Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Meillä ei vietetä ystävänpäivää, vaikka ystävyys onkin mielestäni äärettömän arvokasta

13.02.2021

Ystävyys on tärkeää, mutta hypetys ystävänpäivän ympärillä nostattaa minulla lähinnä ihokarvat pystyyn. Haluaisin ystävyyden olevan osa arkisuutta aivan kuin haluaisin muidenkin elämän moninaisten ilmiöiden olevan juurikin sitä: arkeen kietoutuneita hetkiä, arvokkaita jokainen.


Saamme joka perjantai Esikoisen opettajalta wilmaviestinä tervehdyksen koulusta. Opettaja kertoo siinä yleisesti luokan kuulumisia, mitä he ovat yleisellä tasolla tehneet ja miten luokan on kouluviikko sujunut.  Kirje on mukava pieni väylä lasten koulupäiviin, vaikka se edelleen on kaukana siitä yksityiskohtaisesta selostuksesta, johon Piilaakson vuosina totuimme.
En nyt kuitenkaan halua kirjoittaa siitä, vaan tarkoitukseni on kirjoittaa ajatuksesta, joka nousi pintaan tuon kirjeen viimeisestä lauseesta. 

Opettaja kirjoitti kirjeen loppuun hyvät viikonlopun toivotukset, toivottaen kaikille hyvää kiinalaista uutta vuotta, laskiaista, tai mitä ikinä traditiota perheellä olikaan tapana viettää. Tuossa lauseessa oli sellainen kaikki huomioon ottava klangi, joka jäi kaikumaan mieleeni ja resonoi sydämeni tienoilla vahvasti.

Paljon puhutaan siitä, miten kaikki tulisi ottaa huomioon ja antaa tilaa jokaiselle olla oma itsensä. Enkä tarkoita tällä vain lapsia vaan myös aikuisia. Medioissa kirjoitetaan ja puhutaan kauniisti siitä, miten työelämässä ja kouluissa ei tulisi katsoa ihmisen lähtökohtia, ei etnistä taustaa, ei perhemuotoa tai sukupuolta. Ja minä allekirjoitan tämän ajatuksen 100%. Mutta toistuvasti huomaan myös, ettei se toteudu lainkaan. Tai ainakin hyvin pienissä erin.

Törmään esimerkiksi töissä jatkuvasti erilaisiin olettamuksiin siitä, millaista on lapsiperheellisen elämä. Nämä olettamukset eivät siis kohdistu yksin minuun vaan kuulen yleistyksiä lapsiperhe-elämästä, maahanmuuttajista, paluumuuttajista, monikielisistä perheistä puhumattakaan sitten sukupuolten moninaisuuksista ja seksuaalisista suuntautumisista erilaisista kulttuureista nyt puhumattakaan.

Ihmiset helposti ajattelevat, että he hyväksyvät kyllä erilaiset ihmiset ja kulttuurit, mutta kyllä se oma on kuitenkin se jota tulisi vain ajatella ja miettiä ja tuoda esiin yhteisössä.


Me emme ole koskaan viettäneet kiinalaista uutta vuotta, mutta konsepti ja kulttuuri sen ympärillä tuli erittäin tutuksi Piilaakson vuosien aikana. Piilaaksossa vietettiin jostain syystä lasten kouluissa kiinalaista uutta vuotta. Epäilen sen johtuneen koulujen vanhempaintoimikunnan aktiivien omasta kulttuurisesta taustasta. Siellä vietettiin myös erittäin näyttävästi st. patricks day:tä, epäilen sen johtuvan samoista syistä.

Suomessa näitä juhlia ei ole koulumaailmassa näkynyt. En niitä myöskään erityisesti kaipaa, vaikka pidänkin siitä, että lapset oppivat laajasti erilaisista kulttuureista ja tavoista. Mutta tuo viesti sai minut ymmärtämään miten vahvasti ehdin Piilaakson vuosina tottua tietynlaiseen kulttuurien moninaisuuksien läsnäoloon arjessa. Ja miten se valitettavasti Suomessa katoaa usein ja esiin tuodaan vain suomalainen tapa.

Lapset kysyivät miksi täällä ei vietetä ystävänpäivää. Kerroin, että kyllä sitä vietetään, mutta se ei ole täällä samanlainen spektaakkeli kuin Amerikassa. Itse olen tästä oikeastaan hieman jopa helpottunut. Amerikkalaiset suurieleisesti vietetyt ystävänpäivät, joissa jokaiselle lapsen luokkalaiselle tuli askarrella ystävänpäiväkortti ja pitää huoli, että ne aivan varmasti tuli jaettua ja tämän lisäksi vielä revetä kahden lapsen luokkien ystävänpäivä juhlintaa, jos ei fyysisesti paikalle, niin vähintään herkkujen muodossa eivät välttämättä olleet ne minun suosikkipäiväni.

Kerroin lapsille miten Suomessa ystävänpäivää tavataan juhlistaa hieman pienemmillä eleillä jos lainkaan. Lapset nyökyttelivät ja unohtivat samantien koko asian. Mietin hukkasinko nyt hyvän hetken puhua ystävyydestä ja sen tärkeydestä, siitä miten ihmisiä tulee kohdella ja mikä on tärkeää ystävyyden maailmassa. Seuraavaksi totesin mielessäni, että me puhumme ystävyydestä kyllä lasten kanssa lähes päivittäin. Puhumme lasten välisestä kaveruudesta ja siitä millaista on olla hyvä kaveri, miten toisia kohdellaan ja näin edespäin.


Vaikka ystävänpäivän viettämättömyys tässä vaiheessa poistaa siitä sen suurieleisen konseptin, että kaikkien kanssa pitää olla ystävä ja kaikille tehdään ystävänpäiväkortit joihin laitetaan kivoja asioita toisesta, on siinä sekin puoli, että ystävyydestä viedään tietyllä tapaa se suurin hohto pois.

Antakaas kun yritän selittää mitä tarkoitan. Amerikassa siis on tavallaan mahtava tapa heti pienestä pitäen korostaa, että kaikkien kanssa täytyy olla kaveri. Tämä ei tosin ole vain amerikkalainen tapa, vaan aivan samaan teemaan ja sen korostamiseen törmäsimme heti Suomessa sekä lasten päiväkodissa, esikoulussa että koulussa. Amerikassa se kuitenkin viedään äärettömän pitkälle.

Muistatteko kun pohdin paljon Palo Altossa toteutetun systeemin järjellisyyttä sekoittaa koululuokat joka ikinen vuosi uudelleen. Tätä perusteltiin osittain sillä, että lasten tulee oppia olemaan kavereita kaikkien kanssa ja tulla toimeen kaikkien kanssa. Kuulin myös lukuisia kertoja opettajien muuttaneen istumajärjestystä luokassa sen takia, että joku oli ystävystynyt liian tiiviisti toisen oppilaan kanssa ja klikki haluttiin purkaa. Koska kaikkien kanssa tulee olla ystävä.

En oikeastaan kiistä, etteikö tämä tapa kasvattaa lapsia toimisi. Amerikkalaiset lapset ovat kiistatta erittäin huomioonottavia ja usein heistä huomaa tuon tietynlaisen kaikkien huomioon ottamisen kasvatuksen erittäin positiivisesti. Olen myös tyytyväinen, että omat lapsemme ovat saaneet edes pienen tilkan tuota samaa kulttuuritaustaa.


Näen tässä kuitenkin myös erittäin ristiriitaisia lopputuloksia. Näistä kaikki huomioon ottavista lapsista kasvaa sitten myös niitä vanhempia, jotka ovat näennäisen mukavia kaikille, mutta joiden “mennään yhdessä kahville joku päivä” ei lopulta tarkoita yhtään mitään.
Itse sain törmätä tähän ilmiöön erittäin selkeästi Piilaakson vuosien aikana.

Löysin Piilaaksosta kyllä Amerikkalaisia ihmisiä, joita uskallan edelleen kutsua ystävikseni. Ja uskon heidän vilpittömään ystävyyteensä. Mutta sitäkin enemmän törmäsin näennäisen mukaviin ihmisiin, jotka tervehtivät ja kertoivat miten ihana olen ja ehdottivat kahvittelua kuitenkin tarkoittamatta hetkeäkään sitä mitä sanoivat. Se oli aluksi aika raskasta juuri maahan muuttaneelle ihmiselle.
Kun nyt mietin lastemme ystävyyssuhteita, olen oikeasti erittäin tyytyväinen, että he ovat rauhassa saaneet erityisesti valita ne lapset kenen kanssa haluavat pihalla ja koulussa olla eniten tekemisissä. Pidän tärkeänä, että he ottavat kaikki huomioon, ovat kaikille ystävällisiä ja pitävät huolen ettei kukaan jää leikkien ulkopuolelle. En kuitenkaan ole heitä kannustanut olemaan niiden lasten seurassa, joiden käytös saa omat lapsemme voimaan huonosti tai joiden kanssa tulee lähinnä vain riitaa.

Esikoinen on koulusta löytänyt ne muutamat lapset joiden kanssa hän viihtyy, joita hän kutsuu omiksi ystävikseen. Tiedän, että heidänkin luokassa on koko lukuvuosi korostettu ystävyyttä ja kaikkien kanssa toimeen tulemista ja kaikkien huomioon ottamista. Tiedän kuitenkin myös, etteivät opettajat tuossa koulussa puutu lasten väliseen ystävyyteen, ei edes silloin kun se on syvää ja “paras ystävä” tyyppistä.


Kun Esikoisella oli itsearviointi koulussa, johon vanhempi sai osallistua, kysyi opettaja Esikoiselta onko hänellä ystäviä koulussa. Esikoinen nyökkäsi ja nimesi heti kolme lasta. Hetken kuluttua lapsi vilkaisi opettajaan ja lisäsi vielä, että toki hän on myös kaveri muiden kanssa. Opettaja nauroi ja totesi vain, että se on hienoa.


Tästä lähestymistavasta minä pidän. Tästä ajatusmaailmasta, jossa me annamme tilaa erilaisuudelle, emme hössötä suureellisesti jotain tiettyä asiaa, mutta pidämme myös huolen siitä, että lapsista kasvaa empaattisia aikuisia.
Ystävänpäivän ylikorostaminen ei oikein luonnistu minulta, Puolisolta taatusti vielä vähemmän. Mutta ystävyys on meille kuitenkin perheessä erittäin tärkeä arvo. Emme tarvitse sen muistamiseen suurta päivää, mutta arvostan lapsen opettajan elettä muistaa päivän olemassaolo.

Joten hyvää ystävänpäivää, laskiaista tai kiinalaista uutta vuotta, tai ihan vain viikonloppua, ihanat lukijat. Tehkää mahdollisuuksienne mukaan asioita, jotka tekevät teidät onnelliseksi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com




 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »