Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Näetkö lapsen silmät?

07.10.2018

Mikä on parasta, mitä voi sanoa ahdistuneelle vanhemmalle?

Muistan, miten paljon mielipiteitä minulla oli lastenkasvatuksesta silloin, kun itselläni ei vielä ollut lapsia. Ne pohjautuivat väärinkäsityksiin: a) lapset sotkevat ja kiukuttelevat tahallaan, b) lapset osaisivat kyllä käyttäytyä kuin aikuiset, jos vain haluaisivat, c) lasten saamisen jälkeen oman elämän ei tarvitse muuttua.

Voi sisarparkaani, joka joutui kuuntelemaan ”asiantuntevia” neuvojani yrittäessään kasvattaa kahta villiä poikaansa!

Miten se vanha sanonta menikään? Maalta on hyvä huudella, kun merellä on hätä? Sinne päin. No, karman karmaiseva koura ylsi lopulta tähänkin norsunluutorniin. Kaksi tenavaa ja vielä kaupan päälle allergiat ja diabetes.

Lapsen pitkäaikaissairaudet ovat vanhemmille suuri ahdistuksen ja stressin lähde.

Mitä sitä silloin vanhempana toivoo muilta ihmisiltä? Ei ainakaan norsunluutornista lausuttuja neuvoja.

Tästä on jo vuosia, mutta muistan sen kuin eilisen. Oltiin espanjalaisessa leikkipuistossa. Pitelin sylissäni puolivuotiasta vauvaa, jonka posket helottivat ihottumasta vereslihalla. Hän oli pahasti allerginen. Espanjalainen isoäiti, joka oli tuonut lapsenlapsensa liukumäkeen, istahti viereen.

”Vauvallasi on maailman kauneimmat silmät”, hän sanoi hymyillen eikä tuntunut saavan silmiään irti pojan taivaansinisistä silmistä.

Olen monesti miettinyt lämmöllä tuota isoäitiä ja hänen sanojaan. Lapsi on niin paljon muutakin kuin ihottuma tai mikä tahansa muu sairaus. Puolivuotiaan nauru hersyy heleänä, kätösillä on jo oma tahto. Ihan kohta hän on ihminen, joka pitää kitaroista ja dinosauruksista ja vadelmasoseesta, mutta ei tykkää tomaatista tai hämähäkeistä. Äiti toivoo, että hänen kauneutensa nähdään. Lapselle se on elinehto.

Ihmisen tarve tulla nähdyksi ihottuman läpi säilyy koko elämän.

Vuosien varrella ihottuma vaeltelee pitkin pojan kehoa ja leiriytyy minne tahtoo. Milloin taipeisiin, milloin ylähuuleen. Nyt hän on jo teini. Kaikkein vähiten hän toivoo, että ihmiset huomaisivat naarmut ja läikät. Kun joku huomauttaa jotakin ymmärtämätöntä, hän ei koskaan vastaa ilkeästi, sillä siihen hän on liian hienotunteinen. Ehkä hän jo tietää, miten kipeältä möläyttely voi tuntua. Tai ehkä hänellä alkaa jo olla riittävästi sisäistä vahvuutta jättää ajattelemattomat sanat omaan arvoonsa. Toivottavasti.

Miten kasvatetaan sisäistä vahvuutta? Siihen tarvitaan läheisiä ja ystäviä, jotka näkevät muutakin kuin ihottuman ja muistavat kertoa sen usein. Lopulta lempeän kannustava ääni alkaa soida sisällä vallitsevana. Yhtä möläytystä kohden tarvitaan kymmenen kannustavaa sanaa.

Vanhempana sitä toivoo, että lapsi aina muistaisi kaiken hyvän, mitä hänelle on sanottu. Hänestä on kasvanut komistus, jolla on edelleen maailman kauneimmat silmät.

 

Samasta aihepiiristä:

Älä syrji lasta ruokavalion vuoksi

Rokotekriittisyys liittyy rakkauteen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »