Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Tänään äiti ei jaksa

09.03.2017

Purkaudutaan autosta pienelle metsätielle. Molemmilla puolilla levittäytyy nuorta koivikkoa. Lumi kantaa lapset, muttei minua ja Ukkia. Asennetaan ensin tien ketju takaisin paikalleen, sitten tehdään pieni lenkki metsässä, tavoitteeksi ihan muutaman sadan metrin päässä oleva lato.

Mielikuvissani tämä on ihana aamupäivä. Vietetään aikaa lumisessa metsässä seikkaillen. Ukkikin on lähtenyt matkaan mukaan.

Käveltäisiin pitkin poikin koivikkoa, pienet lapset lumisessa maisemassa.

Juodaan kaakaot ladolla ja tarvotaan takaisin autolle.

Totuus on hieman erilainen. Ei kokonaan, mutta vähän.

Esikoinen mennä viilettää kyllä pitkin metsää. Kaukana edellä. Kuopuskin lähtee matkaan mutta pian kyllästyy ja kitisee keskellä syvää lunta. Minä seison moottorikelkan jättämissä jäljissä ja tiedän, että jos joudun ottamaan askeleenkin kohti Kuopusta uppoan vyötäröäni myöten lumeen. Kuopus kitisee ja huutaa auta auta, en jaksa kävellä. Ukki ja Esikoinen menevät kaukana edellä. Seison koivikon keskellä ja odotan. Odotan että kitinä lakkaisi ja lapsi kävelisi luokseni. Huutelen välillä hänelle rohkaisevasti. Mutta suurimmaksi osaksi vain seison ja katselen muualle yrittäen sulkea hermoja raastavan kitinän pois päästäni. Katselen vähän matkan päässä olevaa kuusimetsää ja muistan miten istutimme sen lapsena. Se kuului silloin vielä naapurillemme. Hänen avukseen me sinne menimme pieniä taimia istuttamaan. Oli kuuma kesäpäivä. Taimia oli satoja. Ne oli pakattu pieniin pahvisiin tötteröihin.

Keskipäivän aikaan naapuri teki tuohesta lipon ja nosti meille lähteestä vettä juotavaksi. Puukolla hän leikkasi ruisleivästä palat ja edamista samanpaksuiset päälliset. Siinä me istuimme multaisen pellon laidalla, auringon porottaessa suoraan ylhäältä, syömässä leipää ja juomassa lähdevettä. Vuosi olisi voinut olla 50 vuotta aiemmin. Sama naapuri otti meidät heinäntekoon, heinä seivästettiin ja haravoitiin. Työ oli raskasta kuin mikä, parasta oli kyyti ladolle heinäkuorman päällä. Hiki ja heinänkorret pistelivät kehoa joka puolelta, mutta kun makasi siinä ja katseli sinistä taivasta, olo oli kevyt, onnellinen.

Havahdun takaisin tähän päivään kun kuopus repii takkiani ja huutaa haluavansa syliin. Istutan hänet pulkkaan ja lähden vetämään kohti kauemmas odottamaan pysähtynyttä Esikoista ja Ukkia. Lapsi tippuu joka toinen metri kyydistä, kiroan pulkkaaa joka ei pysy pienenkään epätasaisuuden tullen pystyssä. Lopulta konttaan pulkan perässä ja lykin lasta eteenpäin.

Esikoinen jaksaa tarpoa vaikka välillä vähän valittaakin. Hänellä on muutenkin ollut hyvä kausi. Valittaa vähän, jos koskaan. Täällä, minun vanhempieni luona, hän on ylitpäätään lähes aina onnellinen, tyytyväinen, iloinen ja nauravainen. Sitä on ilo katsoa. Juuri nyt se on myös suuri helpotus kun kuopuksella on menossa vaihe että lähes mikään ei ole hyvin. Ainakaan minun seurassani.

Jatketaan matkaa yhdessä. Ei päästä kauas kun kuopuksen kitinä yltää siihen pisteeseen että päätän pitää kaakaotauon nyt heti enkä vasta ladolla. Hetken on hyvä. Kuumaan kaakaoon lisätään lunta että se jäähtyy. Metsä on hiljaa. Jossain kaukana ylhäällä käy tuulen humina. Ukki seisoo pienen matkan päässä ja katselee hirvien syömää pensasta, miettii omiaan.

Minä istun pulkassa lasten vieressä ja kaadan lisää kaakaota heidän kuppeihinsa. Kaakaon sotkemat huulet nousevat hymyihin. On metsä, talvi ja elämys. Hetken tämä on sitä mitä haluankin sen olevan.

Jatketaan matkaa. Kitinä jatkuu. Lopulta ukki ottaa kuopuksen syliin, tarvotaan loppumatka siten. Ladolla lapset jaksavat nauraa ja heitellä lunta. Maataan hetki siinä, lumessa.

Kotimatkalla Kuopuksen kitinä yltyy itkuksi. Mikään ei ole hyvin. Tätä se on ollut jo niin monta viikkoa. Loputonta kitinää ja mutinaa. Yritän pysyä kärsivällisenä ja rauhallisena, vaikken yhtään jaksaisi, en tänään.

Lounas, lisää kitinää ja säätämistä. Laitan Kuopuksen nukkumaan, makaan hetken hänen vierellään ja mietin miten joskus vain on päiviä kun ei jaksaisi olla se kärsivällinen ja hyvä äiti. Ei jaksaisi vaikka pitäisi. Lasten vaiheet tulevat ja menevät. Kuopuksen kitinä on kestänyt kohta kuusi viikkoa. Se on on hermoja raastavaa. Mutta tiedän että sekin menee ohi. Niin nämä aina. Silti tulee näitä päiviä, kun ei oma hermo vain kestä. Ei vaikka nukuin hyvin, ei vaikka apuna on kaksi lisäaikuista, ei vaikka ruuat tehdään valmiiksi ja muutenkin oleminen monella tapaa helpompaa kuin kotona. Mutta ei vain jaksa. Lapsen kitinä jyystää hermoja  ja jatkuva tyytymättömyys saa olon tuntumaan suoraan sanottuna paskalta.

Tämä on tässä olemisessa raskainta, tämä liiallinen tietoisuus omasta suorituksestaan. Siitä että pitäisi muttei kykene. Pitäisi muttei jaksa. Ja sitten kuitenkin suuressa mittakaavassa, näilläkään hetkillä ei ole merkitystä. Ne hukkuvat niiden kaikkien hyvien päivien alle. Ei lapselle jää traumaa siitä että yhtenä päivänä en jaksanut vastata kaikkiin kysymyksiin innostuneesti, ei lapsi voi huonosti jos en ihan jokaista kitinäpäivää jaksa olla se 100% läsnäoleva äiti.

Hiljaisuus, iltapäivärauha. Käsittelen kuvia. Työstän projektia jonka aloitin jo viime vuonna. Kuvaan sata suomalaista naista piilaaksossa. Puolet kuvista on kuvattu. Käsitelty on huomattavasti pienempi määrä. Olen päättänyt saada kaikki kuvat editoitua tämän Suomenreissun aikana. Tuijotan kuvia näytöllä, pidän näkemästäni, vaikka tiedän että monelle on vaikeaa katsoa itseään. Peilikuva on niin erilainen kuin kuva itsestään. Tiedän kokemuksesta että ihmisellä on hyvin erilainen kuva itsestään kuin mitä valokuva useinmiten näyttää.

Mutta minä, ulkopuolisena, minä pidän näitä naisia kauniina, herkkinä, vahvoina ja rehellisenä.

Esikoinen tulee kysymään saako hän hetken katsoa padia, annan luvan ja autan kuulokkeet päähän. Lapsi istuu viereiseen nojatuoliin. Tuijotamme molemmat omien ruutujemme näyttöjä hiljaisessa talossa.

Kuopus herää, itkee ja kitisee. Lakkaa hetkeksi kun syömme välipalaa, jatkaa sen jälkeen. Päätän etten jaksa toista ulkoilua kitinöineen, en tänään. Ehdotan lapsille leipomista. Tehdään kääretorttua. Yllätän itsenikin pysymällä leipomisen ajan rauhallisena, selittäen sata kertaa miksei aineita voi sekoittaa summanmutikassa sekaisin. Vasta levittäessäni täytettä kääretortun sisälle Esikoisen pommittaessa minua kysymyksillä kuin konetuliase alan kyllästyä ja vastailen lyhyesti ja hieman tylsistyneesti. Esikoinen kuulee Ukin verstaan koneen pyörähtävän känytiin ja säntää katsomaan. Jatkan täytteen levittämistä hiljaisuudessa. Äitini tyhjentää astianpesukonetta ja sanoo “Aina ei tarvitse olla hyvä äiti, aina ei tarvitse jaksaa, joskus saa ihan vituttaakin koko homma.” Hymyilen. Tiedän. Ja olen antanut itselleni luvan siihen. Mutta täysin anteeksi en itselleni kykene antamaan.

Minun ylisuorittaja luonteeni ei täysin sulata sitä että minä en aina jaksa, että minua ei aina huvita. Että minä alisuoritan vanhemmuutta, että pujahdan välillä sieltä mistä aita on matalin.

Että minä lähetän välillä lapset Puolison luo kysymyksineen kun en vain yksinkertaisesti jaksa vastata sataan erilaiseen ihmettelyyn siitä miksi muurahainen kävelee pitkin puunrunkoa.

Yritän tehdä palapeliä olohuoneen lattialla Kuopuksen kanssa. Lapsi huutaa ja itkee koska Peppi Pitkätossu palapelin kuvassa syödään donitseja eikä lettuja. Puran palapelin ja laitan takaisin laatikkoon. Kuopus itkee sitä. Kokoan levitenty dinosauruspalapelin, Kuopus itkee koska kokoan sen, hän haluaisi että palaset ovat pitkin poikin lattiaa, ovat kuulema kukkasia.

Kyllästyneenä pistän pikkukakkosen päälle. Katsokaa sitä. Minä vaikka jumppaan. Tai yritän, sen minkä lasten kiipeilyiltä päälleni kykenen.

Kello on kuusi. Puoliso tulee työhuoneesta ulos. Molemmat lapset juoksevat vastaan nauraen. Kuopuksen kitinä on kuin poispyyhitty. Puolison seurassa hän nauraa ja hymyilee.

Minä istun myrtsinä nojatuolissa ja murjotan. MIksi se minulle kitisee ja huutaa. Roikkuu kaulassa ja vinkuu.

Tiedän vastauksen, mutta juuri sillä hetkellä tilanne vain pahentaa oloani.

En jaksa lasta, tai oikeammin en jaksa hänen tämän hetkistä käytöstään. Eihän niin saisi ajatella, eikä sanoa. Mutta sanon silti. Juuri nyt en jaksaisi. En sitä kitinän määrää, sitä pahaa mieltä johon minä en osaa apua antaa. En sitä että muiden kanssa nauretaan ja minulle vain kiukutellaan. En vaikka tiedän että se merkitsee vain sitä että kanssani on turvallista kiukutella, että lapsi rakastaa minua niin paljon että uskaltaa vikistä kanssani kasvukipujaan.

Taustalla puoli yhdeksän uutiset. Ukki joka laulaa lapsille unilaulua. Vieressä lämpöä hohkava takka.

 

Uupumus ja ärtyneisyys lievenevät, yö vie ne mennessään.

Huomenna minä jaksan taas. Jaksan kitinää. Jaksan itkuja.

Huomenna olen taas ihan hyvä vanhempi.

En ehkä paras.

Mutta ihan hyvä.

Näitä päiviä on.

Näitä päiviä pitää olla.

Eihän sitä muuten tunnistaisi niitä hyviä.

Eikö?

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »