Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sadelapset

14.01.2019

Sataa vettä.
Täällä talvi tarkoittaa sadetta.
Ajoittain aika kovaakin, päiviä kestävää sadetta.
Luonto tarvitsee sen.
Maaliskuussa sateet loppuvat, eikä niitä sitten enää kuulukaan kunnes marraskuu taas koittaa.

Talvi tarkoittaa myös siementen itämistä, se tarkoittaa sitä lähes ainoaa kautta täällä kun apilat ja hennot ruohot nostavat versojaan mullasta.
Kun kukkuloiden multa pehmenee ja halkeamat maassa täyttyvät vedellä ja lopulta häviävät. Maa muuttuu kuohkeaksi ja vihreäksi. Harmaan, tomuisen ja kuolleen ruhomassan läpi tunkee uusia korsia, hetken kaikki on vihreää ja mehevää.

Kalifornialaiset eivät sateella ulkoile.
En tiedä johtuuko se osittain siitä, että täällä on huonosti saatavilla siihen tarkoitettuja varusteita, vai johtuuko varusteiden vähyys siitä että niillä ei ole kysyntää.
Joka tapauksessa näinä kuukausina kun täällä sataa, ovat puistot, metsät ja rannat hiljaisia.

Ja juu, niin ne ovat Suomessakin, en minä sitä.
Suomessa saimme ulkoilla hamassa yksinäisyydessämme niin Seurasaaren luontopoluilla kuin leikkipuistoissakin kun syksyn sateet alkoivat piiskata tuota maata.
Mutta täällä se on jotenkin vielä vahvempaa.

Koulussa lapset eivät ulkoile sadepäivinä.
On koulukohtaista mikä on liian paljon sadetta etteivät lapset mene lainkaan ulos, mutta aika yleistä on että sadepäivinä saat hakea koulusta lapsen joka ei ole edes haistanut ulkoilmaa välituntien aikana.
Osittain uskon tämän taaskin johtuvan varustetasosta, kun lapsilla ei ole kumisaappaita tai sadetakkeja, ei heitä oikein voi pistää pihallekaan kastumaan.
Toisaalta, johtuuko se ettei heillä ole niitä varusteita taas siitä että he eivät ulkoile?

Kuopuksen kerho ulkoilee, säällä kuin säällä.
Siellä vanhempia pyydetään vain laittamaan tarpeeksi vaihtovaatteita lapsen mukaan jotta lapsi voi vaihtaa kuivaa ylleen jos kastuu. Luokassa on myös laatikollinen lahjoitettuja kumisaappaita joita lapset voivat lainata jos omia ei ole. Lätäköissä saa hyppiä ja sateessa juosta.
Moni vanhempi on kommentoinut miten erikoinen tuo käytäntö on.

Minä pidän sateella ulkoilusta.
En ole koskaan kokenut sen olevan ahdistavaa.
Lontoossa totuin tekemään töitä sateessa. Siellä satoi paljon. Puutarhatyöt oli silti tehtävä. Muistan ne lukuisat päivät kun olen seissyt leikkaamassa ruusupuskia, istuttamassa kukkasipuleita ja haravoimassa lehtiä sateen samalla valuessa pitkin kasvojani.
Niin kauan kun jalat pysyvät kuivana ja lämpimänä kaikki on hyvin, sanoi isäni aina. Ja niin se menee. Ainakin minun kohdallani. Kunhan jalkani eivät kastu, voin seistä sateessa vaikka koko päivän. Joten, lienee aika selvää, että meillä on ulkoiltu aina, satoi tai paistoi.

Välillä mietin onko tosiaan niin, että lapseni tarvitsevat päivittäisen ulkoiluannoksen, että muuten heistä tulee levottomia ja kärttyisiä ja Esikoisen päätä alkaa särkeä (aivan kuten minullakin), vai onko tämä vain seurausta siitä, että lapset ovat ulkoilleet aina.
Onko levottomuus seurausta sisäilmasta vai onko se seuraus siitä, ettei rutiineja noudateta?
Totta puhuakseni en osaa sanoa.
Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät ulkoile sateella.
Niissä perheissä aikuiset eivät pidä sateesta, tai lapset eivät pidä sateesta. Silloin he ovat sisällä ja puuhaavat kaikennäköistä siellä.
Eivätkä heidän lapsensa kuulema oireile sen ihmeemmin vaikka he viettäisivät koko viikonlopun sisällä.
Ehkä jos lapsi olisi tottunut pienestä pitäen viettämään välillä kokonaisia päiviä sisällä, ei hän olisi levoton, muurahaisia housuissa tyyppisesti hosuva tapaus, kuten meidän lapsemme kun kello tulee 12 eikä ulkona olla vielä oltu.
En tiedä.
Ei ole kokemusta.


Täällä olen jo oppinut siihen, että jos aamulla sataa, saattavat paikalliset äidit perua iltapäivän leikkipuistotreffit, koska on märkää. Taaskaan en osaa varmuudella sanoa johtuuko tämä siitä, että pelätään lapsen kastuvan; että ei itse pidetä märässä seisomisesta, vaikkei edes sataisikaan; siitä että ei ole varusteita vai siitä että märällä leikkipuistossa voi olla liukasta ja siten vähän vaarallistakin leikkiä.

Joten kerta toisensa jälkeen me päädymme olemaan ne vähän oudot tyypit, jotka ulkoilevat vaikka vettä tulisi kuin saavista kaataen.
Kun keskiviikkona Esikoisen koulun loppuessa suuntasin auton nokan kohti kukkuloita, lapset kysyivät takapenkiltä sataisiko siellä metsässä varmasti minne olemme menossa.

Lupasin että sataa. Varma en voinut olla, mutta pilvimuodostelmat kukkuloiden yllä näyttivät lupaavilta.

Hakiessamme Esikoisen koulusta tuttu äiti kysyi mitä teen lasten kanssa nyt iltapäivän kun sataa vettä. Sanoin meneväni metsään. Äiti katsoi minua hetken ja purskahti nauramaan. “Hetken luulin, että olet tosissasi “ hän nauroi. Vakuutin, että ihan oikeasti, me menemme metsään. “Mutta siellä sataa. Eivät kai sinun lapsesi oikeasti voi pitää sateisesta metsäretkestä, sielällähän kastuu, ja  on kylmä, ja kivetkin ovat liukkaita.”
Nauroin ja kerroin lasten rakastavan sateista metsää. Ja että meillä oli sadevarusteet, paras keksintö naismuistiin.
Äiti ravisteli päätään ja totesi pohjoismaalaisten olevan vähän hassuja.

Mietin tätä kun saavuimme sumun peittämälle parkkipaikalle.
Vettä satoi, satoi reippaasti.
Avasin takakontin ja sen muodostamassa sateensuojassa puin lapsille sadevaatteet päälle. Esikoinen ei olisi malttanut odottaa.
“Vau mikä sade! Ihan mahtavaa! Sataa kunnolla! Oo ja on sumuakin! “ hän hihkui.
Hymyilin.
Sadelapsemme.

Kävelemme pitkin luontopolkua. Vesi valui puroina mäkiä alas ja punapuut huokailivat hiljaa. Sade napsui puiden runkoihin ja kiviin.
Usva levittäytyi puiden väliin pumpulimaisena sumuna.
Lapset hyppivät lätäköissä. Purot solisevat kun korkeammalta kukkuloilta valuu vettä kohti laaksoa.
Pysähdytään syömään eväitä onton punapuukannon viereen.
Kaadan höyryävää kaakaota mukeihin.
Ojennan lapsille voileivät.

Esikoinen kietoo kätensä mukin ympärille lämmitelläkseen sateen kastelemia sormiaan.
Kuopus katselee miten vesi valuu hänen nenänpäästään kaakon sekaan ja nauraa.
“Ihanaa kun tultiin tänne sademetsään.” Kuopus sanoo ja hymyilee niin että silmät loistavat.

Katson lapsiani ja siinä hetkessä tiedän: kyllä, minä teen tämän ihan oikein.
Tänne me kuulumme, emme sisäleikkeihin.
Täällä meidän on hyvä, metsässä, luonossa, sateen keskellä.
Täällä me hengitämme ja nauramme vapaiten.
En varmasti tee aina kaikkea oikein vanhempana, varmasti teen monia asioita oman etuni takia, mutta tämän, tämän minä teen oikein, ajattelen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Yksi vastaus artikkeliin “Sadelapset”

  1. Helena KAAR sanoo:

    Fantastic experience for kids . Nothing more fun than splash around in rain under redwood trees climbing in and out of the old empty tree stams troughing Stones into the water sticks into the creek and watch them disappearing down the steam …! That’s life! All kids should experience that . But it helps to be prepared for these magic days with rubber boots and clothing that keeps the water out ( although my grandkids got always wet regardless !) The kids laughed, built creative things, dragged sticks and branches, slipped and slide on the bankment of the stream trying to climb up. We too had picknic there and they ate with such a passion. Had dry clothes , towels and heat in the car ! Wonderful day !

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »