Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Takaisin saatu lapsuus- ensimmäisen päivän ajatuksia Suomen päiväkodista

08.01.2020

Esikoinen istuu lastenhuoneen lattialla ja kiskoo sukkaa jalkaansa.
Näen hänen tuimasta ilmeestään, että häntä jännittää hieman. Se on ihan ymmärrettävää. Tietenkin jännittää, ensimmäinen päivä uudessa päiväkodissa/esikoulussa.
Tai koulussa, kuten me siitä puhumme.
Lapsille on vaikea ymmärtää, että he menisivät täällä taas päiväkotiin. Samoin kuin heitä hämmentää Suomessa englanninkieliset sanat esikoululle ja päiväkodille jotka ovat päinvastaiset kuin Amerikassa. Suomessa kindergarten on päiväkoti ja preschool esikoulu. Amerikassa se oli toisinpäin.


Aamupala pyöreän pöydän äärellä. Ulkona on pimeää, täällä etelässä ei lumikaan ole tullut vielä valaisemaan maisemia. Oikea talvi antaa odotuttaa itseään. Väännän kirkasvalolampun tehon täysille ja pohdin ääneen, että kun takana on lähes kaksi vuotta aurinkoterapiaa ei tämä pimeä jakso juuri nyt haittaa. Ainakaan ihan kamalan paljoa. Vuoden tai kahden päästä toki voi olla jo eri ääni kellossa. Muista että sinä olet kuitenkin aina auringon lapsi, edesmennyt ystävä usein sanoi kun koitin kovasti väittää, ettei Suomen talvi tunnu minusta erityisen pahalta.


Lapset syövät tuorepuuroaan vaiti. Keittiön ikkunan edessä olevat verhot tuovat mieleen kesän. Vihreitä saniaisia valkoisella pohjalla. Kuin koivumetsä kesäkuussa.
Hymyilen itsekseni ajatukselle.


Lopulta lähdetään päiväkodille koko perhe. Ensimmäinen aamu, viedään lapset yhdessä perille asti. Päiväkoti sijaitsee kulman takana, kerrostalon liikehuoneistossa.
Kierretään sisäpihan kautta sisälle. Eteisessä vastassa kenkiä hyllyillä ja sadevaatteet siististi ripustettuna seinällä.
Päiväkodin johtaja tulee vastaan, tervehtii ja esittelee paikat. Varovaisesti Esikoisen opettaja kysyy millä tasolla Esikoinen on kirjoitustaidon ja kirjainten tunnistamisen suhteen. Sanoo olevansa varautunut jos pitää aluksi antaa hieman tukiopetusta, että saa toiset kiinni.
Hymyilen ja sanon etten usko hänen tarvitsevan paljoa tukiopetusta, lapsi lukee ja kirjoittaa. Suomeksi ja Englanniksi. Opettaja hymähtää. Ainiin, te tulette Kaliforniasta. Naurahdamme kummatkin. 

Lapset jäävät yllättävän helposti. Halaus ja moikka.
Jotain hyvää ehkä siitä kaikesta uuden aloittamisesta. Siitä välillä raskaastakin taipaleesta laaksossa. Ainakin he ovat oppineet aloittamaan alusta. Ottamaan tilan haltuunsa ja sopeutumaan.

Kun haen lapset iltapäivällä ovat he ulkona leikkimässä. Näen heidän kirkkaanväriset piponsa jo kaukaa, siellä he keinuvat, lapsijoukon keskellä. Nauru ja huuto kiiri läpi märän ja kylmän pihan.
Opettaja kertoo heidän solahtaneen joukkoon vaivatta.
Molemmat lapset ovat puhuneet, opettajilleen englantia, muille lapsille suomea ja englantia, riippuen mitä toinen lapsi oli puhunut heille. Kuopus hieman Esikoista enemmän. Aivan kuten Palo Altossakin.
Tieto lämmittää mieltä. Että ainakaan ei aloiteta tätä taistoa taas alusta.
Edessä on vielä pitkä iltapäivä. Kävelemme läpi tihkusateen metroasemalle. Lapsilla alkaa parkour ja akrobatia. Monta ensimmäistä kertaa samalle päivälle. Ehkä hieman raskasta, mutta vedetään tämä nyt läpi, ajattelen. Syötän heille karjalanpiirakoita matkalla, etteivät ajattelisi kilometrin matkaa joka pitää taivaltaa metrolle ja sieltä vielä urheiluhallille.


45 minuutin kuluttua hikiset lapset pelmahtavat pukuhuoneeseen. Ilo näkyy kasvoilla jo kauas. Oli kivaa. Toteavat molemmat. Ollut hyvä päivä. Hymyilyttää. Pakkaan hikiset lapset uudelleen toppavaatteisiin ja taas kävelemme tuon reilun kilometrin matkan tammikuisessa pimeydessä kohti asuntoa jota nyt kodiksi alamme kutsua.
Vielä eivät kadut tunnu kotikaduilta, vielä ei tunnu siltä että tänne me kuulumme, mutta turvalliselta tuntuu. Ei pahalta miltään kantilta.


Iltaruokapöydässä puhutaan päivästä. Pitkästä päivästä täynnä uutta. Söin vadelmajugurttia koulussa, Esikoinen kertoo. Saavutus sekin, ajattelen. Lapsi ei ole kotona koskaan suostunut syömään jugurttia. Kolmannen makaroniannoksen ja pitkän hiljaisuuden päätteeksi Esikoinen katsoo minua ja sanoo “ Annu, minusta tuntuu että tuossa koulussa me taidetaan saada olla taas enemmän lapsia kuin Amerikan koulussa.”
Sydämessäni läikähtää lämpö.
Hyvä niin, lapseni.
Hyvä niin.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »