraivo ja suusta pullahtaa painokelvotonta tekstiä. Silloin haaveilen omasta siististä pikkukodista, jossa olisi puhtaanvalkoista ja leikkaussalimaisen kliinistä. Sinne ei voisi tuoda Rumpalia eikä Taiteilijaa, koirasta puhumattakaan. Muutaman päivän ehkä nauttisin, mutta olisiko se sittenkään kovin hauskaa elämää?

Toivoa silti on. Rumpalin sisar pitää huoneensa hyvin siistinä. Yritän kovasti motivoida häntä ulottamaan siivousintoaan edes vähän oman huoneen ulkopuolelle. Ja kas, Rumpalin huoneestakin alkaa kuulua imurin kodikas hyrinä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »