Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Muistatko…?

27.06.2020

“Annu, muistatko kun oltiin Hawailla ja siellä oli se salamanteri? Tai kun Kroatiassa siellä vuorilla oli se tosi iso etana?” Esikoinen kyselee meidän kävellessä kohti uimarantaa.
Muistanhan minä myötäilen hänelle.
“Niin ja Amerikassa, siellä oli kyllä paljon lämpimämpi kun täällä Suomessa. On hassua kun ihmiset nyt sanovat että on lämmin, vaikka nyt on normaalia! “
Hymähdän lapselle ja kerron, että tämä sää voi tuntua kuumalta jos ei ole tottunut kuumiin ilmoihin. Me kuitenkin asuimme niin kauan kuuman auringon maassa, että kaikki lämpöasteet jotka jäävät alle 30 tuntuvat meistä vielä normaaleilta ja ehkä jopa viileiltä.
“Niin… Mutta jos minä sanon muille lapsille, että Amerikassa oli kuumempi niin ne sanoo, että en minä oikeasti ole ollut Amerikassa, että minä valehtelen.”
Kysyn ketkä lapset ja selviää että pihan lapset eivät oikein usko Esikoisen ja Kuopuksen koskaan asuneenkaan muualla kuin Suomessa.
“Ne sanoo että me brassaillaan. Mitä se tarkoittaa, se brassailu?” Huokaan syvään ja mietin miten selitän tämänkin vaikean konseptin lapselle.
Lapselle jonka ei minun mielestäni vielä seitsemän vuoden iässä pitäisi kohdata tällaista.



Niin kovin mielelläni haluaisin sanoa, että lapsen kohtaamassa keskustelussa on kyse vain yksittäisestä tapauksesta.
Valitettavasti olen saanut kohdata tätä samaa asennetta myös aikuisissa. Sieltähän ne lapsetkin sen ovat oppineet, aikuisilta ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Liian usein törmään minäkin asenteeseen, että kaikki mikä tulee muualta on outoa, epäilyttävää ja huonoa kunnes toisin todistetaan.
Talvella ajoin itseni turhan usein tilanteeseen jossa huomasin kertovani jotain asiaa sanoilla “Kun asuimme Amerikassa—” tai “Piilaksossa totuimme…” Välittömästi vastapuolen käytös muuttui. Keskustelu tyrehtyi ja minä jäin lähinnä pöllämystyneenä seisomaan kesken jääneen lauseeni kera. Enhän minä aluksi voinut ymmärtää, että vastoin tahtoani kuulostin siltä kuin ylpeilisin Amerikan kokemuksillani.
Muistan käyneeni tämän saman ilmiön läpi Englannista palattuamme. Silloinkin jouduin oppimaan kantapään kautta ettei oikeasti ketään kiinnostanut meidän elämämme tuolla oudolla keskiaikaan jumahtaneella saarella pätkääkään.
Vielä vähemmän ihmisiä kiinnostavat vertailut Intiaan tai Berliiniin. Miksi kiinnostaisikaan? Tarttumapinta on varmasti kaukainen. Usein huomaan vastapuolen myös luulevan minun arvostelevan hänen mahdollisesti vähemmän muissa maissa vietettyä elämää, vaikka sitä minä en koskaan missään nimessä halua tehdä. Ei tämä meidän tapamme elää ole missään nimessä ollut se ainoa oikea tapa. Se on vain ollut se oikea tapa meille.
Me teimme tämän päätöksen ja kai me tavallaan nyt myös kannamme sen seuraukset. Tosin ihan tällaisia seurauksia en soisi sillä olevan.
Minulta kesti vain pitkään oppia, ettei ole aiheellista tuoda esiin elämäänsä muualla esiin samalla tavalla vapautuneesti kuin minulla oli ollut tapana muissa maissa.
Jostain syystä suomalaiseen kulttuuriin ei tunnu kuuluvan muiden maiden kulttuurien äärelle pysähtyminen. Aivan kuin niin tehdessään myönnettäisiin, että omassa on joku vika, vaikka eihän sekään ole totta.
Maailmassa vain on erilaisia tapoja, ihmisiä ja elämiä.
On surullista, että tässäkin maassa elää niin paljon ihmisiä, jotka lopulta vaikenevat kaikista niistä asioista jotka he ovat nähneet ja kokeneet, ja vain siksi että heidän koetaan “brassailevan”.



Minäkin olen taas oppinut kertomaan vähemmän. Opin silloin edellisten paluumuuttojen yhteydessä ja opin tälläkin kertaa.  Opin olemaan kertomatta, että olemme juuri vasta palanneet, opin ettei kassahenkilökuntaa todellakaan kiinnostanut kuulla miksi unohdin jatkuvasti punnita hedelmät ja vihannekset (koska muissa maissa näin tehdään harvoin), opin ettei ylipäätään muistelua muista maista oikein osata ottaa muuna kuin Suomen arvosteluna. Tuntui turvallisemmalta olla korostamatta, että on aikuisiästään viettänyt yli puolet toisalla kuin Suomessa. Häpeämään en menneissyyttäni suostu, en vaikka siihen kuuluu maita joissa asumista joidenkin mittapuilla tulisi hävetä (Amerikka). Minulle se eletty elämä eri paikoissa on juuri sitä, jonka tähden olen tässä, tällaisena juuri nyt. Tuon pitkän matkan ansioista minulla on juuri se maailmankatsomus ja kyky hengittää tämänkin maan ilmaa. Minulla on kyky aloittaa alusta, kyky hymyillä ja nauraa silloinkin kun maailma ympärillä romahtaa. Ei se ole brassailua, se on elämää, historiaa ja muistoja.



Mutta nyt kun alamme hiljalleen asettua, kun tämä maa outoine kansoineen alkaa vihdoinkin taas tuntua kodilta, säröilevät myös ajoittain nämä muurit. Nämä hienovaraisesti asetellut tiilet suojelmaan meitä niiltä tölväisyiltä tai katseilta, jotka saavat nolostumaan koska tarkoitus ei koskaan ole ylpeillä menneisyydellään.
Olen viime aikoina saanut itseni kiinni taas kertomasta kokemuksista joita minulla on ollut eri maista, miettimättä lainkaan miltä se kuulostaa toisten korvissa. Kuulostaako se brassailulta.
Vasta myöhemmin olen hieman häpeissäni pohtinut miksi minun pitikään mainita sekin asia kun olisin vain voinut olla vaiti.



Itse tiedän mikä painoarvo ja merkitys ulkomailla vietetyillä vuosilla on siihen kuka ja mikä minä tänä päivänä olen. Ei, minulla ei ole tarvetta erityisesti painotta sitä, mutta on vaikea puhua menneisyydestään ellei ole luvallista mainita missä sitä on elänyt. Kykenen kuitenkin elämään varovaisuuden kanssa, kohauttamaan olkapäitäni ja vaikenemaan. Minulla on kotona Puoliso joka on elänyt sen saman aikuiselämän, hänelle en voi puhua lapsuuden kulkurivuosista, niistä eri paikoista ja maista, joissa asuimme, mutta sitä varten minulla on viisi sisarusta ja vanhempani. Minulla on muistojen menneisyyden turvaverkosto. 
Mutta lasten tähden sydäntäni kylmää tämä asenne jossa ulkomailla vietetyt vuodet pitäisi vaieta kuoliaaksi.
Kuopus asui Amerikassa 1-vuotiaasta asti. Tammikuuhun asti se oli hänen kotinsa.
Se ainoa jonka hän pystyi muistamaan.
Miltä tuntuisi jos joku sanoisi sinulle, että tuo sinun tarinasi sinun kotimaastasi ja menneisyydestäsi on valetta.
Koska lähes tärkeintä mitä minä tiedän, on muistojen jakaminen. Tunnen syvää onnekkuutta siitä, että minulla on tämä minun pieni perheeni jolle toistaa kerta toisensa jälkeen “Muistatko…”. Sillä ei ole väliä liityykkö muisto huikeaan matkaan vai arkiseen kirjastoreissuun, onko kyseessä muisto Hawajista vai juhannuksesta Suomessa. Tärkeintä on että voi jakaa omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan ja vastapuoli haluaa kuulla ne.

Lapsemme ovat onneksi löytäneet ystäviä joille he saavat kertoa elämästään toisella mantereella, ystäviä jotka kuuntelevat.
On kuitenkin surullista, että he joutuvat huomaamaan miten ennakkoluulot määrittelevät ihmisten tapaa suhtautua toisiin kulttuureihin, mutta minä en voi tehdä muuta kuin yrittää antaa heille itsetunnon jonka avulla he kestävät sen.
Itsetunnon lisäksi me voimme Puolison kanssa antaa heille kodin jossa aina saa tulla kysymään sen ehkä tärkeimmän kysymyksen yhteisen historian ylläpitämiseen: “Muistatko…?”.


 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »