Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kyllä se siitä- tai sitten ei. Vertaistuen oikean ajan ja paikan merkityksestä

19.09.2019

Istuin tänään kahvilassa vastapäätä ystävää ja hänen lastaan. Toinen ystävän lapsista istui vieressäni ja hoki nimeäni kunnes käännyin katsomaan ja kuuntelemaan hänen kertomustaan paloautosta. Kun puhuimme ystävän kanssa minuutin pidempään putkeen, alkoi toinen lapsista hokea äitiä. Näin miten ystäväni hermoja kiristi, näin miten juuri tämä jatkuva läsnäolemisen vaatiminen näiltä lapsilta söi häntä.
Ja voi miten elävästi minä tunnistin ja muistan tuon ajan.

En voi väittää, että tuo läsnäolemisen vaatiminen olisi minultakaan ohitse. Ei se ole. Kun lapset ovat kotona, he vaativat ajoittain edelleen minulta kaiken ja enemmänkin.
Mutta on jo paljon hetkiä ja aikoja kun he eivät kaipaa minulta oikeastaan mitään muuta kuin sen että olen paikalla varmuuden vuoksi, jos vaikka jotain sattuisi. Kuten että toinen nipistää tai tulee riitaa legoista.

Ja ehkä tärkeimpänä, nykyään osan päivää lapset ovat kouluissa. Minulla on aikaa kuulla omat ajatukseni. Minulla on aikaa sen muutaman tunnin päivässä tehdä työni rauhassa, kirjoittaa ja hoitaa paperiasioita. Minulla on hiljaisuutta. Vaikka se on vain kolmisen tuntia päivässä, se on silti kolme tuntia päivässä enemmän kun mitä minulla oli vaikkapa vuosi sitten.

Olen paljon lukenut, ja vielä enemmän kuullut kuinka ihmiset hokevat vertaistuen tärkeydestä.
Siitä miten on tärkeää jakaa muiden samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa omaa, samankaltaista elämäntilannettaan. Se auttaa ymmärtämään ettei ole yksin, että on muita jotka käyvät läpi samaa, joilla on samoja tunteita. Ja että kaikki tunteet ovat sallittuja.
Tämä on kaikki totta. Allekirjoitan joka sanan.
Mutta, aina tulee se mutta.


Vertaistuessakin on mielestäni jokin raja.
On se hetki kun toista ihmistä sinun tarinasi ei auta. Ei siinä hetkessä lievitä omaa tuskaa, väsymystä tai yksinäisyyttä. Kun sinun tarinasi menneisyydestä ei auta jaksamaan yhtään paremmin.

Ja pikkulapsiarjen jaksaminen on mielestäni yksi näistä kohdista.
Muistan elävästi kymmenet kerrat kun uskaltauduin sanomaan jotain oman arjen väsyttävyydestä. Ne kymmenet ja kymmenet tarinat missä muut ihmiset kertoivat samasta elämäntilanteesta, ne toki tavallaan tuntuivat turvallisilta. Turvallisilta siinä mielessä, että se varmisti tietouttani siitä, etten ollut outolintu pikkulapsen vanhempana. 

Mutta lohduttivatko muiden tarinat väsymisestä, hermojen menetyksistä ja riittämättömyydestä minua? Eivät.
Entä auttoivatko minua lopulta kokeneempien äitien sanat siitä että tilanne helpottaisi kyllä. Ehkä vuoden, ehkä kahden päästä. Jaksa sinne asti.
Eivät.

Eivät ne sanat vieneet sitä väsymystä, eivät ne sanat tuoneet siinä hetkessä maagisesti lisää voimavaroja. Myöskään minua eivät auttaneet muiden ihmisten kehoitukset nauttia hetkestä tai muistaa miten tämä olisi elämäni parasta aikaa. Miten kaipaisin tätä elämänvaihetta kun lapset olisivat teini-ikäisiä mörököllejä.
Miten minun nyt vain pitäisi olla läsnä ja rakastaa heitä joka solullani koska huomisesta ei voinut tietää.

 

Nuo kaikki hyvällä tarkoitetut, nuo kaikki rakkaudella lausutut ja kultahiukkasia sisältävät sanat eivät vieneet väsymystä, eivät antaneet taianomaisesti lisää voimavaroja, eivät pyyhkineet unettomia öitä tai luoneet päivään hetkiä kun kuulisi omat ajatuksensa eikä kukaan vaatisi sinua katsomaan herkeämättä sitä miten joku tuhertaa paperiin väriläiskiä toisen viereen. Pahimmillaan ne toivat voiman sijaan syyllisyyden, syyllisyyden siitä kun ei sillä hetkellä nyt vain jaksaisi innostua siitä niin kovin hehkutetusta elämän parhaasta ajasta. 

Nyt kun se aivan pahin aika tuntuu olevan takanapäin. Kun päivän haasteet ovat muuttaneet muotoaan, kun arki on raskasta aikataulujen, koulun, töiden, harrastusten, läksyjen ja yhdessäolon yhteensovittamisen tähden, ei sen takia että pitäisi pyyhkiä pyllyä ja pitää toista kädestä matkalla olohuoneesta keittiöön, on tavallaan niin helppoa hokea toiselle “Se helpottaa kyllä”

On niin helppoa olla se pikkulapsiajan läpi luovinut, se joka nyökyttelee sieltä vastarannalta ja antaa keskellä virtaa tempoilevalle ohjeita miten siellä veneessä nyt kannattaisi olla. Ja sitten peilata omia muistojaan hänen kokemuksiinsa ja huokailla omien kultareunaiseten muistopilvien perään unohtaen täysin ne kaikki ukkosmyrskyt jotka pyyhkivät sinunkin ylitsesi sillion kun sinä olit kiikerässä veneessä siellä virrassa.

Yllättävän nopeasti me unohdamme sen miltä nuo tarinat itsestä tuntuivat silloin kun itse oli väsynyt, uupunut ja odotti iltaa että tulisi hiljaisuus.
Toisten äitien kauhutarinat, miten raskasta miten väsyttävää ja hirveää heillä oli kun lapset olivat pieniä saavat sinun valituksesi kuulostamaan lähinnä hiiren piipitykseltä. Ja sinut tuntemaan syyllisyttä. Toinen äiti toisensa jälkeen tuntuu lietsovan mitä kauhemapia tarinoita siitä miten he valvoivat ja söivät vain viipaleen leipää päivässä, ja silti selvisivät. Että kyllä se helpottaa. Että kyllä sinä selviät.


Entäs jos juuri se äiti  jonka edessä sinä kerrot tarinaasi, ei olekaan varustettu samanlaisill voimavaroilla. Jos elämä onkin syönyt niitä jo ennalta niin paljon ettei niitä ole jäljellä. Miltä sinun sankaritarinasi kuulostaa siinä väsymyksen keskellä?
Ehkä se inspiroi, ehkä se luo uskoa tulevaan, siihen että jonain päivänä väsyneitä aikoja voi muistella samalla kaiholla kuin tuo sankariäiti.
Tai sitten se saa sen väsyneen äidin vain tuntemaan huonommuutta. Huonommuutta siitä ettei meinaa jaksaa. Ettei häntä kiinnosta juuri nyt olla läsnä lapselleen. Että mielummin menisi vessaan lukemaan romaania kuin piirtelisi lapsen kanssa kakanvärisiä ympyröitä paperille.
Ettei kiinnosta sinä päivänä nauttia siitä niin kuuluisasta elämänsä parhaasta vaiheesta.

Entä se äiti joka uupuu niin ettei jaksa enää ollenkaan. Miten hän näkee nämä sankaritarinat. Entä jos tilanne ei koskaan helpotukaan. Jos perheessä onkin erityislapsia ja elämä yksinkertaisesti vain jatkuu ja jatkuu haastavana. Miltä tuntuvat hänestä nämä vakuuttelut siitä että kyllä se helpottaa. Usko pois. Kyllä se siitä.
Ei se aina siitä.

 

Vertaistuki on loistava asia, silloin kun on sen aika ja paikka.
Vertaistuki ihmisille jotka ovat täysin samassa veneessä, samassa ristiaallokossa sinun kanssasi, siellä voidaan huudella toiselle tsemppejä kun aallot lyövät kasvoihin ja airot hukkuvat tyrskyihin.
Mutta jos on itse rauhallisilla vesillä, pitäisi minun mielestäni myös ymmärtää vaieta. Ojentaa auttavaa kättä jos pystyy, ilman sankaritarinoita. Ilman tarvetta purskauttaa omaa kokemustaan sinne myrskyssä taistelevien päälle salamoimaan.

Sinä selvisti, minä selvisin. Ei tällä puolen rantaa oltaisi ilman että me olisimme käyneet läpi tuon myrskyn. Kyllähän sen jokainen tietää. Mitä siitä enempää huutelemaan.
Ojennetaan mielummin auttavia käsiä jos niitä meiltä pyydetään. Annetaan myötätuntoa.

Minua lohdutti eniten aikanaan, silloin kun univaje sumensi ajatuksia ja molemmat lapset roikkuivat aamusta iltaan käsipuolissani äitini tokaisu “Välillä vanhemmuus on ihan paskajuttu!”
Ei muuta. Ei lohdutuksi siitä miten kaikki helpottaa joskus, miten hänkin selvisi kuuden lapsen ja sijaislapsien uhmista ja vaikkasunmistä vaiheista läpi vaikka ne kestivät yhteensä varmaan lähes 20 vuotta putkeen.
Ei sankaritarinoita, ei latteuksia elämän parhaasta ajasta ja läsnäolemisen ihanuudesta.


Joten siinä kahvipöydän ääressä, minä en sano mitään muuta kuin kolme sanaa.
“Ymmärrän. Minä muistan.”

Voimia kaikille teille alle 5 vuotiaiden pienten lasten vanhemmille.
Minä muistan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »