Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Matkakertomuksia Berliinistä, osa 1

23.08.2017

Kone laskeutuu pimeälle kentälle etuajassa. Laskeudumme metallirappusia pitkin viileään yöhön.

Puoliso kävelee edeltä vieraan naisen alle yksi vuotias lapsi sylissään. Äiti kahden pienen lapsen kanssa matkusti vieressämme, heillä on lyhyt vaihtoaika, sen tähden vähän stressi. Puoliso otti vauvan, luontevasti, helposti. Pieni ele, pieneltä tuntuva apu, mutta sille äidille niin suuri. Tiedän kokemuksesta. Rakkaus Puolisoa kohtaan läikkyy sydämessä, tuon takia minä olen tässä, hänen rinnallaan vielä 16 vuoden jälkeen. 

Odotetaan matkalaukkua, lapset väsyneinä, Kuopus möyrii pitkin lattiaa. Kello lähenee Suomessa kymmentä illalla. Kyyti ei ole siellä missä pitäisi, ei tietenkään. Soitan kuskille, sovimme ajan ja toisen terminaalin, sen josta hänen on helpompi poimia meidät  kyytiin. Näin nämä asiat usein menevät, eivät vaivattomasti, eivät odottelematta. Mutta se on asennoitumiskysymys. Se ettei hermostu, se ettei tuskastu.

Lapset matkustavat tottuneesti. Istuvat lentokoneessa penkkeihin ja kiinnittävät turvavyöt. Katselevat ikkunasta nousua ja iloitsevat laskuista.

Niin pieniä, niin kokeneita.

Esikoinen pyysi aamulla Puolisoa näyttämään ensimmäisen viikon talon kuvia. Katseli niitä ja kehui hyvää valintaa. Meitä nauratti.

Kyyti saapuu, turvaistuimet ovat ihan muuta kuin mitä oli sovittu, emme jaksa tehdä asiasta numeroa. Heti alkumetreillä huomaan jo kuskin ajavan hyvin, rauhallisesti ja maltillisesti. Rentoudun.

Kun ajamme lentokentän ramppia alas kohti kaupunkia mieleeni nousee muisto Intian matkasta vuosien takaa. Ajalta ennen lapsia.

Lentomme kohti Englantia lähti varhain aamulla, piti olla kentällä jo joskus viiden aikaan. Kyytimme haki meidät sovittuun aikaan, mutta hänen autonsa hajosi noin kahden kilometrin päähän lentokentästä. Rampille. Sammui. Tuosta vain. Katselimme Puolison kanssa toisiamme vaiti takapenkillä ja laskimme kuinka paljon meillä on aikaa tuhlattavana, ei paljoa. Ei todellakaan. Kuski ihmetteli moottoria ja näytti lähinnä neuvottomalta.

Yhteistä kieltä ei ollut.

Ulkona oli pimeää eikä liikennettä tiellä lähes lainkaan. Ne muutamat autot joilla oli sama suunta kuin meillä ajoivat ohitsemme ajovalot pimeää tietä viistäen.

Katselin öistä Kochin kenttää, joka siinti horisontissa kirkkaine valoineen. Mietin voisimmeko kävellä, raahata rinnkojamme ja matkalaukkua sinne. Tiesin, että tilanne oli pahempi kuin myönsimmekään.

Kuin tyhjästä ilmestyi ramppia pitkin auto, joka pysähtyi kohdallamme. Nuori ystävällinen intialaismies nousi autosta, tuli luoksemme. Puhui kuskimme kanssa, pyöritteli päätään. Lopulta hän tuli luoksemme ja käski meidän nousta autonsa kyytiin, hän veisi meidät kentälle.

Ei, hän ei tuntenut toista kuskia, mutta halusi auttaa. Oli menossa jotakuta vastaan. Sanoi, ettei meitä siihenkään voinut jättää.

Olimme niin kiitollisia. Tyhjensimme loput intian rupiamme hänen käsiinsä vastusteluista huolimatta.

Havahdun muistosta tuntiessani Kuopuksen painon kun hän nojautuu minua vasten ja huomaan hänen nukahtaneen. Otan lapsen kainalooni ja katselen ikkunasta ohikiitäviä katuvaloja ympärillämme.

Ajamme läpi pimeän, vain keinovaloilla valaistun kaupungin kohti etelää. Turkkilainen kuski puhuu perheelleen puhelimessa. Kertoo välissä että ei ole pitänyt lomaa tänä vuonna, koska on tehnyt töitä. Siksi pitää soittaa kotiin, kerran viikossa. Hänen saksansa on puhdasta, pieni aksentti, mutta hän puhuu puhtaammin kuin minä.

Liikennevalot harvenevat, liikenne kuihtuu lähes olemattomiin. Saavumme pienille kaduille, ajamme läpi nukkumalähiöiden.

Vihdoinkin saavumme omaan lähiöön, Teltowiin. Pieni entinen kyläpahanen, aivan entisen muurin reunalla, nykyään osa Berliiniä, silti itsenäinen kaupunkinsa.

Ei tämä kaukana ole siitä urbaanista Berliinistä, 20minuuttia junalla, vähän kuin Puistola Helsingissä.

Isäntä esittelee taloa. Puhdas, kliininen, loma-asunnoksi kai nykyään tarkoitettu paritalon puolikas. Saksalainen. En osaa selittää mikä siitä tekee saksalaisen, sen jämptiys, sen neutraalit pinnat, sen haju vai viileät kivilattiat ja täydellisen puhtaat lakanat. Mutta jokin, jokin sen talon tavassa olla ja hengittää tekee siitä niin saksalaisen kuin voi olla. Hymyilyttää.

Kannan nukkuvan Kuopuksen lastenhuoneen sänkyyn, jossa lapsi jatkaa nukkumistaan täysin tietämättömänä siitä, että olemme saapuneet perille.

Esikoinen alkaa heti järjestellä oman pienen reppunsa sisältöä lastenhuoneeseen. Huppari pitää ripustaa vaatekaappiin henkarille, hatut laittaa yläsängyn tikapuiden molemmille puolille, juomapullo tyynyn viereen. Lapsi katsoo minua ja kysyy aikuismaisesti “Kuinka kauan me viivymme tässä kohteessa?”

Isäntämme lähtee ja lukitsemme käskystä oven hänen perässään. Avain ja ovien lukitseminen, sekin pitäisi nyt taas muistaa, tämän huolettoman Meilahden kesän jälkeen kun vara-avain löytyi naapurista ja ovi sai usein jäädä auki koska ainahan joku oli kuitenkin kotona.

Minttuteen haju täyttää keittiön kun Puoliso nukuttaa merirosvoleluista tuohtunutta Esikoista yläkerrassa ja väsymys hiipii hitaasti minunkin kehoni jokaiseen kolkkaan.

Aamu valkenee, kuten aamut aina valkenevat.

Kuopus herää ja haluaa syödä. Maitoa ei ole. Aamupuuroa ei voi keittää eikä muroja tarjota.

Tarjoan lapselle banaanin ensihätään, puen puolinukuksissa vaatteita päälleni ja katselen kartasta lähikaupan sijaintia. Kävelemme läpi pienten katujen joiden varsilla on kermanvärisiä rapattuja kivitaloja jyrkkine kattoineen ja suurine pihoineen. Katujen laidoilla on pysäköitynä keskiluokkaisia autoja. Eriväriset roska-astiat nököttävät katujen laidoilla ja ojanpientareet hehkuvat sinisen sikurin, keltaisen kultapiiskun ja punaisen apilan kukinnoissa. Pihoilla kukkivat sinisenvioletit hibiscukset, salkoruusut nousevat kohti taivaita ja lyhyeksi leikatut nurmikot loistavat hoidettuina ja vehreinä.

Pieni lähikauppa, leipomo ja lihatiski. Ne välttämättömät ruokatarvikkeet, kassahihna loppuu kassaan, tavarat pitää ymmärtää pakata heti omaan laukkuun.

Maitoa, hilloa, croisantteja, jugurttia, mehua, teetä.

Aamupalaa. Nyt ei muuta, sanon Kuopukselle. Mennään myöhemmin isompaan kauppaan hakemaan lounaisiin ja iltaruokiin tarvittavat ruuat.

Nyt vain nämä ja kotiin aamupalalle.

Aamupalavalmistelumme ja Kuopuksen heleä ääni herättävät Esikoisen syvästä unestaan ja portaiden yläpäässä seisoo unisilmäinen lapsi, hiukset pörrössä, Star Wars yöpaita rutussa ja housut mitenkuten päällä. Huomenta Annu hän sanoo.

Hyvästellään Puoliso. Arki se on täälläkin. Puoliso tekee päivät töitä, siinä mikään ei muutu. Ympäristö vain. Minun ja lasten päivien sisältö. Ja viikonloput. Ja ehkä sitten ensi viikolla kun asumme Berliinin keskustassa, sitten voidaan iltaisinkin tehdä asioita, käydä jossain. Mutta nyt, tämä viikko eletään täällä, eletään arkea mutta silti ihan erilaista arkea.

Kävellään kohti kolmen kilometrin päässä olevaa kauppaa, hitaasti, ympäristöä ihmetellen.

Aution talon edustalla on krääsä-automaatti. 20 sentillä muovisia hämähäkkejä. Mietin kuka automaattia ylläpitää. Miksi se on tässä, tällä villiintyneellä tontilla jossa kukaan ei asu. Työnnän rahaa automaattiin koska tilanne on niin absurdi. Lapset suunnittelevat säikyttävänsä hämähäkeillään Puolison.

Kaupassa Kuopus nukahtaa hetkeksi. Herää syömään eväitä kassojen jälkeen.

Kävelemme läpi kirsikkapuukäytävän, puut on istutettu kohdalle, jossa ennen kulki kaupunkia halkova muuri. Pysähdytään leikkipuistoon. Hiekka on lämmintä, ilma on lämmin.

Pitkät farkut hiostavat auringossa ja sisäinen kissani kehrää lämmössä.

Pieni tauko kotona, Puoliso pelaa yhden lautapelin lasten kanssa, lounastaukopeli. Minä juon sillä aikaa teetä alakerrassa, katselen kuinka naapurin kissa kävelee pitkin kissaramppia ikkunaan ja toinen tulee ulos. Katselen naapuripihan kukkivia ruusuja ja luen sähköposteja. Luen viestejä töistä. Viestejä ystäviltä. Viestejä missä ystävä nostaa hattua, että olemme ottaneet tästä välitliasta elämän ja ilon irti. Että emme ole jääneet paikoillemme, vaan tehneet ja eläneet.

Jään pitkäksi aikaa miettimään hänen sanojaan. Niin, niin me toki olemme. Luulen, että olisimme onnettomia, koko perhe, jos me emme liikkuisi. Edes tämän vähän verran. Näiden lyhyiden Pohjois-Karjala pyrähdysten, pienten saariretkien, parisuhdeviikonloppujen, lyhyiden Eurooppan matkojen, jatkuvan pienenkin liikkeeläolemisen verran. Suunnittelemme vähän etukäteen, lähes kaiken teemme niin lyhyellä varoitusajalla kuin voimme. Sen tähden niin paljon on jäänyt kokematta ja tekemättä tänä kesänä. Ei pässty Punk festareille, ei päästy Flow festareille. Moni mökkeilykin olisi varmasti onnistunut jos olisimme voineet löydä päiviä lukkoon etukäteen. Mutta elämme viikko kerrallaan, tietämättä tarkoin mitä seuraavana tapahtuu. Emme voi sitoutua, ajoittain teemme niin silti, riskillä, mutta aina kuitenkin pienellä varauksella. Se karsii paljon pois. Toisaalta se antaa vapauden päättää asioita nopeasti, hetkessä, spontaanisti.

Sellainen tapa jää päälle. Emme me nyt tänne näiden kahden viikonkaan ajaksi Berliiniin ole suunnitelleet mitään. Tuttu kaupunki, tutut paikat pitää kiertää. Siinä kaikki.

Mutta juuri nyt tämä viikko täällä lähiössä, tämän minä otan seikkailuna. Katson mitä päivät tuovat tullessaan.

Lapset kävelevät pitkin pientä polkua, isoja taloja, isoja pihoja. Välissä hyljättyjä tontteja joiden perällä pieniä, huonokuntoisia taloja, pitkän ruohikon keskellä. Joissain on ruoho tallattu portilta talolle, ehkä siellä oikeasti asuu joku, suostumatta myymään tonttia, mutta omaamatta rahoja ison talon rakentamiseen. Kaikki tontit on aidattu, korkeilla rautaverkoilla. Porteissa lukot. Mitä kiiltävämpi katto, sen jykevämpi portti.

Välissä perinteisiä puutaloja, koiria haukkumassa rauta-aidan takana. Tiellä kuoppia, toisella puolella junarata, jota pitkin junat hiljaisina suhisevat ohitse. Kaiken ympärillä hopeapajuja, koivuja,mäntyjä vaaleanpuanisia hibiscuksia, päivänkakkaroita, kukkivia heiniä ja tuulettuneita siemenkotia törröttämässä kuivana vihreyden keskellä.

Puhutaan maista, joissa olemme matkustaneet, muistoista joita lapset kantavat noista maista mukanaan. Puhutaan Meksikosta, lämmöstä, puhutaan Kalifoniasta, vuorista, Tahoen lumesta ja lumimyrskystä jonka lävitse ajoimme jouluaattona takaisin kotiin. Muistellaan Viroa, Kroatiaa, retkiä metsiin ja merien rannoille. Muistellaan rankkoja lentomatkoja ja hauskoja sattumuksia junissa.

Muistellaan kulunutta viittä vuotta, minä ja lapset.

 

Tunne on huima. Näin nopeasti olen jo tässä, jakamassa matkojani lastemme kanssa. Enää ei ole vain minä ja Puoliso, jonka kanssa viitata matkoihin, ihmisiin, elämyksiin. Meillä on nyt myös lapsemme, meidän pienet reissaajat, pienet ihmiset joille tämä koko planeetta on kuin yksi suuri seikkailurata.

Löydämme pienen eläintarhan, papukaijoja, vuohia, poneja, aaseja, alpakoita jopa kauriita. Koko alue yhtä suurta lasten leikkipaikkaa. Viivymme hetken. Lupaan että palaamme heti huomenna, Koko aamupäiväksi. Paikka on pieni paratiisi, täynnä mielenkiintoista tekemistä, eläimiä saa ruokkia puiston tarjoamilla porkkainoilla ja kuivalla leivällä. Joka paikkaan saa ajaa lainattavilla leikkimopoill tai pyörillä. Tila on iso, se on aidattu, täynnä mielenkiintoisia polkuja ja sokkeloita, pöytiä siroteltu ympäriinsä vanhemmille jotta he voisivat istua ja nauttia auringosta sillä välin kun lapset leikkivät. Ovella kyltti joka kertoi sulkemiksajaksi klo 19, mutta että henkilökunta jää mielellään odottamaan että eväät on syöty loppuun, viinilasi tyhjennetty tai tärkeä keskustelu saatu päätökseen.

Tästä tunnistaa Berliinin, tästä spontaanista matalankynnyksen helppoudesta. Tästä rentoudesta. Siitä että täältä löytää näitä keitaita joissa lapset saavat juosta vapaasti, välillä kadota vanhempien näköpiiristäkin, eikä kukaan katso pahalla. Siitä että kokonainen pieni puisto on rakennettu lasen ehdoilla, vanhempia kuitenkaan unohtamatta.

Urbaani Berliini saa odottaa.

Tässä maalaismaiseman kaltaisessa kuplassa me viihdymme aivan hyvin huomisen päivän.

Tänne minä huomenna tulen, ajan kanssa, antaa lasten juosta ja seikkailla. Minä istuudun jonkun pöydän ääreen ja kirjoitan teille tästä kaikesta, ensimmäisistä päivistä, tästä oudosta tavasta solahtaa uuden maan sykkeeseen ilman pyristelyitä. Tästä meidän perheemme tavasta katsoa maailmaa silmät auki, imeä sisäämme kukkasten värejä ja tuulen tuomaa junaradan hajua.

Haluan kertoa miten lapsemme elävät tätä elämää kuten me, avoimella sydämellä, muistoja keräten.

Tulen ja kirjoitan, ilman kiirettä, ilman päälle painavaa väsymystä, joka niin usein valtaa minut kun iltaisin aloitan kuluneen päivän tekstiksi muuttamisen.

Tämä on minun lomaani, että ehdin kirjoittaa päivällä, että löydän hetkiä, paikkoja joissa se on mahdollista. Paikkoja joissa lapseni ovat onnellisia, joissa olemme eri maassa, katselemme erilaisia uusia asioita, olemme lämmössä, mutta myös paikassa jossa aikaa voi ammentaa jostain näkymättömästä ämpäristä.

Iltapala, iltakylpy. Aurinko laskee värjäten taivaan oranssiksi. Auringonlaskut ovat joka puolella maailmaa samanlaiset. Toisissa maissa niitä vaan pääsee näkemään paremmin.

Askelmittari näyttää yli kymmentä käveltyä kilometriä.

Uni tulee pyytämättä, raskaana, hiljaisena, leviää jäseniin pitkin Puolison painavaa kättä kylkeni päällä. Uni vie elämää taas hetken eteenpäin, kohti uutta päivää, kohti uutta tuntematonta.

Kohti eletyn makuista elämää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Matkakertomuksia Berliinistä, osa 1”

  1. Ulla sanoo:

    Hieno kirjoitus! Ilo lukea!

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos, Ulla!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »