Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ystävyyden hinta

25.10.2019

On iltapäivä.
Lapset piirtävät olohuoneen lattialla ja liimailevat hassuja silmiä piirrostensa hahmoille.
Halloween hirviötä, kuulemma.
Istun askartelukaapin edessä ja ympärilleni levittäytyy kaaos.
Neljän vuoden aikana kertynyttä askarteluroipetta on ympärilläni epämäärisinä kasoina.
Laatikollinen kiviä, jostain styroksmassasta tehtyjä epämääräisiä neliötä, huopatilkkuja, jäätelötikkuja, pussituksesta huolimatta kuivunutta savimassaa… Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkea mitä sitä nyt voisi kai kuvitella tarvitsevansa jos askartelee kahden alle seitsemän vuotiaan lapsen kanssa viikottain jotain.


Huokaan ja mökötän itsekseni. Mutisen vihaavaani pakkaamista, lähtemistä ja ihan tätä kaikkea. Sullon valtavia määriä lasten piirustuksia kierrätyslaatikkoon ja pohdin miksi lähtöjen aina pitää sisältää näitä satoja tunteja siivoamista ja raivaamista.
Kun pussitan puuhelmiä pakatakseni ne konttiin menevään laatikkoon tulee Kuopus seisoskelemaan kaaoksen laitamille. Tutkimaan kaikkea sitä mitä olen jo päättänyt heittää pois.
Selitän ettei niitä asioita nyt enää oteta esiin. Miksi ei, kysyy lapsi.
Selitän, että kaikkea ei voi ottaa mukaan Suomeen. Osa pitää jättää tänne, ei vain voida kuljettaa kaikkea mahdollista meren ylitse.
Kuopus tuijottaa minua hetken vaiti. Kävelee pois.

Hetken päästä hän tulee takaisin. Kasvoillaan tuo päättäväinen ilme. Tuo ilme joka häivähtää välillä hänen silmissään, hetkellisesti hän lakkaa olemasta pieni lapsi, hetkellisesti hänen kasvoiltaan voi nähdä tulevaisuuden, teini-ikäisen lapsen.
“Minä olen päättänyt että minä en tule mukaan sinne Suomeen. Te voitte mennä, minä jään tänne. Käyn koulua. Minulla on siellä kavereitakin. Suomessa ei ole.”
Katson lasta ja ylitseni hulvahtaa rakkaus, ja valtava kipu.


Tiesimme että tämä tulisi olemaan Kuopukselle vaikeinta. Hän ei muista Suomesta oikein mitään. Ei muista muuta kotia kuin tämän. Ja nyt koko syksyn hän on tehnyt niin valtavan paljon töitä sen eteen että hän löysi paikkansa koulussa. Rohkaistui puhumaan englantia, sai ystäviä. Hänelle tämä kaikki tuntuu varmasti siltä kuin se olisi ollut turhan takia.
Juuri kun hän alkoi kokea itsevarmuutta, itsenäisyyttä ja sitä että hän pärjää elämässä ilman Esikoistakin, osaa ilmaista itseään ja puhua, kerrotaan hänelle että se kaikki täytyy nyt jättää taakseen ja aloittaa alusta.
Kysyn lapselta eikö hänen sitten tule meitä ikävä? “No minä voin sitten Skypettää teille niin kuin me skypetetään Mummille ja Ukille joka viikko.” Hänellä on suunnitelma. Eikä lasta kiinnosta kuulla minun kantaani asiaan vaan hän kertoo asian ilmoitusluonteisesti ja poistuu paikalta jättäen minut yksinäni tunteideni kanssa siihen askartelutarvikekaaoksen keskelle.


Jään miettimään ystävyyksiä.
Lähtemistä, jäämistä. Uusiin ihmisiin tutustumista tietäen että kohta taas lähtee ja jättää kaiken taakseen. Kirjoitin miten siihen tottuu. Miten sitä lakkaa ajattelemasta sitä.
Mutta kyllä sitä silti ajattelee, lähdön hetkellä, kun se lähenee.
Ei tämä meillekään ole vain olankohautus. Vaikka me olemme tehneet tämän aikasemminkin, monta kertaa. Lähteneet. Jättäneet kaiken taakseen. Jatkaneet matkaa kun ystävät ovat jääneet.

Me tiedämme, että nekin ihmiset joiden elämät täällä nyt kietoutuvat tiiviisti omiimme, jatkavat elämäänsä, ja hitaasti mutta varmasti alkavat meidän elämämme taas olla erilissiä. Yhteistä on enää historia. Ne yhteiset vuodet.
Arki siirtyy aikavyöhykkeiden ylitse eri mantereelle. Arjen hetket eivät enää kohtaa. Ei enää ole samaan aikaan kuuma, ei enää samaan aikaan sada tai ole kylmä.
Erilaiset haasteet, maiden erilaiset kulttuurit hiipivät elmään ja kuplat leijailevat kauemmaksi toisistaan.
Historia ei unohdu, ei se yhdessä vietetty aika ja elämä eikä se ystävyys.
Ei se katoa.


Siksi ystävystyminen ei ole koskaan turhaa. Aito ystävyys antaa lopulta aina enemmän kuin ottaa. Vaikka tietäisikin eron olevan vääjäämättä edessä. Se kannattaa.
Siksi olen antanut itselleni luvan ystävystyä. Näinä vuosina täällä, nytkin tänä viimeisenä syksynä. Vaikka tiedän lähdön ihan pian koittavan.
Tiedän ystävyyksien olevan niitä joita kaipaan täältä lopulta eniten. Näiden ihmisten nauru, väsymyksen jakaminen ja elämänmakuinen sarkasmi.


Suomessa edessä on taas uusi arjen ystävyyksien löytäminen. Vaikka vanhat ystävät ovat siellä odottamassa, ne harvat jotka ovat jaksaneet rakastaa meitä läpi näiden vaellusvuosien, he ovat siellä. Mutta heilläkin on oma elämä, oma arki. Emme me mitenkään itsestäänselvästi solahda sinne. Ei meihin olla totuttu siellä, ei arjessa.
Kaikki pitää rakentaa alusta. Aivan samoin kuin piti täällä. Pitää löytää uudelleen ne ihmiset joiden kanssa jakaa niitä arjen mikrohetkiä.
Niitä ihmisiä joiden kanssa piipahtaa kahville, tai joille laittaa tekstiviesti kun lapsen koulussa ilmenee ongelmia.
Niitä ihmisiä joiden luo mennään iltapäivisin koristelemaan keksejä kun kotona ei jaksa olla.
Eikä se ole helppoa, löytää ja rakentaa taas kaikkea alusta. Tutustua ja antaa itsestään palasia, nähdä vaivaa ja löytää se ystävyyden rutiini.
Joten ymmärränhän minä, ettei lapsi sitä halua. Eikä jaksaisi.


Ehkä yksi suurimmista Suomeen vietävistä aarteista ovat kuitenkin näiden vuosien aikana kertyneet ystävyydet. Kuten aina, osan ihmisten kanssa, joihin ihan alussa tutustui, ei ystävyys koskaan syventynyt puistokeskusteluita pidemmälle. Mikä sekin on täysin ok.
Osan kanssa tiemme ristesivät hetkeksi, kunnes syystä tai toisesta jatkoimme omia matkojamme. Joidenkin kohdalla huomasin heidän ottavan minulta enemmän energiaa kuin mitä vastalahjaksi sain, ja vetäydyin. Ja sitten jäljelle jäivät timantit.
He joilta saan enemmän kuin osaan antaa.
He kenen seurassa voin olla juuri oma itseni. Outoine vaatteineni ja sarkastisine vitseineni.
Hajamielinen, välillä äkäinen, naurava ja kunnianhimoinen minä.
Ja heitä minä tulen kaipaamaan. Aivan kuten Kuopus omia ninja ystäviään. Niitä hänen omia arjen ihmisiä jotka hyväksyvät hänet juuri sellaisena, murtavaa hassua englantia puhuvana hupsuna lapsena.

Silti toivon, että kunhan aika kuluu, ja elämä etenee, oppivat meidänkin lapsemme näkemään ystävyyden eri sävyt. Ja sen miten se on rikkaus tuntea ihmisiä ympäri maailmaa. Vaikka se onkin tarkoittanut sitä että heistä kaikista on joskus pitänyt erota.


Elämän opettelu tekee välillä kipeää.
Ihan sama oliko ikää 5 vai 37 vuotta.


 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »