Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Perspektiivi

18.11.2018

Lasten leikkien äänet kattoterassilla, aurinko lämmittää viimeisillä kuumilla säteillään poskipäitäni.
Siristän silmiäni ja katson lasten ohitse kohti kukkuloita, joiden taakse kultainen tulipallo ihan kohta kierähtää maalaten taivaan oranssin purppuraiseksi.

Minun on hyvä. Juuri siinä hetkessä minun on niin hyvä, että sydäntä kivistää.
Siirrän katseeni lapsiin, mietin jäävätkö nämä myöhäisen iltapäivän legoleikkihetket heidän muistiinsa, heidän lapsuutensa tarinoihin. 

Ajatukseni harhailevat omaan lapsuuteen, niihin loputtomalta tuntuviin kesiin.
Ulkomaanmatkoihin perheen kanssa.
Ne automatkat Suomesta Sveitsiin. Kun ajettiin läpi Ruotsin yötä vasten. Äiti laulamassa tuutulaulua etupenkillä, isän ajaessa kohti auringonlaskua.
Kuumat päivät Saksan moottoriteillä.
Liisa Tavi laulamassa kasetilta “ Jäähyväiset aseille “ samalla kun me ylitämme Sveitsin alppeja.
Italian viileät vuoristopurot joissa vilvoittelimme, vesiputoukset joiden alle pystyi kävelemään. Äidin tekemät voivleivät joiden välissä oli tomaattia ja juustoa.
Makkaranpaistoa nuotiolla. Vaellukset kansallispuistoissa, eväänä rusinoita ja pähkinöitä, joskus pienissä rasioissa papusaalaattia.

En tiedä muistavatko omat lapsemme juuri näitä hetkiä Meksikon taivaan alla aikuisena, mutta tiedän, että minun muistojeni pankkiin nämä jäävät.
Nämä hetket ennen auringonlaskua, nämä päivät joiden sisältöön kuuluu vain ranta, uima-allas, reippaana päivänä muutaman kilometrin kävely jäätelökioskille ja takaisin.
Ei kiirettä, ei aikatauluja.

Mietin millaisena vanhempani muistavat nuo meidän lomamme. Näkivätkö he samat asiat kuin me, rakastivatko samoja hetkiä, lepakoiden lentoa lämpimissä öissä, yhteenkuuluvuutta, perheenä matkustamista, vai piirtyivätkö heidän muistiinsa erilaiset muistot.
Muistavatko he nuo ajat vain hyvinä, vai oliko heidänkin kolikkonsa toinen puoli sumuisempi? Mistä he luopuivat toteuttaakseeen nuo matkat kanssamme. Mikä oli heidän todellisuutensa? 

Katselen kuinka hitaast,i mutta varmasti pilvet värjäytyvät vaaleanpunaiseksi. Kuulen kuinka linnut aloittavat iltahuudon. Ilma on lämmin hengittää, tuuli tuo meren tuoksun tullessaan.
Hedonistisen itsekkäällä tasolla koen ansainneeni tämän, tämän tauon, tämän loman, loman arjesta, loman tavallisesta elämästä.

Mutta nyt kun minulla on aikaa, aikaa ajatella, tulevat pilvien takaa myös ne surulliset, ne kivuliaat ajatukset. Ne syyllistävät, ne jotka tekevät kipeää joiden epäoikeudenmukaisuus saa hartiani painumaan hieman kasaan. 

Minun on hyvä, samalla minun on niin tuskallisen vaikea olla roolissani, kuten aina näissä maissa. Näissä maissa, joissa minä valkoisena olen automaattisesti muka-parempi muita. Ihonvärini määrittää minua, halusin sitä tai en. Se antaa minulle statuksen jota en edes haluaisi kantaa, mutta sitä ei minulta kysytä.


Matkalla jäätelökioskille ohitamme sataman, vieri vieressä toinen toistaan suurempia jahtialuksia. Miehiä myymässä valaankatselumatkoja, veneajeluita, mitä tahansa mistä saisi rahaa. Verkkoaidan takana jättimäinen kesken jäänyt hotellikomplekksi rapistumassa. Palmut kasvavat huoltorakennusten lävitse,  kissat hyppivät lasittomista ikkunoista sisään. Aidan edessä, huiviin kääriytyneenä vanha nainen kerjäämässä rahaa, toisaalla kaksi alle 10 vuotiasta lasta myymässä halpaa matkamuistokrääsää pylvään reunalla.

Tämän kaiken ohitse kävelevät ihmiset merkkilaukkuineen, korkokengät kopisten.
Meilläkin on rahaa. Ei niin paljoa kuin monella muulla. Ei ole merkkilaukkua, ei ole jahtialuksia, ei ole oikeastaan edes varaa syödä kahta kertaa päivässä ravintolassa.  Mutta mekin olemme upporikkaita verrattuna niihin rantoja kiertäviin perheisiin joiden alle 10 vuotiaat lapset kantavat muovipusseissa pieniä puisia eläimiä ja kauppaavat niitä turisteille. Me pystyimme pakenemaan Piilaakson savua tänne, missä ilma on puhdas hengittää, merivesi lämmin kehojamme vasten. Me voimme lomailla, me voimme vuokrata airbnb kodin ja asua siinä viikon.
Me voimme valita tämän kaiken.

Tämä on se ristiriita, se karuin ja satuttavin minun elämässäni. Minulla on niin paljon mitä muilla ei ole. Minulla on elämässäni itsestäänselvyyksiä, joista moni muu vain unelmoi.


Ensimmäisen kerran tämä iski vasten minun kasvojani oikeasti kun olin Intiassa vuonna 2005. Se miten minä, Suomessa erittäin vähätuloinen olin jossain muualla rikas. Miten minulla kuitenkin on vaihtoehtoja.
Miten minä olen niin monin tavoin etuoikeutettu, valkoinen, hyvätuloinen, turvallisesta maasta, koulutettu, ihminen joka omistaa kahden maailman turvallisimman maan kärkisijoilla olevan maan kansalaisuuden.

“Et sinä voi koko maailmaa pelastaa. Eikä ole sinun syysi että synnyit siksi kuka olet” tapasi äitini toistaa, kerta toisensa jälkeen kun itkin hänelle sitä miten kamalalta tuntuu olla valkoinen, hyvätuloinen keskellä ihmisiä joilla ei ole edes varaa ruokaan, saati puhtaaseen juomaveteen.


Ei, en minä pysty maailmaa pelastamaan.
Eikä minun kurjuuteni auta ketään.
Ei se ketään pelasta että minäkin jäisin tuleen makaamaan, ei se ole kenellekkään avuksi jos minä en näe maailmaa, jos minä en tee niitä asioita joita teen.
Mutta kipu ei silti katoa. Sille minä en ole löytänyt lääkettä.
Miten katsoa ohitse siitä miehestä jolla ei ole jalkoja, vain puiset kärryt niiden tilalla, kun itse on juuri voinut ostaa lapsilleen jäätelön.
Miten syödä ilman huonoa omaatuntoa salaattia, jonka joku on poiminut savun keskellä piilaaksossa samalla kun minulla on ollut varaa ja mahdollisuus lentää sieltä pois, sitä kamalaa myrkkysavua pakoon.
Maailman julmuus, työntää pieniä teräviä säikeitään läpi tuon täydellisen valon, näinä niin sydäntäsärkevän kauniinakin hetkinä.

Minä olen onnellinen, onnellinen tästä minun perheestäni, tästä meidän elämästämme, onnellinen tästä hetkestä, tästä lämmöstä, valosta ja täydellisestä hyvyydestä.
Minä olen nöyränä sen edessä, siitä että saan olla tässä, heidän kanssaan. Katsoa miten aurinko laskee kahden kukkulan väliin ja punatiiliset katot muuttuvat syvänpunaisiksi keltaisten pilvien alla.

Samaan aikaan olen tuskallisen tietoinen siitä, että minä tulen jättämään lapsilleni maailman, joka on enemmän rikki kuin se johon itse synnyin.
Enkä minä ole aina varma riittääkö mikään teko mitä minä yritän tehdä, korjaamaan sitä vääryyttä.

Älä pilaa lomaa omantunnon tuskalla, kirjoittaa ystävä kaukaa, kun kerron hänelle kohtaamisesta kerjäläisen kanssa.
Ei, en minä pilaa.
Ei tietoisuus voi pilata ihmistä, tai lomaa. Eihän?
Ei tiedostaminen, ei silmien auki pitäminen.

Minun mieleni on levollinen, minun hymyni herkässä. Minä olen lähellä perhettä, minä hengitän heidän ääniään, minä tunne Puolison lämpimän käden niskassani.
Me katselemme yhdessä lapsiamme, heitä, jotka me itsekkäästi tähän maailmaan halusimme. Halusimme vaikka tiesimme, miten epäoikeudenmukainen tämä maailma on. Halusimme heidät tänne jakamaan kanssamme näitä hetkiä, halusimme heidät tänne hengittämään kanssamme vaikka tiesimme, ilman olevan saastunutta. Halusimme, itsekkäästi.
Ehkä me toivomme, että he osaavat korjata tämän maailman. Ehkä me jääräpäisesti haluamme uskoa heidän olevan kaiken avain, että tämä tuleva sukupolvi osaisi paremmin kuin me osasimme, pitää huolta toisistaan, ympäristöstään.

Mutta minä en suostu myöskään sulkemaan silmiäni totuudelta.
En siltä että minun on hyvä, mutta monen muun ei.
Minulle tämä kipu, tämä tuska maailman puolesta, on minun tapa pysyä valppaana. Saada itseni kiinni jos mieleni yrittää unohtaa sen, mikä etuoikeus minulla on elämässäni.

Ei se tarkoita etteivät nämä ajattomat  päivät rannoilla, myöhäiset iltapäivähetket kattoterassilla, nämä kuumat yöt ja kirkas tähtitaivas piirtäisi omaa muistojensa karttaa hyvyydestä, rakkaudesta ja kauneudesta minun mieleeni. Sillä sitä ne tekevät, selkeillä, vahvoilla viivoilla. Kuvia kauneudesta, kuvia hymyistä, kuvia säihkyvistä silmistä, kuvia suudelmista, kuvia kirkkaista vesistä ja lintujen huudoista. 

Mutta minä en myöskään halua unohtaa sitä toista puolta. Siksi haluan piirtää mieleni maisemiin myös kuviat niistä kerjäläisistä. Haluan piirtää mieleeni kuvan savuisesta piilaaksosta, paperittomista työläisistä poimimassa salaattia sen savun keskellä, palomiehistä nukkumassa paloalueiden reunamilla, ihmisistä yskimässä maskiensa takana. Haluan piirtää ne synkemmätkin kuvat, aivan siihen niiden kirkkaiden viereen, muistuttamaan siitä miksi minulla on hyvä silloinkin kun hetkellisesti luulen ettei ole.

Meillä on vielä monta päivää lomaa edessä.
Monta hyvää hetkeä, monta kaunista, korvaamatonta tuntia.
Minulla on aikaa antaa ajatusten virrata, antaa tunteiden tulla ja mennä. Aikaa olla tarttumatta niihin.
Aikaa etsiä perspektiiviä.
Minä uskon elämän muodostuvan siitä, perspektiivistä, särmästä. Kyvystä nähdä toisetkin kannat. 

Ehkä jonain päivänä minä löydän sen tulokulman jonka avulla minä kykenen tekmään hyvää, tarpeeksi monelle, että minun omatuntoni hiljenee. Että minä voin sulkea silmäni levollisena iltaisin, että minä en lomillani enää etsi vastauksia maailman vääryyteen vaaleanpunaisista pilvistä. 

Ehkä sinä päivänä minä lakkaan piirtämästä hetkistä kahdenlaisia kuvia, ehkä sinä päivänä minä vain olen. 

Sitä odotellessa,  muistetaan aina kääntää jokaiseta kolikosta esiin myös se toinen puoli, vaikka se olisi himmeämpi, tai vaikka se loistaisi kirkkaammin kuin muut.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

2 vastausta artikkeliin “Perspektiivi”

  1. Lotta sanoo:

    Olipa hyvä teksti. Kiitos! Kuinka ollakaan, sivusin ihan samaa teemaa eilen Diplomaattirouva-blogissani, jos kiinnostaa.

    1. Annuska sanoo:

      Moikka Lotta!

      Heti piti mennä lukemaan sun kirjoitus!
      tämä teema tuntuu nyt olevan monella jotenkin mielenpäällä, eikä se todellakaan ole huono asia.

      🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »