Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Säädön määrä on vakio

27.04.2018

En tiedä ovatko jotkut päivät vaikeita siksi että minä itse teen ne vaikeiksi vai ovatko ne vain.. noh, vaikeita.
Eilisen piti olla ihan hyvä. Sellainen tavallinen suht rauhallinen koordinoitu keskiviikko.
Se alkoi ihan hyvin. Missään ei  ollut merkkejä siitä millaiseksi se muuttui myöhemmin.

Heräsin ennen kellon soittoa, kuten oikeastaan lähes aina. Ilmeisesti krooninen univelkani on selätetty kun en enää joudu aamuisin repimään itseäni syvimmästä unesta. Herätyksiä öisin on edelleen 1-3kpl, mutta ollakseni rehellinen, en edes enää muista millaista elämä oli silloin kun öisin ei pitänyt herätä vähintään kerran.
Juoksu kulki, ja lihasvoimaharjoittelussa sain ylitettyä itseni ja tehtyä enemmän kyykkyjä kuin kertaakaan aikaisemmin.

Pilvet lepäävät matalalla peittäen sinisen taivaan näkyvistä.
Lämpö kuitenkin tekee ilman lempeäksi hengittää ja liikkeet pehmeäksi.
Olin ajatellut tehdä töitä aamun, mutta jouduin siirtämään sen ajatuksen sivuun kun päätimme vihdoinkin tehdä jotain autonvaihtoasian eteen.
Olimme löytäneet auton, joka paperilla vaikutti juuri hyvältä meille.
Pitäisi vain koeajaa se.
Olimme sopineet koeajon kello 10ksi. Kello 9.30 auton tuoja laittaa viestin ettei hän kyllä kello 10ksi ehdi, moottoriteillä on ruuhkaa.

Huokaisen. Tietenkin.
Menen tyhjentämään vanhaa autoa lastenistuimista ja muista tavaroista, tarkoituksena on, että jos auto on sopiva, saavat he tehdä hinta-arvion vanhasta autosta ja ottaa sen mukaan vaihdossa.

Simppeliä. Näin me ajattelimme.
Samalla kun tyhjennän autoa saapuvat katonkorjaajamiehet.
Vuorkaisäntä on vihdoinkin tehnyt jotain lukuisten valitustemme jälkeen ja mädäntynyttä ja reikäistä kattoa korjataan. Vaihdan muutaman sanan työmiesten kanssa, puhutaan hetki autoista. Aurinko pilkistää pilvien välistä ja kerron, että yritin puhuttaa Puolisoa ostamaan pick-upin uudeksi autoksi. Jostain kumman syystä Puoliso ei innostunut ajatuksesta. Työmiehet naurahtavat. Onhan se vähän omanlaisensa perheautoksi.  Kohautan nauraen olkapäitäni, ei kai omanlaisuus ole koskaan ollut syy olla tekemättä jotain.
Jutustelumme keskeyttää naapuri. Se samainen joka on aikoinaan kommentoinut ulkonäköäni ja ääneen sanonut, että minun kannattaisi joko todellakin tehdä enemmän töitä päästäkseni eroon raskauden jälkeisestä pömppävatsastani. Näki jopa vaivaa tuodakseen minulle kauneuskirurgin käyntikortin. Nyt hän on keksinyt, että on meidän syymme että aita joka on tehnyt hidasta kuolemaa jo pitkään ennen meidän muuttoamme tänne on mennyt rikki meidän takiamme.
Rouva tulee ilmoittamaan työmiehille, että he ovat tehneet edellisenä päivänä kamalan sotkun hänen pihalleen ja että hän odottaa heidän siivoavan sen tänään pois. Samalla hän luettelee listan muita asioita joita he samalla voivat tehdä.

Katselen kolibrien lentoa persikkapuun ympärillä ja pohdin mikä ihmiset muokkaa ilkeiksi. Miksi jotkut ihmiset nostavat itsensä toisten yläpuolelle ja kuvittelevat olevansa heitä parempia. En tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Ehkä jonain päivän opin ymmärtämään.
Miehet siirtyvät katolle ja minä kastelemaan oranssin unikkomeren keskellä olevaa laatikkopuutarhaamme.

Puoliso tekee töitä sisällä, tekee etäpäivän että voi tarvittaessa neuvotella autoasioista myös. Lapset pyörivät hänen ympärillään ja näen hänen kiristyvistä olkapäistään, että hänen keskittymisensä herpaantuu turhan usein.
Kun koeajettava automme vihdoinkin saapuu, on kello jo niin paljon, että lapset on pakko istuttaa katsomaan piirrettyä koska Puolisolla on työpuhelu enkä minä nyt tällä aikataululla enää halua alkaa säätämään lasten turvaistuimia koeajettavaan autoon.
Lähden koeajolle. Sen aikana autokaupan mies kertoo minulle elämäntarinansa. Hymähtelen ja kuuntelen. Hän kertoo menevänsä vuoden päästä naimisiin ja siksi tekevänsä tätä autokauppias työtä, häihin on tulossa 350 ihmistä ja jo pelkät kihlasormuksetkin maksoivat kaikki hänen säästönsä. Joten hänen täytyy nyt tehdä töitä jotta heillä on varaa pitää häät. Mies kertoo kihlatustaan, heidän elämästään, kaikesta muusta kuin autosta jota on minulle myymässä. Toisaalta hyvä niin, en varmaan ostaisi sitä jos hän tuputtaisi.

Auto on pehmeä ajaa. Ajan moottoritietä ja sivukatuja. Testaan jarrut ja kaistanvaihdot ja näkyvyydet. Kyselen jotain asioita joita en varmuudella tiedä papereista.
Lopulta saavumme kotiin ja pyydän miestä tekemään hinta-arvion vanhasta autostamme. Hän näyttää epäröivältä, sanoo ettei hänen aikataulussaan ole sellaiseen varattu aikaa.

Huokaisen ja haen Puolison selvittelemään asiaa. Lapset lopettavat piirretyn katselemisen ja tulevat ilmoittamaan nälästä. Kattomiesten naulapyssyjen pauke kuuluu päidemme yläpuolelta kun lämmitän edellisen illan lasagnea lounaaksi.

Puoliso tulee lopulta sisään ja sanoi saaneensa asian säädettyä ja miehen tekvän arviointia, jonka oletamme olevan aika läpihuutojuttu, auto on suhteellisen hyvässä kunnossa, olemme oikeastaan ehtineet itse ajaa sillä vain vuoden koska vuoden se lepäsi autotallissa meidän ollessa jumissa Suomessa.
No tietenkään mikään ei ole läpihuutojuttu.
Selviää, että automme customoidut renkaat ovat ongelma. Hinta tippuu lähes puoleen alunperin arvioidusta. Emme voi suostua siihen.
Auto jää meille. Maksamme kuitenkin varausmaksun toisesta autosta, pidetään sitä varalla ja mietitään miten tästä nyt sitten eteenpäin.

Se siitä ajatuksesta, että hoidetaan tämä auton vaihtaminen isompaan helpoimman kautta, nopeasti ja näppärästi, huokaisen. Syödään lounas, pakataan tavarat, olen luvannut hakea lastenkirjoja eräältä suomalaiselta äidiltä.
Puoliso on kireä, työt painavat päälle eikä katolta kuuluva melu varmasti auta asiaa.
Hyvästelen Puolison ja varmistan vielä onko hän menossa illalla jalkapalloharjoituksiin. Saan vastauksi myöntäväksi tulkittavan ärähdyksen.

Ulkona on lämmin, aurinko paistaa nyt kirkkaalta taivaalta, vailla pilvenhattaraakaan.
Ajan pitkin kukkulan juurta toiselle asuinalueelle. Tämä laakso on niin kaunis tähän aikaan vuodesta. Joka paikassa kukkivat kukat, puut ja pensaat. Linnut pyrähtelevät lentoon ja tanssivat parvina vihreiden kukkuloiden yllä.
Pian tämä kaikki on ohitse ja luonto muuttuu kultaiseksi, kukat lakastuvat ja heinät kuivuvat muuttuen tomuksi joka laijailee joka paikassa ja värjää ihon vienon keltaiseksi. Aurinko muuttuu paahtavaksi eikä sadetta näy ennen myöhäistä syksyä.

Perillä valikoin kirjoja kymmenistä kirjapinoista lattialla, etsin Risto Räppääjät ja muut iltasaduiksi ääneen luettavat kirjat pinoista. Jätän käsilaukun eteiseen oven viereen ja riisun pitkähihaisen paidan auringon lämmittäessä selkääni. Esikoinen ottaa yhden Tatu ja Patu kirjan ja istahtaa Kuopuksen kanssa lukemaan sitä nojatuoliin. Hetken on rauhallista ja leppoissaa. Juttelen toisen äidin kanssa koulusta, Suomesta, kielestä, elämästä, töistä. Lapset siirtyvät kirjan luettuaan etupihalle ja samalla he aloittavat iänikuisen riitelynsä. Esikoinen pistää parastaan saadakseen Kuopuksen huutamaan ja ärsyyntymään. Puutun lauseiden välissä tilanteeseen, yritän valikoida kirjat loppuun, olla hermostumatta lapsiin. Pohdin sadannen kerran miksi heidän pitää aina vieraisilla aloittaa tuo iänikuinen riitely. Kuin ärsyttääkseen minua tahallaan.
Tekisi mieli pyytää anteeksi, toisaalta tiedän että tälläkin äidillä on monta lasta, taatusti tuttu tilanne.
Lopulta saan kirjat pakattua kassiin, puhun vielä pienen hetken, sitten lähdetään.

Päätän ettei kotiin kannata mennä koska rakennusmiehet tarvitsevat rauhansa tehdä töitä. Lisäksi lasten energiat on pakko purkaa jotenkin. Sovin lasten kanssa että tehdään pyörälenkki puistossa mennään siitä kirjastoon ja sitten vielä leikkipuistoon jossa on vesiaihe. Kun saan itseni, lapset ja pyörät autosta ulos ja käännyn vielä ottaakseeni käsilaukun etupenkiltä huomatakseni, että olen unohtanut sen sinne ovenpieleen kirjanhakureissulla.
Huokaan noin sadannen kerran sen päivän aikana, pakkaan lapset ja pyörät takaisin autoon ja lähden uudestaan ajamaan 20minuutin matkaa toiseen kaupunkiin. Kun vihdoin olemme takaisin puistossa on verensokerini alhaalla ja olen pahalla tuulella.

Tiedän tämän kaltaisten asioiden olevan oman keskittymiskykyni herpaantumisen syytä. Etten jaksa olla huolellinen, ajatella asioita loppuun. Annan lasten kinastelun ärsyttää itseäni. Se on kuin noidankehä, itseään toteuttava ennuste.
Se pitäisi osata purkaa heti kun sen huomaa, mutta se on vain niin kovin vaikeaa.

Nostan pyörät uudestaan ulos autosta, kiinnitän kypärät lasten päähän ja lähdemme pyöräilemään kohti puiston toista päätä ja kirjastoa.
Kirjastossa etsimme kirjoja kolibreista. Autossa olin luvannut Kuopukselle kirjan tulivuorista, kirjastossa olen autuaasti unohtanut tuon lupauksen. Muistan sen illalla kun laitan hänet nukkumaan ja tunnen omantunnonpistoksen siitäkin.
Kirjaston vieressä on pieni kahvila. Se työllistää kehitysvammaisia ja on yksi vakiopaikoistamme. Nytkin suunnistamme kirjakassi täynnä istumaan pöydän ääreen ja juomaan juomat. Heikkouksissani annan lasten valita itselleen makeat leivokset koska ajattelen päivän olleen muutoin kaikkea muuta kuin kovin mukava.
Kun pääsemme pöytään ja saamme kolibrikirjan auki voidaksemme lukea sitä yhdessä ilmoittaa Kuopus että hänellä on pissahätä. Tietenkin. Huokaan. Laitan kirjan laukkuun ja käyn sanomassa kahvilan työntekijälle että me käymme kirjastossa vessassa ja jätämme hetkeksi juomamme ja leivoksemme pöytään. Esikoinen käy samalla reissulla myös vessassa.

Kuopus tulee vessakopista itkuisen näköisenä ja sanoo pissan lentäneen hänen housuilleen. Suljen silmäni ja huokaan syvään. Tietenkin. Kuinka monta kertaa olen sanonut siitä että pissatessa pitää pitää huoli minne se menee, ettei mene yli laidan ja housuille. Riisutaan kengät, alushousut ja housut. Huuhdon housuista pahimmat pois ja puen märkälaikkuiset housut takaisin lapsen ylle. Nyt on pakko tehdä näin, ei ole varavaatteita nyt mukana.
Ruttaan märäksi huuhdodut alushousut farkkujen taskuun josta ne levittävät hitaasti kosteutta pitkin reisiäni.

Kahvilassa lapset ottavat huikat juomistaan mutta ilmoittavat etteivät pidä leivoksista ja jättävät ne syömättä. Tietenkin. Muistutan itseäni ettei hetkeen taas osteta mitään syömistä kahvilasta, kun ei lapset koskaan syö niitä kuitenkaan. Kuopus tutkii taskujaan ja löytää sieltä kiven jonka on sinne laittanut talteen edellisenä päivänä. Ennenkuin ehdin sanoa mitään on hän vahingossa tiputtanut kiven kahvikuppiini, kivestä irtoava multa värjää maitovaahdon mustapilkulliseksi. “Oho” sanoo lapsi ja minä toivon tämän päivän vain jo päättyvän.

Pyöräillään puistoon jossa vesiaiheet on päällä. Lapset leikkivät vedellä, hyppivät hiekkalaatikkoon ja kiipeilevät energiaansa ulso. Minä istun auringonpaisteessa ja pohdin miten pahasti asiat voivat vielä mennä pieleen.
Aurinko kuitenkin sulattaa pahimman kiukun ja turhautumisen. Katselen nauravia lapsia ja heidän valkoisena hohtavia pellavaisia hiuksia, jotka hulmuavat heidän juostessa pitkin leikkipuistoa.

Tulemme puoli kuusi kotiin, luulen Puolison jo lähteneen jalkapallotreeneihin mutta hän tuleekin ovella vastaan urheiluvaatteet päällä ja ärtyneenä kuin takapuoleen ammuttu karhu. Mutisee jotain piilolinsseistä, jotka eivät halua mennä silmiin ja pakkaa tavaransa ja on ovesta ulkona. En taida olla ainoa jolla on huono päivä.
Kattomiehet ovat jo lähteneet, tulevat seuraavana päivänä jatkamaan. Ovat “korjanneet” yhden sivustan katosta, toisin sanoen ovat leikanneet huonot osat pois. Miten voi räystäästä vain leikata huonoksi menneen osuuden pois, naulata uuden listan ja kutsua sitä korjaamiseksi? Pyöritän silmiäni ja olen kiitollinen etten omista tässä oudossa maassa mitään taloksi kutsuttavaa rakennelmaa.

Teen ruokaa ja sen ohella tekstaan ystävälle viestin “ Tahtoisin loman, biitsin, uima-altaan, mohiton ja paljon seksiä.”  Myöhemmin onnistun lähettämään tuon samaisen viestin aivan väärälle ihmiselle.
Onneksi en sentään työkontakteilleni tai kenellekkään muutoin arkaluontoiselle ihmiselle, mutta tarpeeksi noloa on kuitenkin selittää, että nyt tuli aivan väärään numeroon tämä viesti, pahoittelen.
Pohdin mitä voisin vielä mahdollisesti tehdä jotta mielikuvani suhteellisen täysijärkisenä ja järjestälmellisenä ihmisenä romuttuisi täysin.

Lopulta päivä taittuu illaksi, valo vähenee ja ilma viilenee.
Puoliso tulee kotiin kiukkunsa ulosjuosseena ja lapset nukahtavat pian iltalaulun jälkeen. Hän ottaa kasvon käsiensä väliin ja suutelee silmiin katsoen. Ei sano sanaakaan, mutta tietää sanomattakin katseestani millainen päiväni oli.
Kun ihmisen kanssa on elänyt koko aikuisikänsä, oppii hänet tuntemaan, oppii tietämään pienistä liikkeistä, nenän asennosta, hartian värähdyksestä miten päivä on mennyt. Ja oppii miten empatiaa osoitetaan.

Talo on hiljaa, lempeä viileä tuuli puhaltaa olohuoneen ovesta sisään ja minä puristan käsissäni kuumaa teekuppia.
Nojaan Puolison polviin ja annan päivän valua itsestäni ulos, annan tuulen viedä sen mennessään ja tuoda minulle paremmin jaetut kortit seuraavaan päivään. Kun suljen silmäni yön hiipiessä kuin varkain makuuhuoneeseen, kuun paistaessa ulkona, lupaan itselleni, kuten aina, että seuraavasta päivästä tulee parempi.
Paska päivä, mutta nyt se on ohitse ehdin vielä ajatella ennen kuin lempeä pimeys tuudittaa minut uneen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »