Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Veljekset isolla V:llä

05.09.2017

Aamu, ihan tavallinen arkiaamu.
Lapset ovat syöneet aamupalansa ja lähteneet leikkimään lastenhuoneeseen.
Sieltä kuuluu puhetta ja välillä jotain kiljumista.
Puoliso tulee hyvästelemään ennen kuin painaa ulko-oven kiinni lähtiessään töihin. Istun keittiön pöydän äärellä ja juon kuumaa maitoteetä kukkakuvioisesta jättimukista. Nojaan violettiin seinänä ja annan ajatusten vaeltaa.

Tavallinen aamu.
Ja silti tässä on jotain niin uutta minulle, että melkein sävähdän ymmärtäessäni sen.

Minä istun yksin, rauhassa, ja juon kuumaa teetä.
Lapset ovat kotona, mutta eri huoneessa, leikkivät keskenään.
Riitelemättä.

Tämä on uutta. Tämä on askel suuntaan josta en ole edes uskaltanut haaveilla.
Meillä asuu veljekset.
Meillä asuu kaksi lasta, jotka leikkivät yhdessä. Eivät pelkästään rinnakkain, vaan nimenomaan yhdessä!

Meidän lapsemme ovat syntyneet alle kahden vuoden ikäerolla. Ei mitenkään tarkoituksella, vaikken kyllä vahingoksi kuopusta oikeastaan viitsi edes leikilläni kutsua. Sillä toivottu hän oli. Vauva-ajan mustasukkaisuutta meillä ei ollut. Esikoinen venyi ja jousti liiankin äärimmäisyyteen saakka Kuopuksen huutaessa kipuitkuaan vauvavuoden aikana ja minun sylini täytyessäni vauvasta ja hänen tarpeistaan.Onneksi oli isä. Esikoisen ja Puolison suhde on erikoinen, johtuen Esikoisen syntymästä ja myöhemmin myös tuosta Kuopuksen vauvavuodesta, jolloin isän sylistä ja huomiosta tuli korvaamatonta.
Kun refluksi hellitti ja Kuopus alkoi kävellä ja puhua alkoivat myös sisarusten väliset riidat.
Oli aikoja kun minusta tuntui, että kaikki, aivan kaikki, vauvavuoden angstit ja pahat olot purkaituivat Esikoisesta yhdellä kertaa.

Hän kiusasi, potki ja löi Kuopusta.
Kiusasi tahallaan ja ilman mitään rajaa.
Oli päiviä, kun lapset saattoivat minut lähestulkoon itkun partaalle jatkuvalla riitelyllä, täysin kontrolloimattomalla kiusanteolla toista kohtaan ja jatkuvalla huudolla.
Olin väsynyt ja uupunut.

Kyseenalaistin lyhyellä ikäerolla olevien lasten järkevyyden perheen jaksamisen kannalta. Kyseenalaistin voiko tämä koskaan hellittää. Kyseenalaistin itseäni äitinä, kasvattajana ja ihmisenä. Häpesin ja ahdistuin kun ihmiset avoimesti ihmettelivät lastemme kovia otteita toisiaan kohtaan. Enemmän kuin kerran sain kuulla “Koskaan en ole nähnyt kenenkään lasten käyttäytyvän noin rajusti toisiaan kohtaan. Ei meillä kyllä ole ikinä tuollaista.”
Sanat satuttivat. Satuttivat vaikka lähes poikkeuksetta sanojat olivat joko yhden lapsen äitejä tai heidän lapsillaan oli yli 5 vuoden ikäero. Satuttivat koska sanat lisäsivät epätoivon taakkaani.

Muistan hetken, kun Esikoinen oli kolmevuotias ja Kuopus vähän yli vuoden. Istuin hiekkalaatikon reunalla Kalifornian tammikuussa ja olin lopen väsynyt.
Kuopus seisoi hiekkalaatikon keskellä latomassa hiekkaa ämpäriin käsillään. Esikoinen juoksi häntä kohti, tönäisi nurin ja potkaisi hiekkaa päälle. Kuopus parahti itkuun ja minä nostin hänet ylös ja toruin Esikosta tiukasti.
Halasin molempia lapsia. Pyysin, että he leikkisivät kiltisti, yhdessä.
Tilanne kuitenkin toistui, kerta toisensa jälkeen.
Tätä elämä oli ollut päivästä toiseen jo pitkän aikaa. Laskin minuutteja, että kello tulisi puoli seitsemän ja Puoliso tulisi kotiin pelastamaan minut ainaiselta välienselvittelyltä.

Eräs toinen äiti katseli meitä puistonpenkiltä. Hänen kaksi lastaan, ehkä 3v ja 5v kiipeilivät kauempana telineessä itsenäisesti. Leikkivät yhdessä ja nauroivat. Äiti istui penkillä ja selaili puhelintaan vilkuillen vain välillä lapsiaan.
Katselin häntä ja ajattelin, että tuossa tilanteessa minä en tule koskaan olemaan.
Minun lapseni eivät ikinä tule leikkimään yhdessä.
He riitelevät aina.
Heistä ei koskaan tule toistensa parhaita kavereita.
Minä olen tehnyt jotain perustavanlaatuisesti väärin.
Kyyneleet kihosivat silmiini ja väsymys nosti rintaani nyrkinkokoisen kimpaleen, joka sykki kylkiluitani vasten kivuliaasti.

Tuo äiti tuli luokseni, jutteli mukavia, kysyi lasten ikiä. Lopulta hän sanoi ne sanat joihin sillon en uskonut, mutta jotka valoivat minuun silti voimaa. “ Odota että nuorin täyttää kaksi-kolme, silloin se helpottaa. Oikeasti. Se päivä hiipii arkeesi ilman, että huomaatkaan, jonakin aamuna huomaat vain etteivät he enää tarvitse sinua leikkiäkseen yhdessä.”

Uskoinko minä häntä?
No en ehkä suoraan. En siinä hetkessä.
Silloin olimme vielä keskellä sitä rankinta vaihetta, jolloin lasten välisestä rakkaudesta, kiintymyksestä ja toveruudesta oli ajoittain nähtävissä vain pieniä välähdyksiä. 

Aika valui eteenpäin, niin kuin ajalla on tapana, ilman että me voimme siihen vaikuttaa. Lapset kasvoivat, Kuopus oppi kommunikoimaan, pitämään puoliaan.
Tappeluista tuli tasaväkisempiä. Enää Esikoinen ei kyennytkään tönäisemään toista nurin vain pienellä tönäisyllä. Kun toinen löi, löi toinen takaisin.
Kuopus oppi sanomaan ei, oppi pitämään kiinni omista leluistaan.
Kuopus oppi myös ärsyttämään Esikoista, rikkomaan legolinnakkeet ja palikkatornit. Oppi kävelemään keskelle pelilautaa tai palapeliä jota vanhempi lapsi keskittyneenä teki keskellä lattiaa.

Kun lapset painivat he sätkivät kaikilla raajoillaan ilman mitään ajatusta siitä voisiko toiseen sattua vai ei. Väsyneinä he kävivät toistensa kimppuun eläimellisellä raivolla, joka väistämättä johti jommankumman lapsen riipivään itkuun. Kuopus oppi puhumaan. Oppi huutamaan vastalauseita. Riidat muuttuivat äänekkäiksi.
Kuopukselle tuli vaihe jolloin hän pillahti itkuun jokaisesta pienestä asiasta, joka ei mennyt hänen mielensä mukaan. Päiväni kuluivat siinä, että yritin, kerta toisensa jälkeen, saada Esikoista lopettamaan pienemmän ärsyttämisen ja Kuopuksen lopettamaan pienestä itkemisen.

Sitten tuli Välitila.

Tämä outo aika kun me emme ole kuuluneet oikein mihinkään. Kun ainoa muuttumaton tekijä arjessamme on ollut meidän oma pieni perheeme. Kun lasten jykevimpänä ankkurina on ollut tieto siitä, että joka ikinen aamu heidän herätessään paikalla olevat veli, isä ja äiti. Kun se on ollut ainoa perusta josta on voinut olla aivan varma ettei se sorru.

Tämä aika kun kukaan muu kuin veli, äiti ja isä eivät tiedä mistä puhuu jos puhuu Palo Altosta, sinisestä pyörästä, Repo-koirasta tai viikunapuusta. Aika kun oma sisarus on ollut se, jonka kanssa jakaa muistoja Kalifornian kodista.

Tämä aika on saanut nämä nämä veljekset näkemään toisensa uudessa valossa. Yht’äkkiä se toinen ei olekaan pelkästään ärsyttävä leikinsotkija, vanhempien huomion viejä. Se toinen onkin leikkitoveri, yksinäisyyden poistaja, se toinen pieni ihminen, jota halata, jonka kanssa räkättää kakkavitseille ja katsoa Ryhmä Hauta.

En tiedä onko se ollut yksin tämä outo elämäntilanne, johon olemme ajautuneet, vai lasten ikä ja sen tuomat kehitysaskeleet, jotka ovat saaneet aikaan sen suuren muutoksen joka tämän kuluneen seitsemän kuukauden aikana on tapahtunut. Ehkä se on ollut sekoitus kumpaakin.

Mutta niistä aina riitelevistä tappelupukareista on tullut Veljekset, isolla V:llä.
Heistä on tullut toverit, joilla on omat vitsinsä, joille he nauravat.
Heistä on tullut veljekset, jotka kysyvät toistensa perään heti kun toista ei näy.

Erityisen vahvana tämä on nyt tullut esiin täällä Berliinissä ollessa. Lapset ovat kuin havahtuneet toistensa läsnäoloon, siihen että ystävää ei tarvitse hakea kauempaa. Että se loistava leikkikumppani löytyykin ihan vierestä.
Aivan kuin tämä repäisy erilaiseen arkeen, taas erilaiseen ympäristöön ja elämään, vaikka vain kahdeksi viikoksi, olisi havahduttanut heidät ymmärtämään mitä heillä on nenänsä edessä.

Ja voi kyllä, he riitelevät edelleen. Esikoinen nipistelee toista, repii hänen hattuaan päästä tietäen tasan tarkkaan että saa aikaseksi maailmanluokan huutokonsertin.
Pikkukakkosta katsoessa toista tönitään, ruudun eteen mennään niin ettei toinen näe, toisen leluja viedään toisen kädestä ja painiottelut päätyvät edelleen useimmiten itkuun ja huutoon.

Silti jotain on muuttunut. He hakeutuvat toistensa seuraan, leikkivät pitkiäkin aikoja yhdessä, sovussa ja yhteisymmärryksessä.
Esikoinen lukee Kuopukselle kirjoja ääneen, he rakentavat yhdessä hiekkalinnoja ja majoja. He halaavat spontaanisti lähes yhtä usein kuin painivat. He supattelevat toisilleen salaisuuksia ja nauravat samoille huonoille vitseille.
En tiedä ovatko he toistensa parhaat ystävät, en itse ole koskaan ajatellut omista sisaruksistani niin.

Sisarukset ovat mielestäni jotain aivan muuta.
Ystävyys on asia, joka voi mennä katkolle. Hiipua tai kuolla pois.
Ystävät ovat ihmisiä, joiden kanssa ei ole pakko olla ellei halua.
Ystävyydessä on kyse vapaaehtoisesti elämänsä jakamisesta toisen kanssa.

Sisaruudessa on kyse jostain muusta.
Siinä on kyse siitä, että oppii rakastamaan ihmistä, joka voi olla hyvinkin erilainen kuin sinä.
Siinä on kyse että oppii elämään toisen kanssa vaikka riideltäisiinkin.
Siinä oppii jakamaan omastaan toisen kansa.
Oppii hyväksymään toisen erilaisuuden.
Oppii välittämään ja huolehtimaan toisesta.
Oppii puolustamaan ja seisomaan yhteisenä rintamana.

Minun lapsuudessani yhtenä kuuden hengen sisarusparvessa oli oli hetkiä ja ajanjaksoja joilloin kiusasin nuorempaa siskoani. Oli ajanjaksoja kun vanhempi veljeni sai minut tekemään kaiken mitä hän pyysi, eikä se aina ollut kovin mukavaa. Oli ajanjaksoja kun riitelimme ja huusimme toisillemme. Oli hetkiä kun ärsytimme toisemme hulluuden partaalle.
Mutta ennenkaikkea me olimme pakka.
Kuusi lasta, jotka jakoivat samat muistot.
Kuusi lasta, joiden oli pakko tulla toimeen keskenään, kaikista riidoista ja erimielisyyksistä huolimatta. Kuusi lasta, jotka oppivat jakamaan. Kuusi lasta, jotka oppivat toimimaan omissa rooleissaan. Kuusi lasta, joiden jokaisen perhe oli hieman erilainen, vaikka meillä olikin samat vanhemmat, samat sisarukset. Silti jokaisen meidän perheemme oli erilainen, ja jokainen meistä oli erilainen. Minulla on yksi isoveli, yksi pikkuveli, kaksi isosiskoa ja yksi pikkusisko. Pikkuveljelläni on vain isoja sisaruksia. Meidän kaikkien perhe jossa me kasvoimme oli erilainen. Mutta silti me opimme tulemaan toimeen. Koska oli pakko. Oli pakko oppia löytämään kommunikaatioväylä näiden erilaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistä olivat koti, vanhemmat, muut sisarukset ja historia.

Kun aikuistuimme, tuli ajanjakso kun emme olleet paljoa toistemme kanssa tekemisissä. Kun halusimme jokainen olla niin vahvasti oma itsemme, kulkea omaa tietämme. Kun ei ollut enää pakko olla se yksi pakka selviytyäkseen elämästä. Se kesti muutaman vuoden. Kunnes hitaasti, yksi kerrallaan ajauduimme takaisin yhteen. Aloimme arvostaa toisiamme yhä enemmän, rakastaa toisiamme yhä enemmän. Aloimme ymmärtää sen rikkauden, jonka jaettu lapsuus ja sen muistot olivat. Aloimme ymmärtää, että vaikka olemme kuusi aikuista ihmistä, jokainen niin erilainen, me olemme silti aina yhtä. Meillä on yhteinen historia, jota emme voi kenenkään muun kanssa jakaa. Me olemme yhdessä eläneet muutot, uudet asuinpaikat, muistot vanhoista kodeista, muistot pitkistä automatkoista halki öisen Ruotsin ja kuuman Saksan. Muistot rapuretkistä Pohjois-Karjalassa. Muistot lukemattomista hetkistä yhdessä. Nykyään olemme taas löytäneet toisemme. Viestimme, pidämme yhteyttä, vaikka olemme ripoteltuna ympäri maailmaa.

Meitä yhdistää historia. Meitä yhdistää side, jonka juuret yltävät syvemmälle kuin ystävyyden juuret. En sano että ne eivät olisi yhtä rakkaat tai tärkeät kuin ystävyyden juuret, mutta ne ovat erilaiset.

Kun nyt katselen omia lapsiani, pienellä ikäerolla tähän maailmaan tulleita veljeksiä, alan nähdä tuota samaa toveruutta. Sitä, joka yltää kauas ystävyyden taakse. Sitä, joka jatkuu vaikka välillä riideltäisiinkin. Sitä yhdessä jaettua historiaa. Sitä yhdessä jaettua kokemuspohjaa tästä omalaatuisesta elämästä, jota he pakon edessä juuri nyt joutuvat elämään.

Olen useammin kuin kerran, sydän huolesta kipeänä, kertonut Puolisolleni pelkääväni, että lapsemme jäävät vailla ystäviä. Pohtinut mitä teen jos kukaan ei haluakaan leikkiä heidän kanssaan.
Puolisoni on aina silittänyt poskeani, katsonut minua silmiin ja sanonut “Heillä on toisensa. Heillä ei ole hätää.”

Tänään, kun aurinko paistaa pilvettömällä Berliinin taivaalla ja istun taas erään leikkipuiston reunalla, mutta lasten riitojen selvittelyn sijasta naputankin tätä tekstiä. Tänään minä uskon häntä, sitä Kalifornian leikkipuiston toista naista ja Puolisoa. Minä uskon, koska näen silmieni edessä sen mitä hän näki omien lastensa kanssa tapahtuneen. Uskon Puolison sanoihin, koska näen mitä nuo lapset merkitsevät toisilleen

Meidän lapsemme leikkivät merirosvolaivassa, kahdestaan. Sulassa sovussa. He ovat valtamerellä ja seilaavat merirosvoina kohti uusia seikkailuja. Yhdessä.

Tänään minä hymyilen sille puolentoista vuoden takaiselle muistolle, jossa tuo toinen äiti kertoi sen helpottavan.
Tänään minä myönnän hänen olleen oikeassa.

Meidän lapsistamme on kasvanut Veljekset.
Jokin uusi aikakausi on juuri alkanut.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Veljekset isolla V:llä”

  1. Maija sanoo:

    Ehkä jotain samaa kuin tässä runossa:

    Veljet

    Pinnasängyn pinnojen lävitse
    kurottuu käsi
    kohti pulleaa poskea
    ja nipistää liian lujaa

    Kasvettuaan suuriksi
    he päättivät kuitenkin
    syödä samaa ruokaa
    ja tuntea samat tytöt

    Niitä on kaksi
    ne ovat veljekset
    neljä viiruista silmää
    neljä kättä
    jotka ovat mukiloineet
    toisiaan läpi elämän

    Kerrostalon kellarin portaissa
    sammuu valo
    toinen murisee hurjana
    toinen vikisee kauhuissaan

    Kasvettuaan suuriksi
    he päättivät kuitenkin
    käydä samoissa maissa
    ja lukea samat kirjat

    Anni Sinnemäki

    1. Annuska sanoo:

      Hyvin paljon samaa.
      Ihana runo!
      <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »