Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Lasteni isä

17.06.2018

Nousen lasten kanssa seitsemältä.
Vessassa peilistä katsoo väsynyt Annuska, hiukset ovat sekaisin nukahdettuani suoraan suihkusta tulleena kirjan ääreen sänkyyn. Niska tuntuu  jäykältä kuten aina kun nukun hiukset märkänä. Hammashaavaa vihlaisee, mutta vain vähäsen, niin paljon vähemmän kuin kuluneiden viikkojen aikana.

Kuopus tunkee ovesta ohitseni aamupissalle. Yksityisyyttä tässä talossa ei saa edes vessassa.

Suljen makuuhuoneen oven jotta Puoliso saa nukkua vielä hetken pidempään eikä heti herää lasten ääniin.

Tänään on Amerikassa isänpäivä.

Meidän perheessä ei ole ollut tapana suureellisesti viettää kyseistä päivää, mutta jokin minussa silti haluaa jollain tapaa muistaa Puolisoa tänä päivänä.

Ei, hän ei ole minun isäni. Mutta oman isäni isänpäivää voin viettää silloin kun sitä vietetään Suomessa.
Ja loppujen lopuksi, Puolisoni on lasteni isä.
Se on aika paljon.
Se on todella paljon.

Kun tapasin Puolison hän ilmoitti ettei koskaan halua lapsia. Kohautin silloin olkapäitäni ja sanoin että se on ok, en minäkään silloin halunnut. Tosin pidätin oikeuden muuttaa mieltäni kymmenen vuoden kuluttua. Kymmenen vuoden kuluttua minä tosiaan myös muutin mieleni. Aloin miettiä että ehkä sittenkin.

Puoliso ei aluksi ollut samaa mieltä.
Keskusteluita käytiin vuoden verran. Pohdintoja, näkökulmia. Puhuttiin mahdollisuuksista. Ei koskaan kuitenkaan erosta. Ei kyse ollut siitä, että minä en olisi halunnut jatkaa hänen kanssaan jos hän ei olisi halunnut lapsia. Koskaan ei ollut kyse siitä. Lopulta kun vihdoinkin päätimme, että lapsi saisi tulla elämäämme, kertoi lääkärini minulle etten minä kykene saamaan lapsia.  Tai että mahdollisuus on olematon.

Senkin takia muistan niin vahvasti sen tunteen kun Puoliso tuli käymään luonani Berliinissä ja kerroin hänelle olevani raskaana. Muistan sen epäuskon hänen silmissään, muistan sen päivä päivältä hieman innostuneemman olemuksen. Muistan miten istuimme kapakassa kuuntelemassa punk bändiä ja pallottelimme nimivaihtoehtoja pöydän ylitse.

Muistan myös sen musertavan kivun kun jouduin kertomaan hänelle päivä hänen lähtönsä jälkeen raskauden menneen kesken.
Muistan hänen katseensa kun Esikoinen syntyi. Muistan hänen rakkaudesta kiiltävät silmänsä.
Muistan miten hän piti lasta sylissään ja rakasti niin lujaa kuin ihminen lastaan pystyy rakastamaan.

Muistan hänen epäuskonsa kun kerroin olevani uudelleen raskaana, vastoin kaikkia lääkäreiden arvioita. Ei meidän pitänyt voida saada Kuopustakaan. Koskaan. Ikinä.

Meistä ei pitänyt tulla vanhempia. Aluksi ei tahdosta, myöhemmin ei muista syistä. Minusta ei äitiä, Puolisosta ei isää, ja silti meillä on nyt kaksi lasta.
Kaksi villiä, vilkasta, ajoittain vähän holtitontakin poikalasta.
Kaksi pellavapäistä lasta, jotka ovat muuttaneet minun ja Puolison elämän lopullisesti erilaiseksi.

Puolisolla ei ole omaa isää.
Hän on saanut/joutunut (kummin sen nyt haluaa nähdä) rakentamaan oman isyytensä tyhjästä. Päättämään millainen isä hän haluaa olla. Kaikkeen ei voi vaikutta, ei vaikka haluaisi. Puoliso ei ole se isä, joka jaksaisi nousta aamulla aikaisin ja olla samantein hyvällä tuulella. En tiedä haluaako hän edes olla sitä, mutta se on vain sula mahdottomuus toteuttaa. Hän on se isä joka on hieman aamuäreä, mutta samalla se isä jonka viereen lapset aina saavat aamuisin kömpiä. Hänen päällään saan möyriä ja hyppiä. Hän on se isä joka ei koskaan lakkaa halaamasta tai antamasta suudelmia päälaelle.

Puoliso on isä, joka jaksaa iltaruuan jälkeenkin vielä pelata takapihalla jalkapalloa, jaksaa rakentaa legoilla ralliautoja vaikka lapset ovat jo poistuneet tekemään muuta. Isä, joka jaksaa lukea Ronja Ryövärintytärtä ääneen, Isä joka jaksaa katsoa lasten kanssa elokuvia joita minä en jaksa koskaan viittä minuuttia pidempään. Isä, joka pelaa lautapelejä vaikka Esikoinen pyörii hyrränä pelilaudan vieressä ja Kuopuksen keskittymiskyky rakoilee kymmenen minuutin jälkeen.

Toki hän on myös isä, joka hermostui kun lapselta tippui ruokaa syliin vaikka juuri oltiin vaihdettu paita. Isä, joka ei kykene kommunikoimaan aamuisin muuta kuin ynähdksin, Isä jolle Esikoinen välillä joutuu sanomaan “Pistä puhelin pois ja kuuntele minua.” Isä joka hermostuessaan huutaa, joskus ihan turhastakin.
Isä, joka on lasten mielestä turhan paljon töissä ja liian vähän kotona.

Puoliso on isänä ollut samanlainen kuin hän on ollut muutoinkin elämässä: rauhallinen, intensiivinen, ei ehkä aina se oppikirjan mukainen  tapaus, mutta  aina läpeensä rehellinen.

Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä suurempaa roolia hän vetää perheessä.
Juuri nyt meidän vanhemmuutemme ei ole ole tasaista. Minä olen enemmän lasten kanssa, minä hoidan enemmän heidän asioitaan.
Mutta ei se jako niin mene. Ei se tasa-arvo niin mene.
Minä tiedän, olen aivan varma siitä, että jos katsomme tilannetta kymmenen vuoden päästä, olen minä häviöllä.
Varmasti minä ostan heidän vaatteensa hamaan loppuun asti, samoin pesen pyykit ja hoidan suurimman osan käytönnön asioista. Varaan rokotusajat, pidän huolen että eväät ovat repuissa ja ulkovaatteet oikean kokoiset.

Mutta mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä enemmän siirtyvät tietyt alueet minun ulottumattomiin. Lapset suosivat leikkimistä isän kanssa, jalkapallokoulussa käydään isän kanssa, isä huoltaa pyörät, isä valitsee lelut synttäreille, isä rakentaa legolinnat, isä pesee hampaat. Isän nukutuskerrat ovat suositumpia kuin minun, isä on ehkä muutenkin parempi vähän kaikessa.

Kun minä katson Puolisoa, kumppaniani, lasteni isää en voi olla rakastamatta sydänjuuria myöten. Rakastaa tuota miestä, jonka rinnalla olen saanut kulkea kaikki nämä vuodet. Rakastaa tuota ihmistä, joka on lasteni isä. Rakastaa ja kunnioittaa, nähdä hänen heikkouksiensa ohitse, arvostaa hänen vahvuuksiaan.

Hän on minun lasteni isä, enkä minä olisi tälle matkalle lähtenyt kenenkään muun kanssa. Sen tähden katamme pöytään kaksi pientä kakkua, hedelmiä, munakokkelia ja tuoretta leipää. Annan lasten herättää Puolison enkä irvistele kun aamupalan taustalle viritetään Meksiko-Saksan jalkapallo-ottelu. Katson tuota miestä ja hymyilen.

Sinä olet parasta mitä lapsilleni voisin toivoa, sinä olet ainoa jonka kanssa tätä matkaa haluan tehdä.
Hyvää isänpäivää, rakas.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »