Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pieni suuri askel

05.07.2019

Pieniä askeleita muille, isoja meille. 

Siinä he kokoavat Legon ninjago laivaa.
Sitä mitä on yli vuosi toivottu, mihin on viikkorahaa säästetty ja jonka nyt vihdoinkin he pystyivät ostamaan (käytettynä)Ukin ja Mummin lahjoittamien kesärahojen turvin.
Rakentaminen on levotonta, niin kuin kaikki oleminen, varsinkin Esikoisella.

On vain harvoja asioita jotka saavat hänet pysymään paikoillaan, venkoilematta.
Yksi on Aku Ankat, toinen shakki tai tammipeli.
Harva muu asia saa häntä kykenemään olemaan täsyin paikoillaan viittä minuuttia pidempään.
Kirjaa kuunnellessa hän vääntelehtii ja venkoilee, ruokapöydässä kädet huitovat ja pikku-kakkosta katsellessa lapsi seisoo välillä jopa päällään.

Tätä on elämä Esikoisen kanssa.
Jatkuvaa vilkkautta ja levottomuutta, jatkuvaa liikettä ja käsien huitomista.
Siinä missä Kuopus keskittyy pitkiäkin aikoja tekemään jotain omassa rauhassaan, hiljaa paikallaan istuen, esimerkiksi rakentelee legoukkojaan omassa huoneessaan tunninkin putkeen, on elämä Esikoisen kanssa aivan erilaista.

Kyllä lapsi puuhaa, voi toki, kyllä hän sitä tekee. Ei hänen elämänsä ole pelkkää sekoilua hetkestä toiseen.
Päivät täyttyvät piirtämisestä, lukemisesta, legoleikeistä, uimisesta, pyöräilystä, jalkapallosta, ja vaikka mistä.
Ja hän osaa tehdä myös aloittamansa asian loppuun. Hän ei vaan osaa olla paikoillaan. Välillä täytyy saada juosta, välillä täytyy saada seistä päällään, ja käsien huitominen on kotioloissa jatkuvaa.

Tätä se on vain on, elämä tämän vilkkaan pienen ihmisentaimen kanssa. Näin me olemme tämän päätelleet, lakanneet ihmettelemästä. Lakanneet vertailemasta.
It is what it is.
Tasapainoilua sen kanssa koska hänen energiatasonsa menevät ylitse, koska täytyy lähteä pyörälenkille kun muuten olemisesta ei tule enää mitään.
Tämä on arkea meille.

Viime syksynä minä jännitin Esikoisen koulunalkua valtavan paljon nimenomaan tämän takia. Hänen ikuisen liikkumisen tarpeen ja vilkkauden takia.
Mutta lapsi suoriutuikin siitä valtavan hyvin. Mutta väsyttävää se on. Niin hän itsekin sanoo. On väsyttävää olla paikoillaan.
On väsyttävää kun pitää välillä pitkiäkin pätkiä istua pöydän ääressä kirjoittamassa.  Myöhemmin kuulin opettajalta Esikoisen ratkaiseen ongelmat omalla tavallaan. Nousseen seisomaan pöydän ääreen piirtämään, käyneen pesemässä käsiä vaikkei oikeasti ollut tarve, istuneen käsiensä päällä jottei huitoisi niillä turhan paljon.
Meidän pieni neuvokas ikilikkujamme.

Koulun jälkeen oli kuitenkin aina pakko olla ulkona. Vähintään tunti, mieluiten kaksi tai kolme.
Sitä oli monen vaikea käsittää. Että ei voitu sateellakaan sopia tapaamisia koulun jälkeen sisätiloihin. Ei voitu koska lapsi ei olisi sitä kestänyt.
Piti saada olla ulkona, juosta pois kaikki päivän aikana kerääntynyt energia, hengittää ulkoilmaa, juosta päänsärkyä pois, olla ottamatta vastaan uusia ärsykkeitä.
Mutta meille tämä kaikki on niin tuttua, arkea.
Tavallista.

Vain harvoin enää jään pohtimaan että meillä asuu vilkkaita lapsia. Usein vain ajattelen, että lapsemme ovat aktiivisia, eivät sen kummempaa.
Vain silloin kun olen paljon muiden ihmisten luona, katson miten heidän samanikäiset lapsensa istuvat pöydän ääressä keskittyneesti syömässä, pelaamassa lautapelejä tai ihan vain keskustelemassa, huomaan jääväni tuijottamaan noita lapsia.

Pohtimaan millaista se sitten olisi jos meilläkin asuisi tuollaisia lapsia.  Lapsia, jotka eivät venkoile, puhua pälätä, huido käsillään ja yritä jatkuvasti pitää itseään liikkeessä.
Vaikka eihän se meilläkään enää ihan niin mene. Ei voi sanoa, että meillä asuisi kaksi yhtä vilkasta lasta.
Mitä isommaksi Kuopus kasvaa, sen enemmän hänessä näkyy rauha.
Ei hänkään se rauhallisin lapsi ole. Ei todellakaan. Saman vilkkauden hän on perinyt mikä asuu minussa. Saman levottomuuden ja kaipuun liikkua. Mutta hänessä asuu enemmän sitä samaa rauhaa johon Puolisossa rakastuin. Sitä ympärille hehkuvaa hitautta, leppoisuutta ja verkkaisuutta.
Hän harkitsee enemmän sanojaan, pohtii tekojaan sekuninmurto-osan kauemmin kuin Esikoinen. Usein se on se olennainen sekuninmurto-osa.

 

Esikoisessa taas asuu säkillinen kipinöitä.
Kaiken pitää tapahtua heti, ei kohta, mieluiten jo eilen.
Mitä kovempi vauhti ja hurjempi hyppy, sen parempi.
Elämä tuntuu olevan alinomaista liikettä.

Ja uskokaa, siihen tottuu. Sen ikuisen liikkeen läsnäoloon.
Sen kanssa oppii elämään. Siihen oppii löytämään oman tapansa suhtautua.

Kun legoilla rakentaminen ei enää onnistu, kun olohuoneesta kuuluu enemmän kiistelyä kuin innostunutta höpötystä tiedämme että on aika lähteä ulos.
Senkin oppii näkemään, vaistoamaan, sen hetken ennen kuin on liian myöhäistä. Kun äänensävyt alkavat olla teräviä, kun lasten välinen kommunikaatio ei enää päädy sopuun vaan kiistat yltyvät huudoksi.
Jo kauan ennen sitä on se hetki kun on hyvä lähteä. Sen hetken tunnistaminen kesti meilläkin, siihen piti aktiivisesti opetella, opetella kuuntelemaan, opetella näkemään, vaikkei ollutkaan tilanteessa läsnä.
Tuntosarvet, niitä tähän arkeen on tarvittu, ja paljon.

Ja nyt on tuo hetki, tuo hetki kun tekeminen täytyy pistää tauolle.
Kaksi tuntia ja 7km pyöräilyä myöhemmin lapset malttavat istua autossa hiljaisuuden vallitessa.
Ja kotona vihdoinkin koittaa se hetki jonka tähden nämä päivittäiset aktiivihetket kannattavat.
Lapset istuvat sulassa sovussa legojen ääressä ja rakentavat ninjalaivaa.
Ei Esikoinen liikkumatta istu, mutta hän keskittyy. Hän etsii palasia, osaa pyytää apua kun sitä tarvitsee, ei hermostu eikä kiukkua.

Tätä on meidän arki, tasapainon löytäminen.
Sen tietäminen mikä auttaa.
Omien tarpeiden sivuun laittamista sen tähden, että kokemuksesta tiedämme ettei kokonainen päivä vain legoilla rakentamista ole meille mikään vaihtoehto.
Nämä hetket, jotka vaikuttavat ehkä ulospäin aivan tavallisilta lapsiperheen hetkiltä, ovat meille niin suuria askeleita.

Askeleita eteenpäin meidän pienessä perheessä, onnistuneita sellaisia.
Me olemme löytäneet tavan saada tämän toimimaan, tavan olla onnellisia tämän kaiken keskellä.
Me olemme oppineet elämään kahden vilkkaan lapsen kanssa. Olemme löytäneet tapoja helpottaa arkeamme tuon pienen tornandon ja hänen pikkuveljensä kanssa.
Ja ennen kaikkea, me olemme löytäneet Esikoiselle tapoja miten hän saa itsensä keskittymään.

Ja se on hänelle se suurin askel.
Tämä ei ehkä näy sinne ruudun toiselle puolelle, mutta uskokaa kun minä kerron: se rauha, se tyytyväisyys mikä säteilee tuosta kuusivuotiaasta lapsesta kun hän kykenee keskittymään legoilla rakentamiseen, kun keho ei huuda mielihalua ryntäillä päättömästi ympäri asuntoa eikä mieli poukkoa asiasta toiseeen, se on sydäntäsärkevän kaunista.
Pieni suuri askel.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »