Tuulahdus kevättä ja tiukkoja kysymyksiä

Koska olen jännittäjä, jännitän tätäkin.
Ensimmäistä tekstiäni täällä.
Hupsua.
Tiedän.
Mutta siitä huolimatta jännitän. Niin paljon että kaikki hienot aiheet pyyhkiytyvät mielestäni kuin aamu-usva auringon noustessa.
Siksi kirjoitan teille ihan vain tästä päivästä. Tästä päivästä, pienistä hetkistä, nyansseista ja tunteista.
Aloitetaan tällä.
Lukekaa te, minä hengitän. Ja jo ihan kohta minä osaan kirjoittaa niistä hienommistakin aiheista.

Aamu, kaikki neljä samassa sängyssä.

Hiivin hlijaa makuuhuoneesta ulos ja lähden lenkille. Usva peittää maiseman ja aurinko nousee kirkkaana ja terävänä halkomaan sitä. On kylmä. Kylmempi kuin mitä tähän vuodenaikaan täällä pitäisi olla. Kiskon pipon syvemmälle korvilleni ja juoksen rivakkaa tahtia, hengitys höyryää.

Takana viikonloppu, sellainen lempeä. Hyvä. Yhdessäoloa. Kuvaamista, ystäviä, syömistä, vähän liian myöhään valvomista. Halauksia lämpimän peiton alla. Naurua turhista asiosta.

Juoksen tuttua reittiä, vastaan kävelee vanha mies, on kääritynyt paksuun villaiseen takkiin. Sama mies, joka välillä juoksee samaa matkaa kanssani aamulla. Hän juoksee paljain jaloin. Näillä säillä ei tarkene, kun ohitan hänet, hän huikkaa perääni toivotuksen pysyä lämpimänä.

Kun tulen kotiin talo on hiljaa. Kurkistan nukkuvaa kolmikkoa ja hymyilen, mikään näky ei ole suloisempi. Endorfiini pehmittää kehoani ja puolisoni makaamassa sängyssämme molemmat lapset kainaloissaan on näky jonka haluaisin tallentaa sydämeeni, sinne taaimaiseen kammariin, seitsemän oven, seitsemän lukon taakse. Turvaan. Loppuiäkseni.

Keitän puuroa kuopus käsivarrellani, Esikoinen tallustaa keittöön. Äiti miksi isä nukkuu kauemmin kuin sinä? Selitän että ihmiset tarvitsevat eri määrän unta. Minä pärjään vähän vähemmällä. Jotkut tarvitsevat enemmän ollakseen virkeitä kuin toiset. Esikoinen katsoo minua ja ilmoittaa olevansa kuten isänsä. Hän haluaa vielä nukkua. Ja sinne hän häviää. Takaisin isän viereen, sängyn pehmeään lämpöön.

Minä istun Kuopuksen kanssa ruokapöydän ääressä ja katson kuinka aurinko taittuu kostuneiden ikkunalasien läpi ruokailutilaan. Kuopus lusikoi puuroa voilla suuhunsa.

Nämä hetket, nämä aamut, näiden takia jaksan ne vaikeatkin aamut. Nämä pysähtyneet hetket kun aurinko on matkalla kohti taivaan lakipisetettä. Kun tee höyryää kuumana kupissa. Kun Kuopus katselee eteensä ajatuksissaan, lusikoiden samalla puuroa suuhun. Nämä aamut, nämä hetket. Kultaakin arvokkaammat. Näitä minä en unohda.

Hetken päästä se normaali arkisäätö on alkanut. Teen lounasta, pakkaan laukkua. Puoliso on vapaapäivällä, lähtee vasta illalla toiseen kaupunkiin työmatkalle.

Täytetään päivä tekemisellä, kuvaus, leikkipuisto, haetaan kunnostettavat design tuolit, mennään toiseen leikkipuistoon. Ei unohdeta halata, ei nauraa. Ei vaikka kuopuksen päiväunet jäivät liian lyhyeksi ja Esikoinen saa raivokohtauksen ennen kuin edes syö aamupalansa. Pidetään kiinni viikonlopun tuomasta hyvästä olosta, viedään sitä mukanamme tähän maanantaihin.
Aurinko lämmittää, ilmassa on kevään tuoksu. Vielä ei kolibri lennä aamulennolleen puutarhassamme, mutta jokin pieni aavistus, pieni enne lämmöstä hiipii jo päiviin. Aurinko hivelee poskiamme ja saa hymyn nousemaan huulille. Ihan kohta, ihan kohta voi jo mennä merenrantaankin.

Aurinko paistaa viistosti ison lentokenttärakennuksen takaa ja häikäisee kirkkaasti. Pysäytän auton rakennuksen eteen ja vieressä istuva puolisoni kääntyy hyvästelemään ensin lapset takapenkillä sitten minut. Toimme puolison lentokentälle, on iltapäivä ja hänen täytyy nousta koneeseen joka vie hänet toiseen kaupunkiin, takana vapaat, edessä työt.

Kun kaarramme takaisin moottoritielle Esikoinen kysyy miksi isän piti lähteä pois? Miksi sen pitää mennä töihin?

Selitän, taas kerran, että meidän kaikkien täytyy tehdä töitä, jotta saamme rahaa maksaa elämästämme. Jotta voimme ostaa ruokaa, vaatteita ja jotta voimme maksaa vuokraa talostamme.

Onko se kivaa, se työnteko? Kysyy esikoinen. Mietin hetken mitä vastata. Mietin miten vastata rehellisesti mutta selkeästi. Kerron että isällä on kyllä kiva työ. Kerron että minäkin pidän työstäni. Että monet ihmiset pitävät kyllä työstään, mutta että on myös tilanteita joilloin työ ei ole kovin mukavaa.

Esikoinen pohtii kuulemaansa ja kysyy miksi sitä työtä sitten on tehtävä rahan takia. Eikö sitä rahaa saa mistään muusta asiasta kuin työstä. Että eikö hän voisi saada rahaa siitä että hän juokse tosi kovaa metsässä? Että mistä ne vanhat ihmiset saa rahaa jotka ei enää jaksa tehdä töitä? Siksikö se tosi tosi vanha täti on siellä kaupassa töissä vaikka ei oikein osaa enää mitään?

Huokaisen. Mietin voinko selittää neljävuotiaalle miten yhteiskunnan talousrakenne toimii. Mietin voinko kertoa lapselle että Suomessa on toistaiseksi vielä yhteiskunta joka ottaa edes jotenkuten kopin vaikka ei aina itse pystyiskään tekemään töitä, että Suomessa meillä on vielä jotenkuten toimiva eläke. Että täällä ei ole. Että täällä yhteiskunta ei ota koppia heikommistaan. Että täällä ollaan omillaan. Hyvässä ja pahasa. Että Suomi haluaa seurata perässä. Naurahdan ja totean että ehkä on vielä liian aikaista. Aivan liian aikaista.

Hiljaisuus on kestänyt liian kauan, lapsi kysyy onko kaikkien työssäkäyvien pakko tehdä työmatkoja. Onko kaikkien isät poissa kotoa välillä.

Selitän taas että joidenkin, riippuen töistä. Joidenkin äidit ovat poissa. Muistutan lasta työmatkoista joita hän on tehnyt minun kanssani. Kysyn harmittaako poikaa että isä on poissa. Esikoinen on hetken hiljaa ja vastaa Joo. Aina kun isä on poissa kaikki menee pieleen ja tapahtuu kurjia asioita.

Lapsi on satuttavan oikeassa. Enkä tiedä mitä sanoa. En ollut ajatellut että Esikoinen muistaisi. Että hän muistaisi ne kaikki karseat tapahtumat jotka tuntuivat aina sijoittuvan sille ajalle kun mies oli työmatkoilla. Kaikki ne pahimmat oksennustaudit, kuumeet, vesirokot, eterorokot, se kerta kun kevari luisui päällemme. Tapahtumia on liian monta että niitä edes viitsii muistella.

Auriko paistaa sisälle autoon, ajamme kovaa vauhtia moottoritietä pitkin, radiosta tulee Bowien Starman, ja minä kuulen itseni lupaavan lapsellemme että tällä kertaa ei satu mitään. Että tällä kertaa kaikki menee ihan hyvin.

Esikoinen nostaa takapenkillä peukun pystyyn ja sanoo okei.

Tiskaan astioita ja lapset leikkivät olohuoneessa autoilla. Esikoinen tulee luokseni keittiöön ja kysyy oliko tänään vielä viikonloppu. Vastaan että ei, tänään on maanantai. Miksi isä sitten oli päivän kotona meidän kanssamme. Selitän että tänään oli vapaapäivä, Amerikka juhlii sellaisen ihmisen syntymäpäivää kuin Martin Luther King Jr. Lapsi tapittaa minua nälkäisillä neljävuotiaan silmillään ja kysyy miksi sitä juhlitaan. Mitä se setä on tehnyt. Selitän pojalle yksinkertaistetun version ihmisoikeuksista, ja siitä kuinka kaikilla niitä ei aina ollut. Lapsi katsoo minua ja kysyn ymmärtääkö hän mitä minä tarkoitan. Joo… että joillakin on erilainen iho mutta kaikki on silti ihan samanlaisia. Ja joskus kauan sitten niin ei ollut? No, suurinpiirtein niin.

Poika häviää takaisin olohuoneeseen leikkimään ja minä jään pohtimaan osasinko minä nyt sittenkään selittää tätä asiaa. Olisiko vain pitänyt olla kertomatta. Tiskaan puurolautasta ja tuskailen oman rehellisyyteni ja lapsen ymmärryksen välillä. Pohdintani keskeyttää Esikoinen joka tulee uudestaan keittiöön. Äiti tarkoittaako se että on eri värinen sitä samaa kuin että isällä on ruskeat hiukset ja meillä valkoiset? Tai että kaverilla on mustat hiukset. Mutta sekin on lapsi ja osaa leikkiä ja on ihan samanlainen kuin minä. Nyökkään ja sanon että tarkoittaa. Ja että jotkut ihmiset voi ajatella toisin, ja että tänään juhlistetaan Kingin päivää koska hän ajoi juuri sitä asiaa, että myös sellaiset joilla on tumma iho saa tehdä samoja asioita kuin muut. Lapsi nyökkää ja sanoo että eikös ole hupsua jos ei saa tehdä jotain jos on erivärinen. Että hänen legoukkonsakin on ruskea mutta silti se on paras paloautokuski kaikista. Hymyilen. On, on se hupsua.

Laitan lapset nukkumaan, luen loppuun kaislikossa suhisee kirjan ja peittelen heidät. Laulan pyynnöstä yhden ylimääräisen “Pappa poschtet” laulun ja sammutan valot. Istun pimeydessä ja kuuntelen lämmityslaitteen hurinaa. Kuopus pyytää vettä, Esikoinen etsii lelukoiraansa. Lopulta hiljenee. Pimeys syvenee ja hengitykset käyvät raskaiksi.
Ulkona puolikas keltainen kuu nousee taivaalle, pihalla olevassa viikunapuussa syttyy aurinkokennolyhty. Kaskaat ovat edelleen vaiti, mutta jokin pieni lupaus keväästä on tulossa, tuulahduksena aamuissa, hetki hetki valoisammissa illoissa.
Minä keitän itselleni kupin kaakaota, jätän lasten autoleikit levälleen olohuoneeseen ja käperryn sohvalle peiton kanssa lukemaan. Talo on hiljaa, minun mieleni on hiljaa. Sydämessäni kannan aamuista kuvaa puolisostani lastemme kanssa sängyssä.
Antaa yön tulla, antaa viileän ilman nostaa usvaa tielle,
huomenna aurinko taas nousee vieden usvan pois kirkkauden tieltä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com