Liike on lääke

Esikoisen lounas, soijarouhekastike kermalla, kiehuu hiljaksiin liedellä. Kaasuhellan liekki on sininen, se palaa tasaisesti ja värähtää vain kun avaan keittiönoven ulos päästäen viileän aamuilman sisään pimeltä pihalta. 

Haen autotallista pyykkikorin, yön riekaleet tuntuvat roikkuvan vielä piha-aidan päällä, lämmin oudon kostea ilma syleilee minua. Pilvipeitto tuntuu estävän kirpeän syysilman pääsyn maan pintaan asti. On turhan aikaista, on turhan pimeää.

Esikoinen heräsi jo ennen kello kuutta, valitti nälkäänsä. Olisin halunnut nukkua, jättää jopa aamutreenit väliin ja nukkua autuaasti sen yhden tunnin pidempään kuin tavallisina aamuina. Kuuneltuani kuitenkin kuinka Esikoinen kolmannen kerran pyytää Puolisoa nousemaan ja tämä vain urahtaa vastaukseksi nousen itse. Tiedän etten kuitenkaan enää saa unta. 

Katan Esikoiselle aamuplan pöytään, taivas on ulkona tummansininen Esikoinen kommentoi. Vastaan sen olevan tumma koska on lähes yö vielä. Kuulen itsekin ääneni närkästyksen. Inhottaa oma äänensävy. Sanon lapselle, että hänen tulisi syödä iltaisin paremmin ettei tulisi jo näin aikaisin aamusta nälkä. Esikoinen nyökkää suu täynnä kaurahiutaleita. 

Kysyy lusikallisten välissä miltä gepardi näyttää. Tekisi mieli mumista jotain siitä että sekö nyt on se tärkein kysymys aamulla kello 6.15?
Huokaan kuitenkin ja koitan jotenkin asiallisesti selittää miltä gepardi näyttää.

Ärsytys istuu tiukasti olkapäillä. Roikkuu ympärilläni kuin pilvipeite joka ei jostain syystä lainkaan rakoile tänä aamuna. Silti sadetta ei ole luvassa. Ei vaikka saisi jos sataa. Puhdistuisi ilma. Asettuisi tämä tomu edes hetkeksi. Kaipaan sateen ääntä, sateen tuoksua. Niin ihminen tuntuu aina kaipaavan sitä mitä ei saa. Vuosi sitten itkin tämän lämmön perään, tämän tomulta tuoksuvan maan ja loputtomalta tuntuvan kesän perään. 

Käyn herättämässä Puolision ja Kuopuksen, muistutan, että olen viemässä Esikoista nyt heti aamusta rokotettavaksi. Viimeinen hepatiitin tehoste ja infulenssa. Puoliso nyökkää, mutisee Kuopuksen voivan jäädä kotiin hänen kanssaan jos haluaa, hän voi mennä myöhemmin toimistolle. Kuopus ilmoittaa ettei halua. Haluaa tulla mukaan. 

Tee jää juomatta kun lähdöstä tulee kuitenkin hopputamista. Kengät jalkaan, hopi hopi, nyt pitää mennä.
Puoliso antaa lapsille ylävitoset, tarjoaa minullekin. Tokaisen ettei nyt pysty. Ärsyttää. Mies ei sano mitään. On vain hiljaa. Halaa, painaa suukon otsalle. Tekisi mieli jäädä siihen, sulkea silmät. Pyytää anteeksi sitä eilistäkin. Kun illalla kävelin sanaa sanomatta nukkumaan. En vain jaksanut enää viidettä kertaa selittää kantaani kasvatusasiassa. En, kun toinen ei ota katsekontaktia vaan tuijottaa tietokoneen ruutuun.
18 vuotta yhdessä, kymmeniä ja kymmeniä riitoja ja keskusteluita takana. Keskusteluita siitä miten keskustellaan. Silti me edelleen teemme nämä samat virheet. Emme kuule,emme kuuntele. Emme ole läsnä, emme jaksa odottaa että toinen ymmärtää mitä haluat sanoa, kävelemme pois tilanteista.
Huokaan.

Nyt on kiire, täytyy lähteä, ei ehdi jäädä vatvomaan asiaa joka todennököisesti ei edes vaivaa muita kuin minua. Autossa lapset kinastelevat siitä kuka saa lukea legokatalogia joka on vanunut auton lattialla yli puoli vuotta.

Terveyskeskuksessa kaivan kuitenkin puhelimen esiin ja lähetän anteeksipyyntöviestin. Onhan se nyt tyhjää parempi, eikö?
Esikoinen itkee kun rokotus annetaan. Itkee jo ennen kuin neula edes osuu lihakseen. Pieni lapsi. Silitän selkää ja halaan. Jäädään aulaan odottamaan ettei tule allergisia reaktioita, etsitään merenneitokirjasta punaista rapua.

Kävelen sisään koulutoimistoon, kerron tuovani Esikoisen myöhässä kouluun koska olimme lääkärissä hakemassa rokotuksia. Täti katsoo minua hieman närkästyneesti, tai ehkä vain tulkitsen sen omassa päässäni niin, ja sanoo että toivoisi että hänelle soitetaan aamuisin jos lapsi on myöhässä. Katson häntä aidon hämmentyneesti, sanon etten tiennyt että koulutoimistoon pitää soittaa, kerroin eilen opettajalle Esikoisen tulevan myöhässä. Saan vastaukseksi tuhahduksen ettei opetaja sillä tiedolla mitään tee, hänen toimistossa täytyy tietää se. Pyydän anteeksi ja kysyn voinko nyt viedä lapsen luokkaan. Et, vastaa sihteeri, hän pyytää saada rokotustodistuksen tehosterokotteesta. Katson häntä ja totean etten muistanut pyytää sitä, tai ei ollut muistista kyse, en tiennyt että se pitää tuoda. Sihteeri katsoo minua taas ja sanoo että ainahan ne pitää tuoda, miten minä en sitä muista. Pyydän anteeksi ja koen itseni yht äkkiä niin kovin väsyneeksi. Siihteeri antaa lupalapun opettajalle vietäväksi ja tokaisee tarvitsevansa sen rokotustodistuksen viikon sisään. Nyökään ja poistun toimistosta.

Esikoinen livahtaa luokkaan sisään ja kuulen kuinka muut lapset ympäri luokkaa tervehtivät häntä. Hymyilyttää. Tuntuu hyvältä tietää, että lapsella on ystäviä. 

Kun luokan ovi sulkeutuu tulee Kuopuksen kasvoille surkea ilme. Suupielet lähtevät roikkumaan alaspäin ja hän aloittaa iänikuisen valituksensa siitä ettei hän tiedä mitä tekisi ilman Esikoista.
Tätä tämä on edelleen. Nämä aamut kun Kuopuksella ei ole kerhoa ovat lähes aina tätä samaa kitinää. Lapsi ei kykene keskittymään mihinkään kun ikävöi vain Esikoista.
Minä en kelpaa leikkiin mukaan, eikä oikein mikään myöskään kiinnosta.
Yleensä joskus lounaan jälkeen elämä alkaa helpottaa. En tiedä johtuuko se siitä, että Kuopus tyytyy tilanteeseen ja keksiikin kaikkea kivaa mitä voi tehdä itsekseen vai siitä että hän tietää ettei lounaan jälkeen ole enää kamalan pitkä aika siihen, että haemme Esikoisen koulusta.

Kotona pinnani tuntuu kireältä kuin yliviritetty kanteleen kieli. Olo on levoton ja ahdistunut. Kiukuttaa ilman mitään syytä.
“Liike on lääke” on ystävä hokenut minulle aina. Mietin pitäisikö vain yrittää polkea vaikkapa kuntopyörällä paha olo pois. Aikaa olisi tunti ennen kuin pitää olla kodittomien päiväkeskuksella tekemässä luvattua vapaaehtoistyövuoroa. Kaivan kaapista Kuopukselle taikahiekan ja leväytän alustan auki kuntopyörän viereen autotalliin. 40 minuuttia hurahtaa hetkessä kun juttelen lapsen kanssa samalla pyörää polkien. Mitään äitipisteitä tästä tuskin saa, ajattelen, mutta ihan sama, ainakin levoton olo katoaa.

Kun tulemme takaisin kotiin päiväkeskukselta on aurinko vihdoinkin selättänyt pilvet. Sininen taivas ja lämpötila joka saa elohopean kipuamaan 26 asteeseen lämmittää selkääni. Kuopus rahaa edelleen jalkojaan perässään eikä ärsytyksen pilvi ole oikeastaan kadonnut leijumasta pääni ympräillä. 

Sen hetken kun istuin kuopus sylissäni kodittomien kahvilassa ja kyselin kuulumisia, se odotti ehkä autossa. Sen hetken se pysyi poissa. Kun kuuntelin tarinoita ihmisten elämistä, kauniista hyvistä aikakausista, tarinoita siitä miten pienestä tässä maassa voi olla kiinni että menettää kotinsa, työnsä, kaiken. Eikä koskaan enää saa sitä takaisin. 

Ajatukset edelleen tarinoissa kuulen kuinka lupaan Kuopukselle kaivertaa yhden kurpitsan hänelle. Tyhjennän lapsen valitseman kurpitsan ja kysyn millaisen kuvan hän haluaa. Kuopus näyttää kuvasta mitä hän tahtoo. Kerron ettei se mitenkään mahdu niin pienen kurpitsan kylkeen.
Mutta kun minä haluan ! Huuto kiirii ympäri pihaa.

Lasken kymmeneen taivasta tuijottaen. Mietin jokaista neuvoa jonka olen saanut iltakoulussa näihin tilanteisiin. Otan lapsen syliin. Selitän, kuuntelen, kuulen. Lopulta sanon, että valitaan isompi kurpitsa, siihen mahtuu isompi kuva. Aloitan koko homman alusta.

Valmis kurpitsa. Lounas. Piti tehdä makaronia nakkikastikkeella. Kuopus ei malta odottaa ja huomaan hänen varastaneen nakin leikkuulaudalta ja syövän sitä kylmänä kun makaroonit vielä kiehuvat. Syökööt sitten. Tarjoan makaroonit ketsupilla. Lapsi syö kaksi lautasellista.
Iltapäivän kuuma aurinko. Pakkaan reppuun eväät. Olen sopinut että menemme suoraan Esikoisen koulun päättytyä ystävä-äidin kanssa haikkaamaan.

Haetaan Esikoinen koulusta, opettaja kertoo lapsen vihdoinkin käyneen itse vessassa. Teemme ilmassa ylävitoset, tämä on lähes juhlan asia.
Näen Esikoisen istuvan luokan ulkopuolella pöydän ääressä ja nauravan ystäviensä kanssa. Hymyilyttää. Jollain luokan lapsista on syntymäpäivä. Lapsen äiti on tuonut kouluun tarvikkeet että oppilaat saavat itse koristella itselleen piparit. Koko luokka istuu vierekkäin pöydän ääressä syömässä luomuksiaan. Syntymäpäiväsankarin äiti tulee tarjoamaan Kuopuksellekin piparia, siinä on vihreä kuorrutus johon on piirretty suu ja yksi silmä. Kuopus hymyilee koko kasvojen voimalla.

Purkaudumme autosta. Halaan äitiystävää. Liian pitkä aika viime näkemisestä. Olen kaivannut hänen seuraa, se on suoraa, rehtiä, rehellistä. Ei teeskentelyä, asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Tuntuu helpolta hengittää.
Kävelemme kuuman auringon alla kohti kukkulan lakea.

Vihdoinkin se harmituksen pilvi alkaa hälventyä. Huomaan askel askeleelta miten hymyni levenee, miten aamulla niin ärsyttäviltä tuntuvat asiat tuntuvat nyt merkityksettömiltä. Miten harmitus ja ahdistus katoavat tomun sekaan.

Liike on lääke.
Miten oikeassa tuo sanonta voikaan olla.
Esikoinen kävelee edeltä ystävä-äidin pojan kanssa. He puhuvat legoista ja maincraft pelistä, kuulen myöhemmin.
Kotimatkalla kuuntelemme repeatilla Palefacen Leijonakuningasta, Esikoinen laulaa mukana.
Pysähdytään kirjastoon lainaamaan kirjoja. Sitten kotiin.

Puoliso tulee kotiin kun vielä puran autoa. Hymyilen. En kiukuttele. Katson hänen sinisiin silmiin ja mietin miksi edes halusin aamulla kiukutella tälle ihmiselle.

Aurinko laskee ja yö alkaa kietoa seittiään tämänkin laakson ylle.
Kaskaita ei enää kuule. Mutta tähdet syttyvät ja kuu loistaa puolikkaana taivaalla.
Liike on lääke.
Sen kun muistaisin.
Huomenna,
Ensi viikolla.
Aina.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com