Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Perjantain ja maanantain välinen todellisuuspako

24.07.2017

Päivät ovat soljunet ohitseni, nopeasti, vaivatta, helposti.
Kesä, valo, ihmiset. Olen halunnut nauttia heistä. Nyt kun olemme vielä täällä. Nyt kun valo on vielä täällä. Arkikin koittaa taas, elämä Piilaaksossa, hetket kun ehdin kirjoitta teille syvempiä tekstejä, hetket kun ehdin ajatella ideoita loppuun, viimeistellä kirjoitukenraakileita kypsemmäksi.
Juuri nyt kirjoitan, kun löydän pienen hetken sille.
Kirjoitan, näitä repaleisia ajatuksenpätkiä, pieniä välähdyksiä näistä päivistä.
Kuin kirjoitukset heijatelisivat vuodenaikoja, kesällä aika ei riitä, ulkona on liikaa kaikkea. Talvella voi käpertyä nojatuoliin ja lukea, kirjoittaa, ajatella.
Nautitaan nyt kesästä, valosta, ihmisistä ja yritetään sietää näitä hajanaisia ajatus- ja hetkivälähdyksiä joita minä teille suollan. Syvällisen, sen kauniin tekstin, aika tulee vielä. Tiedän sen. Tunnen sen jossain tuolla, rintalastani alla, siellä missä ne tekstit lopulta kuitenkin syntyvät.

Perjantaina, ilta-auringossa, sen jälkeen kun olin viettänyt päivän puutarhatyömaalla, pakkasimme jälleen kerran matkalaukun auton takakonttiin, join poikkeukselliset iltakahvit keltaisen ja lämpimän auringon lämittämälle puuportaalle ja sen jälkeen suuntasin auton nokan kohti Pohjois-Karjalaa.

Silmien takana painoi väsymys jo kolmatta yötä vain 3 tunnin yöunilla pärjäämisestä, mutta kahvi teki tehtävänsä ja matka kulki Kuopuksen kitinästä huolimatta kevyesti.

Auriko laski, sininen valo täytti tiet ja Suomen koivumetsät. Usva leijui peltojen yllä ja ylsi harsomaisina repaleina tien ylitse.

Radio soitti suomipoppia ja -rockia.

Niin monta sataa kertaa saman reitin ajaneena onnistuin silti ajamaan Varkauden risteyksen ohitse, en tiedä miten, ehkä ajattelin elämää, ehkä kuuntelin Kuopuksen kitinää tai yritin puheella rauhoitella häntä juuri sillä tienosuudella. Väsymyksellä, valvomisella ja tällä kaikella oli varmasti osansa siitä.

Löysimme itsemme kuitenkin Kuopiosta. Ihan vähän nauratti. Nauratti vaikka ajoaikaa tulikin yli tunti lisää. Nauratti vaikka väsytti ja piti ajaa hitaita teitä pitkin.

Nauratti vaikka ihan vähän samalla nolottikin. Nauratti vaikka tiesin, että voisin taas haudata kaikki haaveet siitä että olisin ennen puolta yötä nukkumassa.

Jotenkin koko tuokin tapahtuma heijasteli niin hyvin tätä meidän kulunutta vuotta. Suuria suunnitelmia, unelmia, haaveita. Ja sitten pam, tuosta vain reitti muuttuu ja pitääkin hidastaa, kaikki viivästyy ja väsymyskin ehtii tulla ennen kuin ollaan perillä.

Mutta perille päästään. Se on kai se pääasia. Ja se että osaa nauraa itselleen.

Lauantaina juhlimme Veljen ja Kälyn juhlissa, vanhempien pihalla. Maisteri Käly ja Professori Veli juhlistivat näitä virstanpylväitä. Ihmisiä, ruokaa, naurua, valkoisia pöytäliinoja ja kauniita posliiniastioita.

Aurinko leikkimässä veden pinnalla, lehdet humisemassa koivuissa. Savu nousemassa saunan piipusta ja tuli nuolemassa nuotiopaikan puita.

Väsymyksen läpi hymyt ja naurut. Sisaruus ja perhe.

Nyansseja onnesta.

Sunnuntai valkeni harmaana, sateisena.

Aamupalapöydässä pörröisiä hiuksia, karheita ääniä. Veli ehdottaa kalastusta.

Lähdetään koko poppoo, vain Kuopus, Puoliso ja vanhemmat jäävät kotiin.

Jonossa, läpi tihkusateen, ensin soratietä pitkin sitten ruohottunutta metsätietäpitkin kohti kala-apajaa. Liukkaat pitkospuut, suopursu joka tuoksuu huumaavasti, järvikorte joka kasvaa joka paikassa, rahkasammal joka litisee jalkojen alla. Edessä laituri, se sama jolla mekin olemme kalastaneet jo niin kauan.

Muistelen miten joskus vuosia, vuosia sitten, varmasti lähes 15 vuotta sitten valokuvasin Puolisosta runopoikakuvia tuota nyt jo pystyyn kuollutta vaivaiskoivua vasten. Oli talvi, ja Puolison katse tutkimaton.

Nyt oli kesä, lapset kuhisivat onkineen kuin muurahaiset pesässään.

Kaloja, kalajutuja, haukikin joka söi kahden ongen koukut. Aikuisten innostus ja sateen unotaminen.

Muisteluita lapsuuden onkiretkistä. Kuinka nousimme Veljen ja Siskon kanssa kello 5 kesäaamuisin että ehtisimme aamukalaan. Veli kertoi tarinota lapsuuden mökistä, kuinka seisoi laiturin nokassa koko päivän kalastamassa, niin kauan että kumisaappaat täyttyivät vedestä.

Vesi valuu hihansuista, imeytyy huppareihin. Puskapissalla lasten housut kastuvat. Ketään ei haittaa. Kaloja nousee ja unelma Hauesta elää.

Naurattaa, hymyilyttää.

Nämä ihmiset, tämä pieni hullunkurinen perhe, klaani.

Nyanssi onnea.

Maanantai.

Paetaan arkea vielä hetki. Ei lähdetä vielä mihinkään. Ei uskota viikonpäiviin.

Pakataan aamupalan jälkeen reppuun nakkeja, makkaroita ja mehua. Suunnataan kohti laavua. Sisko, Lanko, lapset ja minä. Viisi lasta kolme aikuista. Hyvä määrä, tarpeeksi silmiä ja käsiä. Helppo edetä. Helppo olla. Tuttu reitti. Värikkäitä pieniä sadetakkeja tie täynnä.

Kitinää pitää osata sietää, sulkea se pois. Taivas on harmaa, luonto tuoksuu märälle. Märälle maalle, märille lehdille, märälle kesälle.

Tämä kesä on ollut epäkesä. Niin kylmä, niin märkä. Yritän elää päivän kerrallaan, hetken kerrallaan. Vaikka juuri se onkin ollut niin kovin raskasta, elää jatkuvasti vain hetkessä. Se ettei ole mitään tietoa tulevasta. Ettei voi sopia mitään. Ettei voi luvata mitään. Ettei tiedä. Ei muusta kuin tästä päivästä ja ehkä huomisesta.

Nuotio, kesän teema, nakit, toinen teema. Tulen varmasti muistaman tämän kesän näistä lukuisista nuotiolla paistetuista nakeista. Savun tuoksusta ja liekkien väreistä. Kun aikoinaan vedin nuorille leiriä lapissa, sanoi tuttu sosiaalityöntekijä iltanuotiolla minulle että tärkeimpiä ja suurimpia sosiaalityön askeleita tehdään nuotion äärellä. Myöhemmin, kun olin itsekin käynyt kymmenet keskustelut nuorten kanssa, nimenomaan tulilla, ymmärsin mitä hän tarkoitti.

Tulen voima, sen rauhoittava olemus, sen kuumuus ja rengistä isännäksi muuttumisen vaara, sen hypnottinen kauneus ja tarve tulla hoidetuksi, se on lähes kaikkivoipa. Tuli pysäyttää.

Savun hajuisena, nakkeja syövät pienet ihmisenalut vieressä, katselen tulta ja siinäkin hetkessä juuri silloin tunnen sen pienen onnen läikähdyksen.
Nyanssin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »