Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Säädön määrä on vakio

21.08.2018

“Aamut ovat muuttuneet pilvisiksi” toteaa Puoliso aamupalapöytään saapuessaan.
Mutisen jotain saapuvasta syksystä ja siitä, että niinhän siinä käy kun päästään elokuuhun.
Ajatukseni vaeltavat päivän töissä, siinä loputtoman pitkässä to-do listassa, joka ei tunnu etenevän vaikka Esikoinen onkin koulussa.
Lapset saapuvat aamupalapöytään ja vaativat huomioni.

Painan keittiönoven kiinni ja jään katsomaan sen ikkunan lävitse Puolisoa ja Esikoista jotka asettavat pyöräilykypärät päähänsä ja lähtevät kouluun ja töihin.
Kuopus istuu aamupalapöydässä ja kysyy saman tien minulta “Mitä minä voisin tehdä? Onko Esikoinen kauankin koulussa?”
Lapselle on ollut vaikeaa tottua siihen, että aamut ovat hiljaisia ja rauhallisia. On ollut vaikea tottua siihen ettei olekaan kokoajan leikkikaveria vieressä.
Tavallaan se on myös hyvä. Olen vakuuttunut, että kun tästä alkuvaikeudesta päästään niin Kuopuskin oppiin nauttimaan näistä hiljaisemmista aamuista.

Kuitenkin, jo heti viime viikolla kun Kuopus oli roikkunut jaloissani kahden aamun verran aloin olla vakuuttunut siitä, että ehkä hänet siltikin olisi hyvä laittaa johonkin osa-aikaiseen kerhoon tai hoitoon. Hänen itsensä ja minun tähden. Toisaalta muistutin itseäni myös sen ajatuksen mahdottomuudesta. Tai mahdottomuudesta, kunnes keksimme keinon miten sen voisimmekin toteuttaa.

Alunperin me olimme leikitelleet jo kesällä ajatuksella, että Kuopus menisi viimeistään tammikuussa hoitoon. Ei täysipäiväisesti mutta ehkä 3 päivää viikossa.
Että hän oppisi englannin kielen. Kun täysin varmaa ei kuitenkaan ole, että olisimme täällä kauemminkin kuin nyt vielä vuoden. Ja toisaalta, jos päättäisimmekin olla vielä toisen vuoden niin ehkä siirtyminen kouluun tai mukautettuun kouluun sujuisi Kuopukselta helpommin jos hän olisi jo nyt käynyt pari kertaa viikossa olemassa jossain muutaman tunnin.
(Kerron mukautetusta koulusta joku toinen kerta lisää, mutta pähkinänkuoressaan se tarkoittaa sitä, että ne lapset jotka täyttävät syyskuun 1. Päivän jälkeen 5v, pääsevät mukautettuun kouluun, mikä tarkoittaa lyhyempiä koulupäiviä ensimmäisen kouluvuoden ajan. Tämä siksi, että esim. Kuopus olisi tosiaan 4 vuotias aloittaessaan koulun jos systeemi menisi syntymävuoden mukaan. Tasoero alkuvuonna syntyneiden ja loppuvuonna syntyneiden välillä on huima, joten sitä yritetään tasata tällä mukautetulla ohjelmalla. Mutta kerron tästä lisää jos ja/tai  kun se tulee meille ajankohtaiseksi)

Ajatusleikki ajoi meidät katselemaan hintoja alueen päivähoidoista. Ja se oli aika raskasta luettavaa. Unelmoin tietenkin montessoripäivähoidosta, mutta kun kuukausihinnat nousivat osa-aikasessakin hoidossa 2000 dollariin kuukaudelta niin se tippui listalta hyvin nopeasti. Halvimmat mitä löysimme olisivat olleet noin 650 dollaria kuukaudelta. Osa-aikaiset. 650 dollaria kuukaudessa siitä ilosta, että lapsi on kolmena päivänä viikossa hoidossa.

Laskimme budjettimme.
Raadollisesti listasimme siis kaikki menomme ja tulomme. Viivan alle jäi hyvin vähän rahaa. Sen verran, että säästämällä niitä viivan alle jääviä rahoja voisimme edelleen käydä silloin tällöin lomilla (tosin Suomeen emme tänä vuonna enää esimerkiksi pääse vaikka emme edes laittaisi lasta hoitoon) ja viikonloppuisin ajella johonkin vähän kauemmas kuin lähimaastoon. Kovin montaa leffailtaa tai ravintolareissua ei niillä ylimäärärahoilla myöskään makseltaisi.
Totuus oli karu. Meillä ei olisi varaa laittaa Kuopusta hoitoon.

Raha on täällä hassu aihe. Siitä ei oikeastaan puhuta, minäkään en jostain kumman syystä kehtaa teille tässä avoimesti sanoa kuinka paljon sinne viivan alle jäi, paitsi että ei kovin paljoa.
Me olemme täysin sinut sen suhteen, että tulomme ovat todellakin siellä alapäässä siitä mitä suuri osa ekspateista täällä tienaa. Emmekä ole sen antaneen häiritä meitä. Ei rahalla osteta elämää, ainakaan sitä elämää mitä me haluamme elää. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen olen joutunut tilanteisiin missä olen joutunut lähes selkä seinää vasten toteamaan ihmisten ehdotuksiin, ettei minulla ole varaa. Ei minulla ei ole varaa mihinkään selfhelp meditaatioon tai pitkään seminaariviikonloppuun vaikka se kuinka olisi hyväksi minulle. Ei minulla ole varaa ottaa lastenhoitajaa olemaan lasten kanssa päivisin, että saisin kirjoitettua rauhassa.
Ja vaikka ymmärrämme, että hoitopaikka Kuopukselle olisi hänelle hyvästä ja tukisi hänen kielenopetustaan, rahaa ei ilmaannu mystisesti puista, eikä meillä yksinkertaisesti ole varaa maksaa 650 dollaria kuukaudessa ylimääräistä. Ei tämänhetkisessä elämäntilanteessa, näillä järjestelyillä.
Me pärjäämme sillä mitä meillä on. Mutta kompromisseja se ajoittain vaatii.

Kääntelimme lukuja hetken aikaa, pohdimme onnistuisiko se jos minä menisin täällä töihin. Osa-aikaisiin tietenkin, mutta kuitenkin. Selailin jopa hieman työpaikkoja, jotka vastaisivat jotain sellaista mitä voisin ja osaisin tehdä.
Jos siis saisin osa-aikaisen työn voisin maksaa Kuopuksen hoidon. Mutta sitten muistin, että Esikoisen koulukin pitää lomia. Mihin lapsi silloin laitetaan. Lastenhoito maksaa. Sitä ei saa mistään ilmaiseksi.
Ja jos joutuisimme maksamaan sekä Kuopuksesta että Esikoisesta, vaikkakin vain osa-aikaisesti, olivat lomat täällä kuitenkin viikkojenkin mittaisia, kun taas työmaailma täällä ei tunne lomia. Kesälomasta puhumattakaan.

Joten lopulta hylkäsin ajatukset siitä, että Kuopus menisi hoitoon, ainakaan ennen kevättä. Jätin hautumaan ajatuksen, että voisimme säästää rahaa ja maksaa sillä sitten Kuopuksen hoidon keväältä, ja jos olisimme syksyllä vielä täällä, olisi mukautettu koulu sitten jo ilmaista.
Ajattelin myös, että ehkä voisin tehdä enemmän kirjoitustöitä joilla sitten tasata säästöistä otettuja rahoja keväällä. Mutta totuttelin ajatukseen siitä, että mahdollisesti Kuopus olisi kuitenkin kanssani koko tämän vuoden.

Kun kävin katsomassa mihin luokkaan Esikoinen oli laitettu, nimilistat tulivat muutama päivä ennen koulun alkua koulun toimiston seinälle ennen koulun alkua, huomasin ettei Esikoisen koulussa ole lainkaan mukautettuja Eskariluokkia. Mainittuani asiasta Puolisolle viikonloppuna. Hän, toisin kuin minä joka vain päivitteli asiaa, tutki asiaa ja totesi että kaikki mukautetun ohjelman lapset tässä koulupiirissä menevät erääseen toiseen kouluun. Totesin vähän harmissani, että on tylsää, että jos olemme vielä täällä,  lapset menevät sitten eri kouluihin. Mutta minkäs teet.

Myöhemmin samana iltana Puoliso totesi ohimennen, että samaisessa koulusssa toimi myöskin päivähoito, mutta hieman erilaisella periaatteella kuin muualla:
Hoito olisi vain aamupäivisin, kolmena aamuna viikossa, joista yhtenä aamuna vanhemman tulisi olla mukana toiminnassa. Lisäksi vanhemmat sitoutuvat vanhemmuusohjelmaan, joka käytännössä tarkoittaa sitä että 2-3 kertaa kuukaudessa on iltaisin 2 tunnin opetustunnit, joissa opiskellaan lapsen kehitystä, kasvatustiedettä ja erilaisia pedagogisia taitoja.

Kokonaisuudessa tämä siis tarkoittaisi, että tekemällä itse töitä yhtenä aamuna ja sitoutumalla opiskelemaan 2-3 iltana kuukaudessa, saan itselleni 2 kertaa viikossa ostettua suhteellisen edullisesti muutaman tunnin aikaa tehdä töitä yksin ja rauhassa.
Täysin välittömästi tämä ei kuulostanut minusta aivan parhaalta mahdolliselta ratkaisulta, kunnes kuulin hinnan. Hoidon hinta olisi KOKO SYKSYLTÄ 880 dollaria. Ei siis kuukausittain vaan koko syyslukukaudelta.
Tiedän se kuulostaa edelleen hurjalta hinnalta, varsinkin Suomalaisesta näkökulmasta, mutta nyt puhutaan Piilaakson ja vielä tarkemmin Palo Alton hinnoista. Tuo ei ole mitään. Yksinkertaisesti ei läheskään mitään, verrattuna mihinkään muuhun täällä.

Mutta aikani asiaa pyöriteltyäni ja työmäärääni laskeskeltuani aloin lämmetä ajatukselle yhä enemmän ja enemmän.
Maanantai-iltana ilmottauduin tutustumispäivään ja katseltuani Kuopuksen tylsistymistä Esikoisen ensimmäisinä kouluaamuina päätin ilmoittaa lapsen hoitoon jos paikka vain tuntuisi hyvältä.

Ja tuntuihan se. Toiminta vaikutti käsittämättömän lapsilähtöiseltä, koulun toimintamalli on luotu 70 vuotta sitten ja se on toiminut tämän hetkisissä tiloissa viimeiset 30 vuotta. Lapsille ei ole mitään määrättyjä aikatauluja, paitsi lounastauko ja vessahetki. Muutoin toiminta perustuu lasten tahtoon ja lapsilähtöisyyteen. Toiminnassa tuetaan lasten välistä ja  lapsen ja aikuisien välistä kommunikaatiota. Kaksikielisten perheiden vanhempia kehoitetaan hoitopäivinäkin (niinä päivinä kun vanhempi osallistuu opetukseen) puhumaan lapselleen äidinkieltään ja heitä tuetaan pitämään toinen kieli englannin rinnalla vahvana mukana lapsen arjessa. Paikka vaikutti muutoinkin mukavalta, asialliselta ja turvalliselta, mutta nuo asiat saivat minut vakuuttuneiksi.

Tulin tutustumispäivästä kotiin ja kerroin Puolisolle, että kyllä meidän Kuopuksemme nyt sittenkin menee hoitoon.
Ajatus tuntuu hassulta, vaikka tavallaan tämä on vain paluuta vuoden takaiseen tilanteeseen jossa lapset kävivät kerhossa. Päivän pituus on sama, paitsi että kolmen aamun sijaan minä saan itselleni vain kaksi, koska yhtenä aamuna olen sitoutunut olemaan paikalla ja työskentelemään päiväkodissa.

Joku voisi ajatella, että ajattelisin iltakoulun menevän kohdallani hukkaan ja olevan vain pakollinen paha. Miksi minä kasvatustieteitä opiskelleen ja yhden lapsen kolmevuotiskauden jo läpikäyneenä tarvitsisin tai hyötyisin siitä, että käyn iltakoulussa opiskelemassa tätä aihetta?
Itse taas uskon, ettei mikään opiskelu koskaan mene hukkaan. Uskon saavani uusia työskentelyvälineitä niin arkeen kuin myös konfliktitilanteisiin, ei vain lastemme kanssa vaan myös aikuisten kanssa. Olen varma, että koulutus tulee auttamaan minua tulevaisuudessa työssäni niin työnohjaajana kuin myös lasten ja nuorten työpajojen vetäjänä.

Joten tässä minä nyt sitten istun aamupalapöydässä yrittäen juoda kylmentynyttä teetäni loppuun, ja pohdin tulevaa syksyä.
Pääni on ehtinyt muodostaa pitkän listan asioista, joita minun pitää hoitaa.

Kun Esikoinen viime viikolla aloitti koulun olin minä hieman naivisti kuvitellut saavani oikeastaan aamuisin kirjoittaa ja käsitellä kuvia sekä tehdä kenties apurahahakemuksia ja kirjoittaa muutamia työtarjouksia uusillle asiakkaille. Sen sijaan leikkasin itseäni käteen ja säädin Kuopuksen hoitopaikkaa.
Kuopus ei aloita hoitoa ennen kuin vasta syyskuussa, mutta viime viikko meni paikkaan tutustuessa ja muita asioita hoitaessa. Tämän viikon aamut kuluvat taas yllättävänkin nopeasti hammaslääkärissä, tikinpoistossa, Kuopuksen rokotepäivityksessä (Päiväkotiinkaan ei  täällä pääse jos ei ole rokotukset kunnossa) ja miljoonassa muussa asiassa joita tämä kaikki uusi järjestely vaatii.
Keskiviikkona Kuopuksen kerhon opettaja tulee kotikäynnille tutustumaan Kuopukseen. Lisäksi huomaan ottavani vastaan perjantaille yhden kuvauksen. Huokaisen ja mietin kuinka pahasti työt mahtavat kasaantua.

Huomaan Kuopuksen hävinneen aamupalapöydästä ja käyn kurkistamassa lastenhuoneen ovelta: lapsi leikkii tyytyväisenä legoilla. Jään hetkeksi nojaamaan ovenkarmiin, en raski keskeyttää lapsen keskittynyttä leikkiä, en vaikka pitäisi jo joutua kauppaan. 

Mietin tätä kaikkea kaaosta ja sitä, että vielä tämä ei ole antanut minulle hetkeäkään enempää omaa aikaa. Mietin, että jos asuisimme Suomesa ei minun tarvitsisi tehdä laskelmia sen kanssa riittävätkö rahamme lapsen päiväkotipaikkaan. Jos asuisimme Suomessa olisi meillä turvaverkostoa ottamassa koppia lasten loma-aikaan. Jos olisimme Suomessa voisin rakentaa täysillä omaa uraani ja elämä olisi niin monin tavoin eri näköistä. 

Mutta me olemme nyt täällä. Ja me haluamme kävellä tämän polun loppuun. Joten eletään nyt tätä kaaosta. Järjestellään nyt elämää. Sitoudutaan vapaaehtoistöihin edullisemman hoitopaikan saamiseksi. Uskon vakaasti myös, että kunhan tämä kaikki alkusäätö on ohitse, voittavat tässä palapelissä kaikki osapuolet.
Esikoinen pitää jo nyt koulusta, hän oppii englannin kielen tämän vuoden aikana. Kuopus varmasti sopeutuu myös kerhoon, hän saa jotain omaa, jotain mitä ei jaa Esikoisen kanssa. Ja minä. Minä saan kaksi vapaata aamua viikossa tehdä töitäni rauhassa. Minä saan mahdollisuuden syventää pedagogisia opintojani ja varmasti voin soveltaa niitä tulevaisuudessa työhöni. 

Ja olen varma, että minä löydän tavan edelleen löytää tieni rannoille ja metsiin. Kuvata pelikaanien liitoa ja kuunnella aaltojen ääntä. Ehkä siihen menee muutama viikko, ehkä pari kuukautta. Mutta olen varma että kaikki järjestyy, kun vain muistaa hengittää ja etsiä sitä oikeaa polkua.

Ja säädön määrä; se pysynee vakiona.
Aina.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »