Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vuoren valloitus

05.08.2019

Kohti vuoren huippua.
Siinä tämän päivämme tavoite. Valloittaa Mount Diablo.
Olemme ajaneet puolentoista tunnin matkan laaksosta vuoren yläpäässä olevalle leirintäalueelle.
Emme me toki selvinneet ilman, että autossa hetken aikaa huusi taas kerran niin lapset kuin Puolisokin.
Jokin siinä pienessä tilassa on mikä saa nuo kaikki kolme hermostumaan perusteellisesti toisiinsa.
Puoliso ei kestä lasten kitinää ja sitä lapsiperheille niin tuttua automatkakiistelyä. Milloin toisen jalat ovat toisen puolella, milloin toinen vie toiselta kirjan suoraan kädestä, milloin toinen sanoo ohi ajaneen auton olleen punainen ja toinen huutaa pää punaisena sen olleen violetti.
Ja lähes poikeuksetta lopulta huutoon yhtyy Puoliso karjuen etupenkiltä lapsille että olkaa hiljaa, minun samalla koittaen ilmehtiä ettei hän huutaisi.

Kaikkea ei voi saada.
Jos meillä muutoin on mitä mainioin reissuperhe, niin kai meidänkin vain pitää kärsiä osamme tästä matkahuudosta, niin lasten kuin yhden aikuisen osalta.
Mutta siihen luonnonpuiston porttiin päättyy huuto lopulta, jokaiselta.
Kerromme nimemme ja saamme sitä vastaan etukäteen varatun telttapaikkamme numeron ja pysäköintiluvan. Vartija kertoo puiston porttien sulkeutuvan auringonlaskun aikaan ja avautuvan taas aamulla.
Välissä alueelle ei pääse sisään eikä sieltä pääse pois.

Jatkamme matkaa kapeaa, mutkaista tietä myöten ylöspäin. Matkaa ei ole kuin reilu 10km mutta aikaa se ottaa meiltä silti lähes puoli tuntia. Mutkissa ei uskalla ajaa kuin matelemalla, pyöräilijöitä ajaa vastaan hurjaa vauhtia alamäkeen. Lopulta käännymme Juniper campgroundin kyltin mukaisesti vasemamalle ja löydämme oman numeroidun telttapaikkamme.
Ihana yksityisyys kommentoin Puolisolle. Telttapaikat on siroteltu pensaiden sekaan, niin ettei toisia telttoja näe lainkaan. Samaan hengenvetoon totean ymmärtäväni täydellisen tulentekokiellon. Alue on pelkkää kuivaa pensaikkoa. Ei mitään muuta. Jos täällä saisi sytyttää nuotioita niin niistä kimpoilevat kipinät sytyttäisivät takuu varmasti koko vuoren rinteen palamaan.  Kuumuus tuntuu pistävältä, ison männyn varjo tarjoaa hieman helpotusta oloon. Päätämme yrittää vuoren huiputusta vielä saman iltapäivän aikana, lämmöstä huolimatta. Katan puisen pöydän ääreen välipalan: leipää, juustoa, paprikaa, kurkkua, hummusta ja juustoa. Pakkaamme reppuihin lisää vettä ja välipalapatukoita.

Sen jälkeen nostamme reput selkäämme ja kerromme lapsille että on aika lähteä.
Alussa on kitiniää. Niin on aina. Nyt se alkaa jo ensimmäisillä metreillä kohti polun alkua.
Kuuma, liian kuuma, ei pysty kävelemään, vinisee Kuopus. Äkkään vesipisteen ja kysyn lapsilta haluavatko kastella päänsä veden alla, se viilentäisi.
Toista kehotusta he eivät tarvitse. Kastelevat siinä samalla sitten paitansa, ehkä vähän housujaankin, mutta ei väliä, pääasia että sen jälkeen kitinä on mennyttä, he juoksevat ylämäen Puolison luo joka odottaa polun alkupäässä.

Vajaat kuusi kilometriä pitkä lenkki, noin 300m nousua sen aikana. Kyllä me siitä selviämme. Kyllä lapset siitä selviävät toteamme.
Kuumuus väreilee hiekkaisessa maassa ja punainen tomu nousee jokaisella askeleella.
Alkumatka on metsän varjossa. Hiki virtaa kainaloista. Lapset ponnistavat urhoollisesti ylöspäin. Askel kerrallaan nousemme.

Välillä pysähdymme hengittämään, kaatamaan lisää vettä lasten päähän ja juomaan.
Kuvaamaan kukkaketoja ja katselemaan miten haukka lentää ylitse tämän karun maiseman.
Pieni käsi minun isossa kädessäni. Kuopus kävelemässä rinnallani. Askel askeleelta kohti huippua.
En tiedä muistaako hän tätä enää aikuisena, mutta sen tiedän että minä muistan tämän varmasti koko loppuelämäni.

Varvikossa hyppii kani, Puoliso pysäyttää lapset ja nostaa sormen huuliensa eteen vaikenemisen merkiksi. Aurinkorasva ja hiki sekoittuvat harmaaksi massaksi olkapäilleni. Horisontissa lepää San Fransisko ja laakso. Sumu makaa laakson ja kaupungin päällä, niin että Goden Gaten sillastakin näkyy vain yksi tolppa. Ikuinen sumu. Oman nimenkin tuo ilmiö saanut: Karl the Fog.
Annamme katseiden kiertää maisemaa, edessäpäin on mustuneita puunrunkoja, täälläkin on palanut. Eikä näköjään kovin kauaa sitten, ehkä viime kesänä. Heinäsirkkojen siritys rikkoo ajoittain vuoren rinteelle laskeutuvan hiljaisuuden. Aurinko on jo matkallaan alaspäin, kohti taivaanrantaa.
Lapset jaksavat, olen hurjan ylpeä heistä. Välillä mietin vaadimmeko liikaa heiltä, kuitenkin vasta kuusi ja neljävuotiailta. Sitten taas kun näen miten he jaksavat, miten he itsekin iloitsevat ja miten tämä yhdessä tekemisen riemu on niin käsinkosketeltavan kaunista meistä kaikista, unohdan nuo epäilykset.

Lopulta olemme ylhäällä.
Maailma avautuu edessämme, tai siltä se hetkellisesti tuntuu.
Auringonvalo on jo pehmeämpää, enteilee tulevaa iltaa. Sen kulma on loivempi, eikä se enää polta pölyisiä olkapäitä, sen kosketus on kuin silitys.
Juomme vettä, hymyilemme ja ihmettelemme Puolison kanssa miten lapset tuon nousun jälkeen jaksavat lähes samantein alkaa harjoittelemaan kolmiloikkaa levähdysalueen laattoja ponnistusmerkkeinä käyttäen. Vesipisteen hanat eivät toimi, onneksi olemme kantaneet vettä mukana yllin kyllin. Mutta toistamiseen eivät lapset nyt saa kasteltua hiuksiaan ja paitojaan.
Muistutan heitä, että paluumatka on alaspäin, ei ylöspäin, eikä aurinkokaan enää korvenna niin pahasti.

Varoen, hitaasti, kävelkää, älkää juosko. Sanat kaikuvat kivistä ja pensaista. Jokin lapsen olemuksessa on sisäänrakennettuna, että aina jos vain on mahdollisuus täytyy askeleen vaihtua kävelystä juoksuksi.
Ei väliä onko maasto tasaista vai soraista alamäkeä kapealla polulla. Yksi lapsi kaatuu, sitten toinen. Itku, joka vaimenee hetkessä kun kipu katoaa. Puolison pään pyörittely ja tuskastuminen, miksi ne ei usko. Koska ne on lapsia, koitan viestiä. Sattuu se silti kun kaatuu, vaikka siitä on varoitettu, ei se kipua poista. Puoliso muljauttaa silmiään. Hymähdän, joitain asioita ei voi muuttaa, tämä on yksi niistä.

Lopulta se maltillinen kävelytahti löytyy, Puoliso pitää Esikoista kädestä ja kävelee edeltä minun tullessa hitaammin perästä Kuopuksen kanssa.
Kuopus puhuu, tauotta. Pohtii maailman syntyä, sitä miten vesi tuli maapallolle, ja kuinka monta tulivuorta maailmassa on. Miettii miksi ihmisten haudoille viedään kukkia ja miksi hautajaisia järjestetään.
Lapsen mieli tuntuu poukkoavan aiheesta toiseen, vailla sen selkeämpää punaista lankaa.
Hänen pieni hikinen kätensä tuntuu istuvan minun kädessäni täydellisesti ja haluaisin pysähtyä siihen hetkeen ikuisesti.

Ilta-aurinko paistaa nyt jo niin matalalta että se hieman häikäisee silmiä kun teemme ruokaa. Lapset istuvat retkituoleissa, tulisijan, johon ei saa tehdä tulta, ympärillä ja lukevat kirjoja.
Puoliso lämmittää ruokaa kaasukeittimellä ja minä katselen miten punainen tomu tanssii auringon säteiden vinossa valossa.
Teltta on pystyssä, leiriin on saapunut lisää väkeä. Kuulemme ääniä, näemme edelleen hyvin vähän muita ihmisiä.

Vatsat kylläisinä istumme pöydän ääressä. Arvomme jaksavatko lapset odottaa vielä auringonlaskuun, vai pitääkö heidät laittaa jo nyt nukkumaan.
Kuopuksen kasvoilla on enemmän likaa kuin puhtaita kohtia, Esikoisen hiukset ovat niin sekaisin että hän näyttää pieneltä menninkäiseltä.
Puolison kasvoilta paistaa työviikon väsymys, mutta myös raukea tyytyväisyys.
Tyytyväisyys tähän hetkeen, tähän täällä olemiseen.
Kaukana kaikesta, mutta silti niin saavutettavan lähellä kodista.

Tiskaan astioita taivaan alkaessa punertaa. Totean Puolisolle että otetaan lapset silti mukaan ja mennään kaikki yhdessä katsomaan miten aurinko laskee mereen kaukana horisontissa.
Valo on oranssinkeltaista kun kävelemme leirintäalueen laitamille, samaan suuntaan minne muitakin ihmisiä valuu omista pienistä leireistään.
“On tämä nyt vain aivan tajuttoman kaunista.” Totean Puolisolle, hän hymähtää ja nyökkää.

Edessämme avautuu sama näkymä kuin aikaisemmin iltapäivällä vuoren huipulta. Nyt vain laskevan auringon värjäämänä.
Kaupunki piirtyy horisonttiin sinisenä ja usvaisena, pilvet ja sumu, Karl mukaanlukien, makaavat edelleen laaksossa, ne ovat päättääneet jäädä yöksi paikoilleen.
Vierellämme kumpuilevat kukkulat joiden pinta näyttää oranssissa valossa samettiselta, kypsyneet heinät jalkojemme alla värjäytyvät laskevan auringon säteistä kultaisiksi.
Katselemme miten tulipallo, tuo tätä maanosaa niin kovasti kurittava aurinko, laskee kukkuloiden taakse mereen, noustakseen ylös jollain toisella mantereella siitä samaisesta merestä.

Ihmisiä valuu kohti tasannetta peittojen, retkituolien ja termospullojen kanssa. He tulevat vasta nyt, jäävät katsomaan miten taivas syttyy punaiseen hehkuun ja lopulta laskemaan tähdenlentoja yön pimeydessä.
Puoliso haluaa vielä kuvata kuinka valot syttyvät laaksoon pimeyden laskeuduttua, ja minä lupaan laittaa lapset nukkumaan vaikka se teoriassa olisikin hänen vuoronsa.
Pesen lapset vesipisteen vesihanan luona. Hammastahna on unohtunut kotiin, ähkäisen. Esikoinen toteaa pikkuvanhaan tapaansa ettei se haittaa, hammastahna on vain ihmistä varten, hammaspeikot katoavat kyllä ihan vain harjaamallakin. Nauran, kuulen oman isäni äänen hänen toteamuksessaan.
Toinen leiriytyjä tulee samalle vesipisteelle pesemään itseään. Kysyy mistä päin aksenttini tulee. Kerron Suomesta ja Sveitsistä. Hän kertoo käyneensä Suomessa ja Ruotsissa. Puhuu saunasta ja metsistä. Hiljaisista ihmisistä. Näin amerikkalaiset aina vastaavat, kertovat omia kokemuksiaan tai mainitsevat jonkun sukulaisen joka on siitä maasta tai edes lähistöltä josta toinen kertoo olevansa. Kysyy viihdymmekö Kaliforniassa. Olen jo oppinut että tuohon kysymykseen odotetaan vain myönteistä vastausta. Ei ole muuta oikeaa, vähän kuin kysymykseen mitä kuuluu, siihenkin vastataan aina hyvää. Ei vieraat ihmiset oikeasti halua tietää mitään yksityiskohtia tai nyansseja tuntemattoman ihmisen voinnista, kuulumisista tai maassa viihtymisestä.

Puen lapsille fleeceyöpaidat, vaikka ilta on lämmin. Yöksi kuitenkin varmaan viilenee ajattelen.
Kun käymme makaamaan teltan lattialle hohkaa maa lämpöä. Hämmästelen sitä yhdessä lasten kanssa, kuin makaisi patterin päällä.
Hetken aikaa luemme kaikki vielä lyhdyn valossa kunnes sanon lapsille olevan aika painaa silmät kiinni.
Esikoinen sulkee vastahakoisesti aku ankkansa ja kömpii makuupussiinsa. Laulamme yhdessä hummani hei laulun iltalauluksi ja hieman nuotin vierestä menevä sävel kiirii kohti pohjantähteä ja pimeydessä ylväänä nousevaa vuoren huippua.Makaan selälläni ja luen kännykän kelmeässä valossa kirjaa kunnes lasten hengitys on tasaista ja tiedän heidän nukkuvan.

Istumme Puolison kanssa vielä tunnin ulkona lyhdyn valkoisessa valossa, luemme kirjaa ja juomme kuumaa piparminttu teetä.
Tähdet syttyvät päidemme ylle ja yöperhoset tanssivat keinotekoisen valomme ympärillä noiduttuina. Kaskaat sirittävät korvia huumaavan kovaäänisesti pensaissa.
Muilta telttapaikoilta valuu hiljaista puheensorinaa pieneen valoympyräämme.
Oloni on rento, onnellinen ja raukea.

Lopulta päivän raskaus hiipii myös minun kehooni ja kömmin makuupusiin.
Puoliso seuraa perästä hieman myöhemmin. Haluaisin oikeastaan käpertyä hänen viereensä, mutta nukumme molemmat teltan laidoilla, lapset välissämme. Tyydyn hymyilemään hänelle teltan hämärässä ja kuiskaamaan hyvää yötä, rakas.

Teltassa on lämmin, eikä kallio allamme ole viilentynyt lainkaan. Tuntuu kuin makaisi laavapesäkkeen päällä, ajattelen juuri ennen kuin nukahdan.
Yö on levoton. Kuopus herää monta kertaa ja pyytää vettä.
Käyn itse ulkona pissalla kaksi kertaa yön aikana ja havahdun naapuriteltan vauvan itkiessä.
Kun lopulta Esikoinen nukkuu rauhaisasti, yön viilennettyä telttamme sisälämpötilan nukkumiskelpoiseksi, herään kolinaan.
Makaan hetken paikoillani pohtien mistä on kyse. Raotan telttamem tuuletusikkunaa ja katselen vaalenevaan aamuyöhön. Katseeni tarkastaa onko joku automme kimpussa samalla kun uniset aivoni yrittävät saada selkoa mistä kolina voisi johtua. Lopulta yhdistän äänen ja mielikuvan.
Herätän puolison ja sanon hänelle jonkun eläimen saaneen ruokakaapin auki ja olevan ruokiemme kimpussa.

Herätän hänet sen tähden, etten halua yksin tarkistaa onko kysessä iso eläin vai pieni, olisi tyhmää olla ainoa joka on hereillä jos kyseessä onkin vaikkapa karhu.
Puoliso sytyttää lyhdyn, kääntää sen taskulampuksi ja avaa teltan oven.
Pesukarhuja hän kuiskaa.
Kiskomme kengät jalkaan ja taputamme äänekkäästi käsiämme. Pesukarhut loikkivat lähimmän pensaan alle. Pähkinäpussi, se herkku jonka he ovat varta vasten kaivaneet laatikon pohjalta on repäisty auki ja lojuu maassa. Korjaamme pesukarhujen levittämät tavarat ja kannamme astia ja ruokalaatikot autoon. Näen miten kaksi silmäparia seuraa askeleitamme aivan muutamien metrien päästä. Autoa he eivät kuitenkaan osaa avata, totean.

Yö on lempeä, ja koko vuoren rinne lepää hiljaisuudessa.
Kestää kauan että saan uudelleen unta.

Aamu sarastaa liian pian.
Levoton yö painaa silmäluomiani Kuopuksen tökkiessä minua kylkeen ja pyytäessä että noustaisiin jo.
Lopulta luovutan ja nousen istumaan. Samaan aikaan Kuopus kaivaa esiin supersankarikirjan ja syventyy siihen.
Huokaisen, mutta nousen silti.

Pesen kasvoni kylmällä vedellä ja laitan tee- ja puuroveden kiehumaan. Katan lapsille aamupalaa pöydän ääreen johon he ovat keränneet suuria käpyjä koristeeksi.
Lapset nauravat kun kerron heille öisestä pesukarhuseikkailusta. Näytän revennyttä pähkinäpussia ja kerron etten uskalla syödä siitä enää koska en tiedä onko pesukarhun suu tai käpälät osuneet sisältöön. Joudun heittämään sen pois.
Teen lapsille pyynnöstä vielä kupit kaakaota, he juovat ne kiireessä,  on jo hoppu leikkimään.

Istun linnunmaidolta tuntuvassa aamuauringossa ja juon mustaa teetä maidolla muumimukista.
Elämä tuntuu olevan siinä hetkessä.
Niin kaunista, niin täydellistä. Arki, sen kiireet, aikataulut, tulevaisuudessa häämöttävät koulujen alut, pieni ahdistus tulevaisuudesta, nuo kaikki murheet pysyvät jossain kaukana, siellä sumun seurana laaksossa.
Täällä tuntuu olevan vain aurinko, punainen tomu ja vuori joka hohkaa lämpöä.
Väsymys painaa harteita, mutta samalla jokin käsittämätön onni tästä kaikesta valtaa sydänalani.
Puoliso ilmestyy teltasta silmänaluset tummina ja hiukset pystyssä.
Lapsemme tömistävät tomuista maata fleeceyöpaidat punaisen multakerroksen kuorruttamina ja minä tiedän, että tällä kertaa me emme pelkästään valloittaneet tätä vuorta, se valloitti meidät.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »