Siirry sisältöön
One glass of milk, please

On marraskuu – ja kaikki on ihan hyvin

21.11.2020

Marraskuu. Se kuukausi, josta eniten meitä varoiteltiin kertoessamme vuosi sitten paluumuutostamme. Se synkkä ja kamala kuukausi, jolloin elämänhalu valuisi pois positiivisimmastakin ihmisestä.

Marraskuinen aamu. Eilen satoi tänne eteläänkin lunta. Hetken kaikki oli valkeaa ja hämmästäyttävän valoisaa ja kaunista. Taivas värjäytyy tänäkin aamuna horisontissa keltaiseksi, eilisen lumet sinnittelevät vielä kylmän yön jäljiltä ruskeiden lehtien pinnoilla tehden maailmasta herkän ja jotenkin hersyvän hauraan.

Kävelemme autolle koko perhe. Pyyhkeet ja uimapuvut sisältävät kangaskassit jalkatilaan ja lämmitys päälle. Matka uimahallille on lyhyt, mutta nyt tähän maailman aikaan se on kuitenkin turvallisempaa taittaa auton kuin bussin kyydissä.

Kun illat pimenevät niin varhain, tuli aika jättää telttailu syrjään hetkeksi. Varusteita voisimme toki parantaa talvenkestäviksi, mutta valoa emme pysty loihtimaan luontoon. Kun pimeä laskeutuu jo kello kolmen jälkeen ei luontoon kannatta mennä pimeyttä seuraamaan. Siinä menee meidänkin rajamme tämän harrastuksen kanssa. Kaiholla pakkasimme varusteet odottamaan taas ensi kevättä ja heräävää luontoa.

Nyt on taas aikaa kaivaa tämä toinen perheemme yhteinen harrastus esiin, uiminen. Koronan takia jätimme tämän keväällä jo heti maaliskuussa pois. Nyt olemme pyrkineet pitämään tästä kiinni. Kyllä, nytkin kun kaupunkimme on siirtynyt koronatilanteessa pahempaan kategoriaan.
Aamuvuoro on kuitenkin hiljainen, välimatkojen pitämiseen ei ole mitään ongelmaa, kun ei oikeastaan ole edes ihmisiä joihin pitäisi pitää välimatkaa. Saunan lauteilla saan istua yksin ja kuunnella kiukaan natinaa.
Hitaasti eteenpäin taapertava koronavuosi tuntuu täyttyvän hiljaisista ja lähes huomaamattomista rutiineista. Kuin pienistä seremonniallisista koregrafioista, joita toistamme päivä toisensa jälkeen. Sosiaalisen elämän ollessa rajoittunutta, ei tule yllättäviä tilanteita, jotka rikkoisivat näitä rutiineita.
Ei ilmaannu tyhjästä lapsivapaita perjantai-iltoja jolloin voisi varastaa aikaa treffeille Puolison kanssa. Ei tule illalliskutsuja ystävien luo, eikä meidänkään olohuoneemme täyty vieraista lauantai-iltaisin.

Rutiinit luovat meille turvaa. Perjantai-illan sauna, lauantai-aamujen uimahallivuoro, lupa nukkua hieman pidempään sunnuntaisin lasten katsellessa itsenäisesti piirettyjä ennen aamupalaa.

Elämä on hyvää, seesteistä, kiireistä ja täyttä. Olemme ehkä onnellisempia siitä, että olemme juuri nyt Suomessa, kuin mitä olisimme koskaan voineet kuvitella. Kaipaamme silti edelleen pieniä palasia entisestä elämästä, jäämme ehkä aina kaipaamaan.

Facebook muistuttaa neljän, kahden ja vuoden takaisista matkoista Meksikoon ja Hawaille. Kaikki juuri tähän aikaan vuodesta. Kun syksy taittuu talveen. Pelastus pimeneviin iltoihin.
Tiesimme sen jo silloin. Että se olisi jotain ainutkertaista. Kokemuksia joita voisimme tehdä vain sen lyhyen hetken kun olisimme tuolla kuuman auringon mantereella. Siksi me lähdimme noille matkoille. Pienillä budjeteilla, katsomaan merta, emme viettämään luksuslomaa. Immimme itseemme meren tuomaa rauhaa ja auringonlaskujen väriloistoa.
Lapset muistelevat näitä matkoja vieläkin rakkaudella. Samoin me. Kuopus tosin muistelee entien kaiholla meksikolaista valkoista paahtoleipää. Missään ei hän kuulemma ole saanut yhtä hyvää leipää sen jälkeen.

Uimisen jälkeen lounasta. Puoliso lähtee kavereiden luokse pelaamaan lautapelejä. Ulkona sataa vettä. Lähdetään ulos kissojen kanssa. Pitkästä aikaa kallioille. Hiljaista. Ei muita ihmisiä. Muistuu mieleen se arki, kun lasten kanssa oleminen täytti sen kokonaan. Se oli erilaista. Hyvää aikaa. Näinä hetkinä huomaan, että elimme sillä tavoin monta vuotta. Meille on edelleen niin luontaisen helppoa olla yhdessä ulkona. Näin me elimme neljä viimeisintä vuotta. Ulkona, ilman suurta päämäärää.

Meri kuohuaa harmaana. Tuuli tuo tullessaan lumen tuoksun. Ei tänne etelään vielä tule pysyvää lunta aikoihin. Ei vaikka niin toivoisin. Pieni-suuri talvi-ihminen minussa kaipaisi jo sitä narskuvaa ääntä kenkien alla ja höyryävää hengitystä. Sitä oikeaa talvea, joka viime vuonna jäi täällä kokematta.


Kaksi tuntia ulkona saa poskenpäät punaiseksi. Juodaan kuumaa teetä keittiönpöydän ääressä. Lapset syövät irtokarkkeja ja lukevat Ninja Go lehtiä. Tämäkin on nyt saavutettu. Tämä rauha ja seesteisyys lauantai-iltapäivisin. Ei enää taaperoikäisten lasten kanssa ikuista pyörremyrskyjen rauhoittelua. Hetkiä, joiden täydellisyys on käsinkosketeltavaa. Yksinkertaista mutta kaunista. Pimenevä marraskuun iltapäivä, kuuma tee ja lasten onni.

Lähes vuosi sitten me palasimme. Vuosi sitten itkin äänetöntä itkua pakaten laatikoita ja hyvästellen ystäviä. Pelkäsin tulevaisuutta ja rakastin ajatusta päästä Suomeen lähemmäs perhettä. Tiesin tulevani kaipaamaan laaksoon jääviä ystäviä ja sitä elämää, samalla tiesin sopeutuvani ja löytäväni paikkani aikanaan myös Suomesta.

Nyt vuosi tuosta hetkestä ja moni asia mitä luulimme tämän muutoksen tuovan, on pysähtynyt stand by tilaan koronan tähden. Ei meillä ole ollut täällä sen enempää kahdenkeskistä aikaa kuin mitä oli Piilaakson vuosina. Ei ole ollut sen enempää apukäsiä lasten arjessa mitä oli kaikki ne vuodet ulkomailla. 

Mutta on ollut turva. Se on ollut merkittävää. Varmuus siitä, että saamme elää tässä maassa.
On ollut perhe, jos ei lähellä niin samassa maassa kuitenkin. Vanhemmat spontaanin puhelinsoiton päässä, ei enää etukäteen sovittavan skypeyhteyden takana. On lasten itsenäistymisen mahdollisuus. On laadukas varhaiskasvatus ja koulu. Yöttömän yön kesä ja oikeat vuodenajat kirpeine syksyineen ja toivon mukaan lumisine talvineen.

Ja on nämä oudon rauhoittavat rutiinit. Viikonloppujen telttailut ja uimiset. Perjantai-iltojen saunat, työelämä ja perheemme tapa muistella reissuvuosiamme yhdessä ääneen. Tasapainoilen tällä hetkellä ajan ja sen riittämättömyyden kanssa, priorisoin asioita joita haluaisin tehdä ja saada aikaseksi. Opettelen edelleen työn ja perheen yhteensovittamista siten, että itsellenikin jäisi aikaa.
Moni asia on kesken. Mutta tässä pienen rivitaloasuntomme keittiönpöydän äärellä istuessani ymmärrän,että niin moni asia on myös hyvin. Meidän perheemme voi hyvin, meillä on tasapaino ja valtava välittämisen voima. Miellä on Puolison kanssa yhteiset tulevaisuden suunnitelmat ja haaveet, asia jota moni ympärillämme oleva pariskunta ei jaa.
Meillä on kokemuspankissamme niin paljon kultaharkkoja, että holvin ovi ei meinaa mahtua kiinni ja onnipankkimme loistaa valoa.


Ulkona tuulee, on marraskuu, sataa vettä.
Vaalenapunainen joulutähti kukkii keittiönpöytämme saviruukussa ja lasten silmät liikkuvat pitkin ninjasarjakuvien ruutuja keskittyneesti. Sininen teekuppini on matkannut pitkän matkan Amerikan Piilaaksosta Itä-Helsinkiin muistuttamaan eräästä ajanjaksosta, jonka aikana syntyi tämä meidän perheemme harmonia.

Kaikki on hyvin.
Elämä kantaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »