Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vanhemmuuden vaikeus – kun muu maailma tihkuu oman sekaan

19.10.2019

Tässä lyhyen vanhemmuuden urallani olen monasti todennut, että lasten kasvattaminen olisi helppoa jos ainoina pelikenttinä olisivat vain koti ja lähipiiri.
Silloin voisi melkeimpä sanoa kasvattamisen olevan helppoa ja lähes vaivatonta.
Kunhan vain kerrot lapsille omat näkemyksesi moraalista ja etiikasta, opetat hänelle empatiaa ja annat rakkautta.
Heleppoa kuin heinänteko heinäkuussa.

Valitettavasti me emme elä sellaisisessa maailmassa.
Ja hyvin harva meistä oikeasti haluaisikaan elää. En minäkään.
Me tarvitsemme ja haluamme ympärillemme muita ihmisiä, yhteiskunnan joka tuo mukanaa tietenkin erilaisia mielipiteitä ja erilaisia maailmankatsomuksia.
Parhaimmillaan se rikastuttaa elämää ja antaa hyviä sykäyksiä tarkastella omia valintojaan ja pohtia erilaisia vaihtoehtoja oman näkemyksensä rinnalla.

Tähän asti olemme päässeet suhteellisen helpolla, mitä tulee lasten ihmettelyyn siitä miksi jotkut muut tekevät asioita eri tavalla kuin me.
Miksi kaverit saavat pelata enemmän padeilla tai miksi kavereilla ei tarvitse istua ruokapöydässä kun syödään. Miksi kaverit saavat asioita x ja tekevät asioita y.
Lapsille on kelvannut keskustelu siitä miten eri perheissä asioita tehdään eri tavoin. Meillä tehdään asioita tietyistä syistä ja sitten olemme kertoneet syyt lapsentasoisesti.
Mutta nyt Esikoinen on toista vuotta koulumaailmassa ja Kuopus ensimmäistä ja he viettävät puolet valveillaoloajastaan ihmisten kanssa jotka mahdollisesti näkevät tämän maailman, sen ilmiöt, moraalit ja etiikat hieman eri valosta kuin me. 
Ja tämän seurauksena on kotiimme alkanut tihkua keskusteluita joita käydessäni en voi olla pysähtymättä miettimään tämän maailman älyttömyyttä.
Tätä meidän niin suveneeristi selkärankaan piintynyttä tapaa lokeroida ihmiset kahteen laatikkoon: tyttöihin ja poikiin. Ihan sama kuinka väitämme, että tottahan toki jokainen saa olla juuri omanlaisensa. Kirkkain silmin jokainen vakuuttaa lasten saavan tietenkin olla omanlaisiaan, ihan jokaisen. Ja sitten kuitenkin, havahdut huomaamaan miten lapset pienestä pitäen opetetaan lokeroimaan ja toistamaan rooleja. Ja edelleen niin harva tuntuu kyseenalaistavan niiden tarpeellisuutta ja järkeä millään tasolla.

 

Halusin kertoa teille kaksi esimerkkiä lähiaikoina käydyistä keskustelunpätkistä:

Olimme autossa, matkalla uimakoulusta kotiin.
Kuopus haluaisi tietenkin juuri sen yhden kirjan jota Esikoinen lukee. Esikoinen ei halua antaa kirjaa. Molemmat ovat väsyneitä, takana on pitkä päivä ja uimatreenit.
Kuopuksella on menossa vaihe kun hän itkee jokaisesta harmituksesta. Aina ei todellakaan olisi syytä itkuun, mutta lapsi on huomannut saavansa varsinkin Esikoisen kohdalla tahtonsa nopeammin läpi itkuhuudolla, koska Esikoinen ei kestä kovaa ääntä.
Joten luonnollisesti tässäkin tilanteessa Kuopus aloittaa kovaäänisen itkuhuudon koska ei saa juuri sitä kirjaa jota Esikoinen lukee.

Hetken päästä kuulen kun Esikoinen sanoo Kuopukselle “Voisitko lopettaa tuon huutamisen. Sinä et ole enää mikään vauva. Vain vauvat ja tytöt saavat itkeä.”
Katson silmät suurena taustapeilistä Esikoista ja kröhäisen.
“Ei muuten pidä paikkaansa. Kaikki saavat itkeä, jos itkettää. Ei sillä ole mitään tekemistä iän tai sukupuolen kanssa! “ älähdän tomerasti.
Kuopus on lopettanut huudon ja vastaa “Niin, kaikki saavat itkeä! Myös minä! “
Punaisissa valoissa käännyt vilkaisemaan Esikoista takapenkillä ja toistan uudelleen saman lauseen siitä miten ihan jokainen saa itkeä jos siltä tuntuu. Ulina ja huuto on mielestäni eri asia, mutta itkeä; sitä saa jokainen.
Esikoinen katselee ikkunasta ulos. Lopulta hän kääntää siniset silmänsä minuun ja sanoo “ Niin. Niinhän sinä minulle sanot. Ja niin meillä kotona saa. Mutta maailma ei toimi niin, tiesitkö sitä.
Maailmassa myöskin vain työt käyttävät hameita ja pinnejä ja sellaisilla lapsilla joilla on pippeli on lyhyet hiukset. Meillä kotona on ihan erilaiset säännöt, ja se on tosi hyvä, mutta koulussa on omat säännöt.”


Valo vaihtuu vihreäksi ja autossa on hiljaista.
Mietin miten kivuliaan tyhjentävästi Esikoinen näkee tämän maailman epäreiluuden.
Miten oikeassa hän onkaan. Ja miten lakonisesti, täysin ilman suuria tunteita hän asiaan suhtautuukaan.
Ja miten väärin on, että kuusivuotiaan lapsen täytyy oppia maailman julmuus tätä kautta.

………………………………………………………………………………………………………………………………….



Kävelemme Kuopuksen kautta ruokakaupan käytävää pitkin. Etsimme hyllystä oikeanlaista leipää mukaan viikonlopun telttaretkeä varten.
Meillä on puolitoista tuntia aikaa ennen Esikoisen koulun loppumista.
“Annu, mikä on tyttöystävä?”
Kysymys pysäyttää. Hetken pääni läpi risteilee ihmetystä miksi lapsi moista kysyy, kunnes ymmärrän mistä lapsi on käsitteen napannut.
Kuopuksen koulussa on vahva poikaoletettujen edustus. Molemmilla Y5 luokilla on 14 poikaoletettuja ja 2 tyttöoletettua.
Kuopuksen luokan opettaja on tarkka siitä, että luokassa lapsia ei kutsuta sukupuolen mukaan, eikä hän salli sitä myöskään lapsilta itseltään. Mitään tyttö tai poikajakoja ei tehdä. Ikinä.
Rinnakkaisluokan opettajalla on erilainen käytäntö.

Viimeisten parin viikon aikana on välituntien aikana näkynyt miten rinnakkaisluokan poikaoletettu lapsi on kaulaillut tyttöoletetun kanssa. Luokan vastuuvanhemmat ovat hihitelleet miten söpöä on kun luokassa on nyt ihka oikea pariskunta.
Nämä ovat viisivuotiaita lapsia. He eivät millään tasolla vielä ymmärrä ajatusta tyttö- poikaystävä konseptista. Eikä minun mielestä heitä myöskään tulisi mitenkään rohkaista siihen.
Tai opettaa. Kaikki omituiset kommentit lasten välisestä ystävyydestä ovat mielestäni mauttomia. He ovat ystäviä. Piste. Ilman mitään viittauksia mahdolliseen seurustelusuhteeseen.
Koska asia ei tapahdu ns. Minun tontillani, en voi siihen puuttua edes keskustelemalla. Lapset eivät ole minun vastuullani, minä en opeta tuota luokkaa, eikä minulla ole mitään suhdetta luokan opettajaan.
Olen siis seurannut vain tyrmistyneenä vierestä miten kaikki muut antavat asian tapahtua ja pitävät sitä söpönä.
Mikä sitten minua asiassa ahdistaa?
Se, että poikaoletettu kulkee ympäri pihaa tyttöoletettu lapsi kainalossaan ja kieltää ketään muuta leikkimästä tämän lapsen kanssa.
Se, että hän tekee hyvin selkeäksi sen että hän “omistaa” tämän toisen lapsen, koska onhan hän hänen “tyttöystävänsä”.

Takaisin kauppaan.
Huokaan syvään ja kerron että isommilla lapsilla, sellaiset teini-ikäisillä (Kuopus käy High Schoolin teinien pitämässä ipv kerhossa kerran viikossa, joten hänelle käsite teenager on tuttu)  ja sitä vanhemmilla voi olla sellaisia erityisiä ystäviä. Sellaisia oikein läheisiä.
Se voi olla oikeastaan lähes kuka vain, pojalla ei tarvitse siis olla tyttöä erityisen hyvänä ystävänä eikä tytöllä poikaa vaan sen ystävän voi valita ihan itse.
Kuopus nyökkää ja tökkii sämpyläpussia, jonka olemme valinneet hyllystä.
“Entä saako se ihminen sitten sanoa toiselle kenen kanssa se toinen saa leikkiä ja mitä hän saa tehdä?”

……………………………………………………………………………………….



Pienen lapsen kasvattaminen ja ohjaaminen kaikkia ihmisiä arvostavaan ja kunnioittavaan suuntaan on välillä tie jota pitkin on arvaamatonta kulkea.
Kyse ei ole vain siitä millaista mallia sinä näytät. Kyse on niin paljon muustakin.
Jotenkin sen kaiken lisäksi pitää osata kasvattaa lapsia jotka uskaltavat ja osaavat sanoittaa näitä ajatuksia joita se eri tavalla toimiva maailma heissä herättää.
Täytyy osata vastata kysymyksiin, miksi sinä opetat eri tavalla kuin joku toinen.
Täytyy osata perustella ja selittää.
Opettaa ja ymmärtää.
Eikä koskaan saa antaa periksi.



© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com



 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »