Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kun lapsi ei puhu

18.01.2019

 

Syksyllä satuin kerran kuulemaan kun lapset leikkivät huoneessaan ja juttelivat keskenään. Esikoinen kysyi Kuopukselta “ Puhutko sinä siellä sinun kerhossasi englantia” Kuopus vastasi kieltävästi. Esikoinen totesi siihen “Minäkään en puhu koulussa mitään. Me emme puhu kouluissa, eikö niin? Me vain katsomme muilta mallia jos emme ymmärrä. “ “Niin” vastasi Kuopus ja sitten he jatkoivat pikkuautojen sijoittamista ruuhkaksi liikennematolle.
Ohitin silloin tuon keskustelun, ajatellen mielessäni että jaha, siinäpähän ovat puhumatta, eivätköhän ne sitten kuitenkin  pyörrä päätöksensä jossain vaiheessa.

No, koulua  ja kerhoa on nyt takana reilu viitisen kuukautta, ja edelleen lapset vaikenevat täysin.
Esikoinen tapaili aluksi sanoja koulussa, mutta jossain vaiheessa hän lopetti senkin.
Tarkkaa syytä emme tiedä, mutta ajattelimme antaa heille molemmille vain aikaa.

Aina välillä jokin pieni huoli, pieni epävarmuus lapsen puolesta on hiipinyt mieleeni. Olen miettinyt miten Esikoinen pärjää koulussa jos hän ei puhu. Olen miettinyt saako hän ystäviä.
Mutta selkeästi lapsi pärjää mainiosti myös mykkänä. Hänellä on ystäviä, hän leikkii, osallistuu ja tekee tehtäviä innolla. Hän ymmärtää englantia ja kotona puhuukin sitä pyydettäessä. Kun luen lapsille Esikoisen läksykirjoja ääneen ei minun tarvitse enää kääntää saksaksi kuin ihan murto-osan teksteistä. Lähinnä lapset välillä eivät ymmärrä jotain sanaa.

Koulujen alettua uudelleen joulutauon jälkeen, Esikoisen opettaja kuitenkin tuli luokseni ja sanoi minulle, että voidakseen arvioida Esikoinent, hänen ihan oikeasti tulisi kuulla hänen sanovan tiettyjä asioita ääneen.
Kuten laskea 1-10.
Ja myöhemmin keväällä 1-100.
Hän ehdotti, että Esikoinen valitsee päivän kalenterista johon tähtää, että silloin hän tekee tuon ääneenlaskemisen.
Ymmärrän hänen tulokulmansa erinomaisesti. Ymmärrän miten turhauttavaa voi olla kun pitäisi varmistaa osaako lapsi varmasti luvut, mutta lapsi ei pukahdakaan.
Ja arvointeihin on kuitenkin pakko laittaa jotain. Sama kirjainten kohdalla.
Sivulauseessa opettaja totesi, että voi toki olla että lapsella on selektiivinen mutismi, mutta jos näin on täytyy asiaa alkaa hoitaa.
Sovimme yhdessä, että yritämme ensin selvittää tilanteen toisin keinon, ennen kuin ryntäämme diagnosisoimaan lasta mututuntumalla.

Keskustelu käytiin hyvässä hengessä, opettajan vakuuttaessa, että kyllä tämä varmasti tästä, minun nyökytellessä ja yrittäessä sanoa, että kyllä lapsi oikeasti osaa nämä asiat, ei vain saa ääneen sanotuksi. 

Ja vaikka kuinka sitten yritin näyttää kuin asialla ei olisi väliä, esittää, että otan tämän ihan kevyesti, niin silti rintaani puristui pieni möykky ja ahdistus.
Ahdistus pienen lapsen puolesta.
Ahdistus siitä, että jokin asia on hänelle niin vaikea.
Ahdistus siitä, etten ole varma osaanko auttaa oikealla tavalla.
Turhautuminen lasten väliseen sopimukseen olla puhumatta.

Pyörittelen asiaa mielessä, ei tule ensimmäisenä mieleen kertoa kenellekkään, saati kirjoittaa siitä tässä blogissa. 

Hetken asiaa itsekseni pohdiskeltuani, hengitin syvään sisään ja muistutin itseäni mistä tässä todennäköisesti kuitenkin on kyse.
Kyse ei ole siitä, ettei lapsi halua puhua. Kyse on todennököisesti siitä, ettei hän koe tarpeelliseksi puhua.
On helpompaa olla puhumatta, ujous ja epäonnistumisen pelko voittavat tunteissa sen, ettei aina tule ymmäretyksi tai ettei aina voi kertoa kaikkea mitä ajattelee. 

Ja siksikin minä haluan tästä puhua, ystävilleni, äititovereille, lasteni opettajille ja teille siellä ruutujen toisella puolella.
Että tämäkin tulisi asiaksi, jota ei märehdittäisi omassa päässä. Että tästäkin voisi avoimemmin puhua, ilman että kokisi olevansa se ainoa joka käy läpi samaa.
Koska jokaiselle jolle olen tästä puhunut on ollut samankaltainen tarina kerrottavana. Joko omasta lapsesta, ystävän lapsesta, entisestä oppilaasta, naapurin lapsesta… tarinoita on yhtä monta kuin kertojaa.
Kun elämme tässä eri kulttuurien ja kielten sulatusuunissa, on kaksi- ja kolmikielisyys niin tavanomaista ettei tämänkaltainen tilanne ole missään nimessä ennenkuulumaton. Hiukan epätavallinen kyllä, yleensä lapset alkavat puhumaan englantia muutaman kuukauden hiljaisuuden jälkeen, samaa tahtia kuin he oppivatkin sitä. Meillä molemmat lapset ovat oppineet kieltä, mutta puhe vain on jäänyt päänsisäiseksi.
Esikoisen luokalla on 17 lapsesta 11, joiden äidinkieli ei ole englanti.
Mutta vain Esikoinen vaikenee.

Muistelen omaa lapsuuttani. Omaa ujouttani ja sitä miten ylivoimaiselta välillä tuntui puhua vieraille ihmisille.
Menin kerhoon, koska taksikuski, jonka nimesin OnniManniksi, oli mielestäni mukava mies.
Kerhossa riisuin ulkovaatteet ja kävelin kerhotilassa olevan pöydän alle jossa leikin kerhoajan, yksin.
Kävin kerhossa pari vuotta. Enkä tietääkseni puhunut kenelekkään.
Olin myös eräällä viikon kestävällä kesäleirillä ollessani 8 vuotias, en varmaan puhunut siellä leirillä kenelekkään toiselle lapselle (paitsi huonetoverilleni jonka tunsin jo entuudestaan) sanaakaan.
Tämä on myös se kuuluisa leiri, jossa en iltanuotiolla uskaltanut ohjaajan kysyessä kuka oli viellä vailla lettua nostaa kättäni ja jäin sitten ilman iltapalaa sinä iltana.
Ujous on aika raju asia kun se lykätään pienen lapsen taakaksi.
Ja selvästi lapsemme ovat perineet minulta jonkun asteisen ujouden.
Ovat toki myös perineet sen heittäytymisen ja rämäpäisyyden ilon, joka nousee pintaan kun ujous on voitettu ja ympäristö koetaan turvalliseksi.

Muistutan myös itseäni siitä, miten alkuperäisen suunnitelman mukaan me sanoimme itsellemme että ei sillä ole mitään väliä oppivatko lapsemme täällä ollessa englantia vai eivät. Uskon itse, molempien lapsien puhumattomuudessa olevan taustalla epäonnistumisen pelko.
Ajatusta vahvisti Esikoisen selitys, että hän pelkää unohtavansa sanat puhuessaan, siksi on helpompi olla puhumatta, kun kysyin mistä se puhuminen kiikastaa.

Se taas, miten tämä muuri saadaan murrettua, solmu avattua ja se puhe sieltä virtaamaan, no se on sitten eri kysymys.
En ole ihan vielä valmis hakemaan lapselle nyt kaikkia mahdollisia apuja terapioiden ja muiden ulkopuolisten tahojen kautta.

Eräs ystäväni kehotti lähestymään tilannetta niin, että en ajattele tilannetta sellaisena että minun tulee ratkaista ongelma joka opettajalla on. Eli se että hänen täytyisi jotenkin voida arvoida Esikoinen, vaan lähestyisin tilannetta Esikoisen kannalta, hänen tähtensä. Yrittäisin löytää tavan joka saisi hänet näkemään puhumisen hyödyt itselleen.
Koska uskon, että kun hän saisi vain sen ensimmäisen kynnyksen ylitettyä, loput menisivät kuin itsestään.

Haluaisin osata suhtautua tähän juurikin niin kevyesti kuin lapsilleni esitän. Jutella aiheesta, kertoa että olisi tärkeä ja hyvä puhua, mutta antaa heille aikaa.
Haluaisin, että osaisin nauraa kun tästä puhutaan ja kertoa etten lainkaan ole huolissani tästä tilanteesta.
Mutta eihän se niin ole.
Kyllä minä murehdin.
Murehdin teenkö oikein jos vähän tuupin lasta avaamaan suunsa.
Murehdin teenkö oikein jos vain tuen tilannetta yhtään tuuppimatta, koska kyseessä voi olla taustalla oleva pelko epäonnistumisesta ja ujous, johon eivät ainakaan pakottamiset auta.
Murehdin pitäisikö sittenkin jo soittaa kaikki mahdolliset tahot läpi, selvittää mitä vakuutuksemme korvaa ja mihin meillä on varaa.
Mietin kiusaanko lapsiamme kun jäämme tänne vielä toiseksi kouluvuodeksi, pitäisikö heidän tähtensä luovuttaa ja palata aikaisemmin Suomeen?

Sitten taas: lapsia ei puhumattomuus tunnu häiritsevän lainkaan.
He pärjäävät mainiosti.
Heillä on kavereita.
He osallistuvat kukin tahoillaan leikkeihin ja ovat vuorovaikutuksessa toisten lasten kanssa.
He ymmärtävät englantia lähes täydellisesti, osaavat niin koulussa/kerhoissa kuin harrastuksissakin seurata annettuja ohjeita itsenäisesti, he kykenevät kääntämään sanoja ja lauseita suomesta ja sveitsinsaksasta englanniksi ja toisinpäin.

Ja mehän emme ole jäämässä tänne.
Jos lapsemme eivät nyt puolentoista vuoden aikana ala puhumaan, niin kuka siinä lopulta niin paljon häviää?
Mekö, jos emme voi laittaa Suomeen palattuamme lapsia englanninkieliseen opetukseen koska se olisi vain pöljää jos he eivät kerta uskalla sitä kieltä puhua?
Lapsetko? Mitä he häviävät? Ehkä elämä ja koulu olisi heille helpompaa ja leikit kavereiden kanssa mukavampia jos kieltä puhuisi, mutta kärsivätkö he akuutisti tästä puhumattomuudestaan?
Eivät.

Totuushan on, että tämäkin tilanne saattaa ratketa kuin itsestään muutaman kuukauden sisään.
Voihan olla, että lapset löytävät sisältään sen rohkeuden alkaa puhumaan, että he vain tarvitsevat aikaa.
Voi myös olla, että tilanne vaatii toimenpiteitä, tai että kahlaamme tämän jäljellä olevan ajan läpi näillä eväillä.
Olen puhunut aiheesta molempien lasten opettajien kanssa. Olemme vaihtaneet monta sähköpostia ja yhdessä pohtineet miten tilannetta (ei ongelmaa, tilannetta) lähestyisimme.

Ja onnekseni voin todeta, että vaikka alunperin aiheen esiin nosto tulikin Esikoisen opettajan puolelta, on hän myös ollut se, joka on ollut valmis tulemaan vastaan ja pohtimaan kanssani miten tämän asian voisi mahdollisimman lempeästi ratkaista. Hän on myös todennut ja pohtinut onko itse päästänyt lapsen liian helpolla puhuessaan hänen puolestaan ja antaessaan lapselle lukemattomia vaihtoehtoja ilman että Esikoisen on täytynyt käyttäää sanoja ilmaistaakseen itsensä.
Eräässä keskustelussa hän kertoi Esikoisen olevan erittäin aktiivinen koulussa, viittaavan, osallistuvan kaikkeen, olevan sosiaalinen; kaikki vain ilman puhetta.
Muut lapset ovat täysin hyväksyneet tilanteet ja toteavat jokaiselle uudelle ihmiselle joka tulee luokkaan “Esikoinen ei puhu.” Siitä on tullut se hänen “juttunsa”.
Eli lapsi on ikäänkuin löytänyt tavan missä hänen ei tarvitse ylittää tuota epämukavuusalueelta, koska pärjää aivan hyvin ilmankin sitä.
Yritämme nyt siis rohkaista lasta puhumaan. Poistumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle, löytämään sen ilon ja mahdollisuuksien määrän minkä puheen tuottaminen hänelle antaisi. Opettaja yrittää antaa Esikoiselle vastausvaihtoehtoja sen sijaan, että antaisi hänen vastata kyllä tai ei (haluatko sinisen vai punaisen paperin).
Kuopuksen opettaja taas näkee Kuopuksen olevan samalla tiellä. Kun puhetta ei tarvitse tuottaa, ei hän sitä tuota. Eli hänkin yrittää löytää lempeitä tapoja miten puheen saisi houkuteltua esiiin, pakottamatta, ilman että siitä tulee itseisarvo olemiselle tai hyväksynnälle.

Mutta ennen kaikkea, me kaikki yritämme muistaa, että kyse on pienistä lapsista ja heidän tavastaan nähdä tämä maailma, pärjätä siinä.
Yritämme pitää tuntosarvemme ojossa, ennakoida ja tunnustella tilannetta, edetä lapsen mukana, unohtamatta sitä tosiasiaa, että lapselle saavutettujen etujen luopuminen (pärjääminen puhumatta) ei välttämättä todellakaan tule itsestään vaan siihen saatetaan tarvita lempeää tökkimistä. Ja jos loppujen lopuksi tarvitaan kuitenkin jotain apua, niin, no sitten ylitetään se silta sitten.

Juuri nyt yritän itse pysyä omien tunteideni herrana, miettiä asioita lapsen kantilta, en aikuisten.
Muistuttaa itseäni meidän lähtökohdistamme, lasten lähtökohdista.
Onneksi minulla on ympärilläni viisaita aikuisia, viisaita kasvattajia jotka muistuttavat minua siitä mikä on tärkeää.
Onneksi lapsilla on lempeät ymmärtäväiset opettajat, jotka osaavat astua oman byrokratiansa takaa esiin ja pohtia mikä on tarpeellista lapselle ja mikä ei.

Taas kerran minä huomaan saaneeni mielenrauhan puhumalla.
Puhumalla tästä ihmisille, ystäville, toveriäideille, opettajille. Kysymällä neuvoa, kertomalla etten itse tiennyt mitä nyt pitäisi tehdä.
Kuuntelemalla, pysähtymällä ja ennen kaikkea kysymällä itseltäni suoraan miksi.
Miksi lasten täytyy puhua?
Miksi se helpottaa elämää? Kenen elämää se ensisijaisesti helpottaa?
Miksi haluan heidän puhuvan.
Motiivi, oma ja lapsen, se on ehkä avain moneen asiaan.

Ja avoimuus.
Avoimuus ympäröivälle yhteisölle, avoimuus itselle, avoimuus lapselle.
Kyllä se tästä.

Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

4 vastausta artikkeliin “Kun lapsi ei puhu”

  1. Elina sanoo:

    Hei!

    Älä pelkää, puhe tulee kyllä aikanaan. Osa lapsista haluaa olla täysin varmoja siitä, että osaavat uuden kielen täydellisesti ennen kuin avaavat suunsa. Voitte tehdä opettajan pyytämät tehtävät kotona siten, että nauhoitatte ne ja opettaja voi kuunnella ne nauhalta. Turvallinen kotiympäristö on varmasti helpompi paikka aloittaa uuteen kieleen totuttelu.

    Paljon voimaa ja luottamusta sinulle epävarmaan tilanteeseen! ❤️

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos, Elina!
      juuri näin olemme ajatelleet edetä.
      Jos lapsi rohkaistuu puhumaan, hyvä. Jos ei, niin hoidetaan ne testeihin tarvittavat osiot eri tavalla.
      Kyllä tämä tästä aivan varmasti 🙂

  2. Elina sanoo:

    Hei!

    Ei hätää, kyllä puhe tulee aikanaan. Osa lapsista alkaa puhumaan uutta kieltä vasta sitten kun kokevat, että osaavat sen täydellisesti. Voitte tehdä opettajan antamat tehtävät siten, että nauhoitatte ne kotona ja opettaja kuuntelee ne nauhalta. Kotiymöäristö on turvallinen paikka aloittaa uuteen kieleen totuttelu ja pehmentää mahdollista epäonnistumisen pelkoa.

    Paljon voimia ja luottamusta epävarmaan tilanteeseen! ❤️

  3. Mari sanoo:

    Mulle tulee mieleen, että jos lasten puhumattomuus liittyy vahvasti just kouluun ja kerhoon, ja siellä siitä on tullut jo sellainen ”juttu” että puhumisen aloittamiseen on kynnys, niin ehkä puhe lähtisi tulemaan ensin jossain toisessa ympäristössä. Esim. siellä jumpassa tms. harrastuksessa, tai jossain uudessa sosiaalisessa ympäristössä missä ei ole niitä koulukavereita joiden seurassa on tottunut jo olemaan hiljaa. Jos ensin tottuisi vähän käyttämään kieltä jossain yhteydessä missä ei ole niin paljon paineita kuin luokassa puhumisessa, niin ehkä sitä kautta myös koulussa puhumisen kynnys madaltuisi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »