Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Opi pyytämään apua

28.05.2019

Olohuoneen ikkunoista näkyy vain pimeää.
On jo lähes yö. Myöhäinen ilta ainakin.
Autotallista kuuluu kuivurin tasainen hurina kun se kuivaa vielä viimeistä pyykkikoneellista pyykkiä.
Kolmen päivän pakkaus on takana.

Kaikki kaapit on käyty läpi, siivottu ja osin tyhjennetty niin että tulevat airbnb vieraat voivat rauhassa levittää omia tavaroitaan hyllyille.
Kaikki tärkeä ja henkilökohtainen on siivottu pois, pakattu laatikoihin, viety ystäville säilöön.
Urakka on joka kerta suurempi kuin mitä muistamme.
Joka kerta vannon etten lähde tähän enää ikinä.

Tiedän kuitenkin kokemuksesta senkin, miten ihanaa on palata sitten loman päätyttyä putipuhtaaseen kotiin. Miten mukavaa on aloittaa elämä loman jälkeen kun kaikki nurkat on siivottu ja samalla kun komeroita on tyhjennetty kaikki turha on taas kerran laitettu kiertoon.
Uskon vakaasti, että kotimme suhteellisen hallinnassa oleva tavaramäärä on puhtaasti sen ansioita, että olemme siivonneet tämän noin kaksi kertaa vuodessa läpikotaisin airbnb vieraita varten.

Viime viikko sujahti ohitseni kuin sitä ei olisi ollutkaan.
En tiedä mihin se katosi, se viikko jonka piti olla rento ja mukava kahdenkeskinen viikko Kuopuksen kanssa Esikoisen edelleen ollessa koulussa. Minulla oli Kuopuksen kerhoystäviä hoidossa parina päivänä, ja yhtenä päivänä Kuopus oli muiden luona hoidossa minun hoitaessa tärkeitä asioita.

Siihen minä havahduin viime viikolla, että amerikkalaiset pyytävät helpommin apua toisilta äideiltä kuin me suomalaiset.
Jäin lähes äimistelemään tätä asiaa viime viikolla, että nytkö minä sen vasta huomaan?

Kun kaksi äitiä toi lapsensa minulle päiväksi hoitoon, ennalta sovitusti ja extempore yksi kolmaskin kysyi voisiko hän tuoda omansa minulle ja käydä itse hoitamassa juoksevia asioita, havahduin siihen miten kivuttomasti ihmiset pyytävät ja jättävät lapsensa toisten hoitoon. Eivät toki kenen tahansa, kyllä minä sen ymmärrän, mutta silti.
Itselläni oli valtava kynnys pyytää Kuopuksen kerhoystävän äitiä katsomaan Kuopuksen perään perjantaina kahden kolmen tunnin ajan, jotta voisin viedä kodittomia lääkäriasemalle ja ajaa heidät sen jälkeen takaisin keskukselle. En varmaan olisi saanut itsestäni sitä kysymystä irti edes, mutta toveriäiti kysyi minulta olisiko jotain päivää kun voisin tuoda Kuopuksen hänelle leikkimään ettei hänen lapsen tarvitsisi olla yksin.
Siinä yhteydessä oli helppo sanoa, että perjantai sopisi mainiosti. Silloinkin, jokin outo häpeäntapainen pisti rintalastan takaa.

Kuitenkin viikon aikana pidin itse huolen kolmesta eri lapsesta. Olen tämän kevään aikana saanut kymmeniä kertoja tekstiviestejä sekä Kuopuksen kerhon äideiltä että Esikoisen luokkalaisten äideiltä josko minä voisin kirjata myös heidän lapsensa ulos koulusta, koska ovat itse myöhässä. Enkä kertaakaan ole pohtinut asiaa sen enempää, vastannut aina vain “totta kai!”. 

Itselleni kynnys pyytää apua on edelleen ollut valtava.
Olen kertonut teille siitä mitä minä olen kahlannut läpi, turhan syviä ja kylmiä jokia, koska en vain osannut pyytää apua. En osannut pyytää koska se oli niin ylitsepääsemättömän vaikeaa.  
Olen täälläkin kokenut valtavan suurena kynnyksenä pyytää keneltäkään voisiko joku hetken katsoa lapseni perään. Tai voisiko joku kirjata minun lapseni ulos, en millään ehdi paikalle. Ei, minä olen vain juossut kieli vyön alla ehtiäkseni, jättänyt omat asiani kesken ja kiirehtinyt. 

Ei minulla ole käynyt mielessäkään, että voisin pyytää apua, ja että oikeasti kaikki muut mielellään myös auttavat.
En tiedä onko se suomalainen tapa, pärjätä yksin, pärjätä itsekseen, mutta sen tiedän että se on kuluttava tapa.
Sen tiedän että se on typerä tapa.

Kun näen ja huomaan miten vaivattomasti muut ihmiset pitävät huolta toisten lapsista, miten on normaalia että puistoissa koulujen jälkeen on äitejä joilla on mukanaan myös omien lapsiensa ystäviä vino pino, koska heidän vanhempansa eivät nyt vielä ehtineet hakemaan heitä, en voi ymmärtää miksi itse rakennan itselleni niin valtavia muureja tämän asian kanssa.
Täällä tuntuu olevan enemmän kuin normaalia, että myös muiden lapsista pidetään huolta, ei pidetä kirjaa montako kertaa on autettu tai pyöritellä silmiä että joko taas se pyytää minun apuani.

Joten tänä iltana, tämän kaiken pakkauskaaoksen keskellä minä otin käteeni puhelimen ja naputin Kuopuksen kerhoystävän äidille tekstiviestin. “Voiko Kuopus tulla teille huomenna aamulla leikkimään pariksi tunniksi? “ Vastus tuli minuutissa. “Ehdottomasti. Tuo hänet tänne 9.30 niin minä voin tuoda hänet sitten sinulle kotiin puolen päivän jälkeen.”
Ei kysymyksiä, ei ihmettelyä.
Suoraa, helppoa.

Kolme vuotta tähän hetkeen sitten meni, mietin. Kolme vuotta tässä maailmankolkassa, että rohkenin pyytää apua.
Eikä kukaan edes ihmettele sitä.
Oppimisen paikka, mietin rullatessani lasten t-paitoja siisteihin riveihin matkalaukkuun.
Kasvamisen paikka.
Ehkä minä vihdoinkin voisin kasvaa ja opetella ottamaan apua vastaan ympäriltäni. Hyväksyä sen ettei kukaan edes oleta minun voivan tehdä kaikkea yksin.
Ehkä tämä oli koko tämän pitkän matkan lopullinen tarkoitus, että minä alkaisin nähdä itseni ihmisenä.
En minään ylisuorittavana ihmenaisena joka kykenee kaikkeen.
Koska en minä kykene.
Ja aivan turhan kauan minä olen yrittänyt silti selvitä.

Tästä lähin minä yritän, tässä yhdessä asiassa, amerikkalaistua. Oppia pyytämään enemmän apua. Apua lasten kanssa.
Ymmärtää, että ihmiset auttavat mielellään, että ystävyys merkitsee myöskin sitä että pyydetään apua, osoitettaan luottamusta; minä pyydän sinua huolehtimaan minun lapsestani, luotan sinuun.

Yritän muistaa tämän kun palaamme Suomen lomalta ja minä olen lasten kesäloman jäljellä olevat 6 viikkoa kaiket päivät sidottuna lapsiimme. 
Muistaa, että on olemassa ehkä myös toinen tapa, ehkä joku haluaisikin välillä jopa ottaa lapsemme luokseen leikkimään omiensa kanssa.
Hymyilen ulos pimeään.
Ehkä tästä kesästä ei tulekaan niin pitkää ja yksinäistä kuin kaikista niistä aiemmista täällä vietetyistä kesistä.
Ainakin tässä kesässä on paljon toivoa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »