Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Paluumuuton vuosi 2020 -jotain aivan muuta kuin mitä ajattelimme

29.12.2020

Millaista on paluumuuttaa ja sen jälkeä joutua maailmanlaajuisen pandemian keskelle. Jälkimmäisen sai kokea lähes jokainen muukin tänä vuonna, ensin mainitun ja jälkimmäisen yhdistelmän hieman harvempi. Meille tämä vuosi on ollut ennen kaikkea outo. On tapahtunut paljon, ja samaan aikaan ei kuitenkaan oikeastaan mitään.

Olen viime päivät kellunut autuaan onnellisena tässä talvisessa kuplassa Pohjois-Karjalan metsissä. Ainoa syy laittaa iltaisin herätyskello hälyttämään aamulla on ollut se, että olemme päässeet laskettelumäkeen ajoissa, heti niiden auetessa. Olen ollut täysin tietämätön viikonpäivistä ja niin onnellinen mahdollisuudesta pitää nyt välipäivinä pois syksyn aikana kertyneitä ylityötunteja vapaan merkeissä.

Tämä vuosi on ollut hurja. Tai onhan se ollut hurja monelle ihmiselle, ei vain meille. Eilen kun laskin laudalla tyhjää rinnettä lasten ollessa hiihto-opettajien hellässä huomassa annoin ajatusteni vaeltaa kuluneisiin 12 kuukauteen.


Tiesimme paluumuuton ravistelevan emmekä oikeastaan asettaneet mitään odotuksia vuodelle 2020. Ainoa mitä toivoin vuosi sitten tulevalta oli, että lapset löytäisivät ystäviä ja minä ja Puoliso saisimme asettua työelämään rauhassa. Ja tämän kaiken me kyllä saavutimme.
Tämä vuosi on ollut vain niin paljon muutakin.

Korona toimii ikäkautemme muistijälkenä varmaan kaikille maailman ihmisille, jotka vuoden 2020 elivät. Korona ei ole vielä ohi, tuskin se on ohi  edes vuonna 2021, mutta tämä kulunut vuosi oli se merkkipaalu, joka on peruuttamattomasti muuttanut elämän. Kaikkien elämän. Ei ole enää paluuta siihen entiseen.

Kotiutuminen hidastui erittäin paljon koronan tuomien rajoitusten myötä. Lapset löysivät onneksi ystäviä yhteiseltä sisäpihaltamme jos heti alkuvuodesta. Muutoin koronakevät koulu ja päiväkotisulkuineen olisi ollut tuskallisen pitkä. Me aikuiset taas, no meidän ystävyyssuhteet ovat olleet hyvin rajalliset. Onneksi minäkin löysin naapurit, heidän kanssaan vaihdetut sanaset ja pyykkityvat ovat tuoneet lohtua ajoittain hyvinkin köyhään sosiaaliseen elämään.

Työelämässä tipahdimme Puolison kanssa jaloillemme. Jos asiaa voi siis näin mielikuvan kautta ajatella. Puolisollahan oli työpaikka valmiina kun saavuimme Suomeen, minulla taas ei ollut muuta kuin oma yritys, jonka pyörittämisen olin kuitenkin jo pitkään ajatellut jättää taustalle ja siirtyä perinteisempään palkkatyhöhön. Kesällä 2019 en vielä aivan varmaksi edes tiennyt mitä haluaisin tehdä, vuosi sitten sentään se oli hieman selkeytynyt millaisiin töihin halusin pyrkiä.

Kun sitten usean “kiitos, mutta ei kiitos” kirjeen, haastattelukierrosten ja turhien toiveiden jälkeen aukesi ensin yksi määräaikainen työpaikka ja sen jälkeen vielä vakituinen pesti, en voinut uskoa onneani.
Kaikki tuntui silloin helmikuun lopussa lähes liian hyvältä ollakseen totta. Lasten esikoulu/päiväkoti oli heti rivitalokotimme vieressä, pihapiiristä oli löytynyt muita lapsia joiden kanssa Kuopus ja Esikoinen ystävystyivät, me molemmat siirryimme suhteellisen kivuitta taas suomalaiseen työelämään ja me saimme jopa treffi-iltoja ja ehtivätpä lapset viettää hiihtolomansakin vanhempieni luona Pohjois-Karjalassa meidän saadessa jopa 5 päivää kahdenkeskistä aikaa töiden teon lomassa.


Sitten minä sain vakituisen työpaikan ja samaan aikaan kun uusi työni alkoi ja me olimme hetken jo ehtineet kuvitella elämän ihan oikeasti nyt alkavan asettua uomiinsa, sulkeutui Suomi. Siitä ei mennyt kuin pieni hetki ja Puolison työpaikka ilmoitti Yt-neuvotteluista. Sen jälkeen elämä oli lähinnä odotusta, ja sitä samaa tietnylaista epämääräistä selvitymistä mitä se on ollut kaikilla muillakin. Muistan hetkiä huhtikuun alusta kun lasten jo mentyä nukkumaan kiersin tutuksi tullutta merenrantareittiä ja nieleskelin kyyneleitä. Olisin halunnut erilaisen alun Suomessa, olisin halunnut erilaisen alun työpaikassa, josta vaistosin pitäväni valtavasti, mutta jonka haltuunotto etänä vaati valtavan paljon voimavaroja, varsinkin kun samaan aikaan jaloissamme pyörivät Kuopus ja Esikoinen joka päivä. 

Hyvin alkanut vuosi ei suoranaisesti romahtanut, mutta moni asia jäi täysin stand by -tilaan.
Minun ja Puolison kahdenkeskiset treffi-illat loppuivat samaan aikaan kuin me kaikki perheekuplien ulkopuolella lakkasimme koskemasta toisiimme ja viettämään aikaa samoissa tiloissa.
Korona-arki ei ehkä hetkauttanut meidän pientä perheettä aluksi kovin paljoa, koska elämä ei loppujen lopuksi eronnut paljoa siitä millaista se oli ollut ulkomaan vuosinakaan. Vietimme paljon aikaa jo Piilaaksossa vain perheenä, telttailimme ja retkeilimme luonnossa. Tämä kaikki vain jatkui.
Ainoa ero oli, että nyt ei ollut edes niitä pieniä poikkeamia arjessa, ei ollut ystäväperheen kanssa vietettyjä viikonloppuja, ei äiti-tovereiden kanssa yhdessä lusittuja leikkipuistoja eikä työpaikkojen kokoontumisia ilonpitoon. Ne pienetkin arkiset hetket oli riisuttu pois ja pitkällä aikavälillä tämä kaikki on syönyt voimavaroja aika paljon. 


Tein valtavan paljon työtä sen eteen, että saisin luotua työssäni sosiaalisia suhteita. Kun koko muu elämä seisoi, päätin panostaa tänä vuonna työhöni. Tein viikot töitä ja viikonloput retkeilimme. Paljoa muuta vuoteen ei ole mahtunut. Ei ole ollut erityisiä reissuja eikä kokoontumisia ystävien kanssa.

Elämämme ollut hiljaista, rauhallista makaroonilaatikkoarkea. Ihan hyvää sellaista, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaisi ensi vuoteen jo ehkä hieman jotain muutakin.

Olen jaksanut hyvin, ihan vain senkin takia, että Suomi on antanut sellaista turvaa, jota olen vuosia maailmalla kaivannut. Tämän syksyn kun moni on haikaillut lämmön perään olen itse ollut kiitollinen sateista ja syksystä, johon ei ole kuulunut metsäpaloja ja niiden tuomia savuja. Olen fiilistellyt enemmän kuin kukaan edes ehkä ymmärtääkään sitä, että olen vuosien tauon jälkeen saanut taas pukea päälle villaa ja katsella kuulaita lokakuun aamuja meren äärellä.

Valon määrää olen ihastellut koko vuoden, vasta kun joulukuussakaan ei tullut Helsinkiin lunta, huomasin kaipaavaani hieman pidempiä päiviä. Nyt päivät kuitenkin taas pidentyvät, hitaasti mutta varmasti. Ainakaan tänä vuonna pimeys ei vienyt voittoa eikä painanut maahan. Olen ollut kiitollinen maaperästä joka ei järise, kiitollinen ettei kouluissa ole harjoituksia miten toimitaan kouluampujan saapuessa kampukselle ja kiitollinen, että pärjäsimme oikein hyvin marraskuulle asti ilman kunnollista omaa autoa. Olen ollut kiitollinen, että olen saanut apua terveydenhuollosta ja lasten opetus on laadukasta eikä kuitenkaan vaadi heiltä liikaa. Olen ollut kiitollinen Suomen antamasta vapaudesta lapselle olla lapsi ja samaan aikaan itsenäinen tavalla, josta Amerikassa saimme vain haaveilla. 


Mutta kyllä tämä vuosi vei voimia. Meiltä kaikilta. Kesti lähes puoli vuotta, että lapset oikeasti sopeutuivat Suomeen, että öiset painajaiset lakkasivat ja Kuopus alkoi syömään taas normaalisti. Edelleen Kuopus kaipaa Piilaakson kotiamme ja viimeksi tähään he ovat sanoneet kaipaavansa ystäviään Kaliforniasta.
Minäkin olen ikävöinyt ja itkenytkin ystävieni ja sen omanlaisen elämän perään jota vietimme Piilaaksossa. Se oli kupla, jota emme koskaan enää saa takaisin. Mikään ei enää ole kuten silloin. Ja aina ajoittain se on kivuliasta muistaa.

Työelämä on antanut minulle valtavan paljon, mutta on se myös vienyt paljon voimia. Todistaa oma osaaminen, todistaa olevansa juuriki niin hyvä kuin lupasi. Taustalla Puolison osittaiset lomautukset ja lopulta työpaikan vaihdokset. Jatkuva epävarmuus vähän kaikesta.

Nyt loppuvuonna kun työt, lasten koulut ja kaverisuhteet pihalla ovat vakiintuneet, on pakkaa sekoittanut saamani reumadiagnoosi ja luomesta löytynyt melanooma. Kaikki hoidettavissa olevaa eikä niin kamalan vakavaa, mutta voimia vievää kun kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Olemme myös katseleet taloja, kiertäneet nätyöissä ja keskustelleet pankkien kanssa. Unelma omasta kodista elää vahvana, etsimme kuitenkin edelleen sitä kompromissiä, joka kelpaisi meille ja johon pankkimme suostuisivat. Mieli aihlahtelee puolelta toiselle, suoraviivaista mikään ei ole, se on varmaa.


Siksi tämä kulunut viikko on ollut juuri sitä mitä kaipasin. Ajatonta, stressitöntä olemista. Lumimaisemaa, laskettelurinnettä, sisaruksien seuraa, hiljentymistä ja nukkumista. Jo muutaman yön ajan älykello on ilmoittanut uneni laadun olleen hyvää, öisen sykkeeni olleen matalaa ja yhtäjaksoisen unen pitkäkestoista. Kehoni on rauhoittunut samaa tahtia mieleni kanssa. Kun ajattelen vuoden taittumista seuraavaan ja taas uuden vuoden alkamista, koen innostusta ja iloa.

Odotuksia en vuodelle 2021 uskalla asettaa, ainoana vienona toivona ehkä kehon kivuttomuus ja taloudellisen tilanteen tasaisuus. Ensi vuonna tuskin pääsemme vielä matkustamaan kotimaata kauemmas, mutta lasten kanssa olemme jo sopineet kiertävämme kesällä Suomessa sijaitsevia linnoja. Telttailukauden alkuun on vielä muutama kuukausi, mutta sitä odotellessa teemme päiväretkiä talvitulien ääreen ja katselemme taloja pohtien löytäisimmekö jonakin päivänä sen joka huutaa nimeämme niin selkeästi, ettei se olisi epäselvää kenellekään.

Tämä vuosi on ollut hurja. Hurja ja outo. Hämmentävä ja ravisteleva. Kaikkea outoa on tapahtunut ja paljon sellaista jota odotimme tapahtuvan, ei tapahtunutkaan. Olemme jälleen kerran eläneet välitilassa, tällä kertaa tämä välitila vain kosketti koko maailmaa, ei vain meidän pientä perhettä.

Tärkeimpänä oppina otan ensi vuoteen saman ohjenuoran, jonka varassa pieni perheemme on taapertanut läpi viimeiset kahdeksan vuotta: elämä on tässä ja nyt. Elä. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »