Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Korjausliike arkeen

18.09.2018

Avaan kotiportin, jonka salpa kolahtaa ja sisäpuolelle kiinnitetty jättimäinen tiuku helähtää portin auetessa.  Aidan päällä oleva jasmiinipensas rapisee ja valkoisia kukkia tippuu betonille. Näen miten orava juoksee jasmiinin siemenpalko suussaan aidanreaunaa pitkin kohti pihan nurkassa seisovaa viikunapuuta. Puun oksat roikuvat matalina, painavina tumman violeteista mehukkaista hedelmistä. Kävelen pihan poikka, läpi edelleen aamukasteesta märän nurmikon ja poimin yhden hedelmän. Sen makeus ja mehukkuussaavat minut sulkemaan hetkeksi silmäni. Ei ole kuin auringon lämpö kasvoillani, sandaalien läpi varpaisiin yltänyt kosteus jaloissani ja hedelmän täyteliäs maku suussani. 

On maanantai.

Istahdan ruokapäydän ääreen ja avaan läppärin kannen. Kone hurahtaa käyntiin ja on äänekäs. Tarvitsisin uuden koneenkin. Tämäkin on vain vanha lainakone. “Ensi kuussa tulevat uudet mallit markkinoille, se laskee vanhojen hintaa, kestätkö siihen asti” Kysyi Puoliso alkukuusta. Nyökkäsin. Kestän. Kestänhän minä, vaikka ei tämä herkkua ole.

Keitän kupin teetä. Asunto on hiljainen. Hiljainen ja sotkuinen. En ehtinyt enkä jaksanut siivota viime viikolla. Oli hankala viikko. Raskas. Lapsilla oli vaikeuksia orientoitua arkeen Yosemiten jälkeen. Tai mitä minä valehtelen teille, minullakin oli. Ei vain lapsilla. Arki tuntui kaatuvan päälle jo heti ensimmäisenä päivänä. Oli taas muistettava aamuisin pakata eväät ja tarkistaa koulureput. Oli herättävä aikaisin treenaamaan. Oli käytävä kaupassa. Oli hoidettava miljoona asiaa. Ihan normaalia arkea. En minä sitä.

Mutta kun yöt menivät rikkonaisiksi ja levottomiksi ja päivisin lapset lähinnä vain ja ainoastaan tappelivat keskenään olivat minun voimani ehtyneet jo miinuksen puolelle ennekuin oltiin edes keskiviikossa. 

Kun istuin keskiviikkoiltapäivänä ystävä-äitien kanssa puistossa, painoin hetkeksi pääni retkipöytää vasten ja ajattelin voivani nukahtaa siihen paikkaan.
Muistin kuitenkin, että kotona odotti pyykkivuori ja iltaruuan laitto, että sähköpostissa oli ainakin kolme sähköpostia joihin pitäis vastata ajan kanssa. Että kameran muistikortilta pitäisi tyhjentää kuvia ja varmuuskopioida ne. Olin juuri edellisenä päivänä todennut hukanneeni yhden kuvasarjan, koska en vain ollut systemaattinen enkä täsmällinen kuten yleensä olen.

Siinä leikkipuiston puisen pöydän ääressä hiipi mieleeni ajatus, joka ei nytkään jätä minua rauhaan: Eihän tämä arki ihan näin voi jatkua.
Eihän tässä ole mitään tolkkua, että systemaattisesti väsytän itseni mitä lähemmäksi perjantaita aina päästään.

Maanantaisin, kuten tänäänkin, kaikki sujuu vielä ongelmitta. Herään ennen herätyskelloa, jaksan vaivatta urheilla ja sen jälkeen rauhassa tehdä aamutoimet, aamupalat ja eväät lapsille kouluun/kerhoon.
Jaksan heidän iltapäiväkiukkuaan kun nälkä ja koulu/kerho energiat purkautuvat.
Jaksan yöllä herätä useamman kerran milloin minkäkin ongelman takia.
Mutta mitä pidemmälle viikko menee, sen väsyneemmäksi minä muutun.

Torstaisin en enää herää itse ennen kellon soittoa, saatan jopa jättää aamutreenin väliin vain saadakseni tunnin enemmän unta. Tunnin, jonka aikana harvemmin kuitenkaan enää nukun koska mieleni on jo päivän suorituslistassa.
Perjantaisin tuntuu siltä kuin olisin juossut maratonin enkä jaksaisi millään tehdä mitään järkevää. En siivota, en tehdä kotiruokaa. Haluaisin karata vain metsään, kukkuloille tai meren äärelle. Usein karkaankin.

Koko viikon on kouluvelvollisuuksia, on sitoutumisia kerhoon, on iltakouluja, on Esikoisen kotitehtäviä (jotka eivät kulje sillä nimellä koska mukamas kotiläksyjä ei tule, nämä ovatkin siis lapsen ja aikuisen “yhteisiä projekteja”. Mutta siitä joku toinen kerta lisää) , on ilmottautumislomakkeita, lasten harrastuksiin viemisiä… no kyllähän te tiedätte.
Elämää, ihan tavallista elämää. Ja silti se syö. Ei ehdi kunnolla siivota, ei ehdi laittaa kotia kauniiksi, ehtii vain elää siinä kaiken seassa, vähän lakaista lattiaa iltaisin. Kastella kukat kun ne alkavat nuupottaa.

“Ruuhkavuodet” ystäväni vitsailee kun puhun hänelle asiasta. Vihaan tuota sanaa. En haluaisi olla siinä ruuhkavuosipyörityksessä. Haluaisin osata olla rikkomatta itseäni. Kuitenkin minulla ei mikään voima anna periksi heittäytyä pelkästään kotiäidiksi. Luopua kaikesta omasta. Luopua kirjoittamisesta, kuvaamisesta, omista taidejutuista. 

Tuohon ajatukseen minä pysähdyn, kerta toisensa jälkeen.
Kuka onkaan muka sanonut ,että pitäisi luopua kaikesta. Että minusta pitäisi tulla vain kotitöitä suorittava äitihahmo esiliinan kanssa?


Perjantaina hain lapset koulusta ja kerhosta ja suunnistin suoraan meren rantaan. Halusin ajatella, halusin ladata akkuja. Halusin nähdä lapsien nauravan, en riitelevän siitä kuka saa supermies legomiehen paidan legoukkelinsa päälle.
Valitsimme aution rannan, kuuntelimme aaltojen kuohua lapset kiipeilivät kivilla ja minä  mietin elämääni.

Tein päätöksiä, joista en ole varma pitävätkö ne, mutta päätöksiä joita kohti haluan pyrkiä.
Minä haluan muistaa nämä vuodet täällä kauniina aikoina, elämysrikkaina päivinä ja mahdollisimman stresstittöminä.
Minä haluan pitää huolta perheestäni, haluan että me kasvamme yhdessä ja me aidosti olemme toisillemme läsnä.
Tämä ei tarkoita, että minun pitää luopua omista asioistani. Tämä tarkoittaa vain että minun täytyy priorisoida paremmin.

Lentokonoe lentää talomme ylitse, jylinä tärisyttää hieman ikkunalaseja. Viileä tuuli puhaltaa jalkohin keittiön avoimesta ovesta. Syksy pilkahtelee pieninä merkkeinä esiin, huomaamattomasti mutta varmasti. Kylmä tuulahdus siellä, keltainen lehti gingo puussa toisaalla. Hitaasti syksy hiipii laaksoon, kuin varkain.

Vietin viikonlopun pitäen tietokoneen visusti kiinni. Lauantaina kävimme Kuopuksen koulun hyväntekeväisyystapahtumassa. Teimme vähävaraiselle lapselle syntymäpäivälaatikon. Täytimme sen kakkutarvikkeilla, koristeilla, pienillä  ja isolla lahjalla, kirjalla ja kortilla. Lapset koristelivat laatikon merirosvo teemalla.
Kävimme myös pyöräilemässä läheisellä Ranchilla, katselimme vuohia ja kanoja. Ihmettelimme peuroja, jotka makasivat tien vieressä varjossa eivätkä antaneet ihmisten ohi kulun häiritä iltapäivärauhaa. Illan vietin ystävän kanssa elämästämme puhuen baarissa. Näen tuotakin ystävää turhan harvoin. Omaa ruuhkavuosielämäänsä hänkin elää, on lapsi, on työt, on koti ja parisuhde. Sama paletti meillä kaikilla pyöritettävänä. Jos haluaa nähdä, pitää varastaa aikaa. Senkin uhalla että väsyttää. Senkin uhalla, että haukotukset tulevat osaksi tapaamisia. Mutta ystävyys antaa voimaa.

Sunnuntain me vietimme taas rannalla. Aallot olivat korkeat ja meri pauhasi, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Rantavahdit antoivat ristiaallokko varoituksia, jossain vaiheessa tuli haivaroitus. Lapset rakensivat hiekkalinnaa Puolison kanssa. Söimme evääksi ostettua patonkia ja juustoa. Tuuli toi luoksemme savun tuoksun, se oli lähtöisin isoista mustaksi nokeentuneista peltitynnyriestä, muistutus siitä että yöksi tämäkin ranta muuttuu kodittomien tulisijoiksi.

Kuuntelin aaltoja, kuuntelin lasten naurua. Katselin Puolisoani ja tiesin, että siinä hetkessä minun oli hyvä.
Tuon rauha, tuon seesteisyyden minä haluan minun arkeeni.
Sen tunteen että tässä on hyvä.
Tässä, arjessa.
Näiden hektisten päivien keskellä.

Se tarkoittaa, että jostain on luovuttava.
Sitten luovutaan.
Taiteesta en luovu. Enkä kuvaamisesta. Enkä kirjoittamisesta.
Mutta ne ovat asioita joissa eivät paina deadlinet. Ne antavat minulle jotain, eivät vie. Ei minun niistä tarvitsekaan luopua. Ne ovat osa minua. 
Lasten koulujen velvotteista en voi luopua. Niihin on sitouduttu.
Joten pitää luopua muista asioista.
Muista töistä.
Kun päätös on olemassa, on helpompi hengittää. On helpompi herätä taas uuteen viikkoon.

Nyt tämä sotkuisen kodin keskellä, avaan pitkästä aikaa kuvakansion, jonka sisältöä niin kovin harva on nähnyt. Katsleen kuvia ja hymyilen itsekseni ajatukselle että pääsen jatkamaan taas tätä projektia. Tätä joka on vain ja ainoastaan minua varten, taidetta, puhdasta, itsekästä taidetta. 

Jään tuijottamaan ikunasta ulos, tee on jäähtynyt ja kärpänen pörisee ikkunassa. Jossain kaukana soi tuulikello.
Aurinko siirtyy millimetrin verran oikealle ja hetkeksi peilikuvani piirtyy selkeänä ikkualasiin. Katselen itseäni ja pitkästä aikaa tuntuu siltä, että olen taas löytämäss itseni. Sen naisen joka haluan olla. Sen taiteilijan, sen valokuvaajan, sen taidekasvattajan.
Siellä hän on ollut varmasti kokoajan, kaiken stressin, kiireen, velvotteiden alla.
Mutta minä haluan, että hän on taas näkyvä. Se boheemi, vähän sekasortoinen valokuvataiteilija. Se nainen, joka päättää yhtenä vuonna opetella ottamaan oikeasti hyviä kuvia lapsistaan, toisena vuonna päättää keskittyä dokumentoimaan perheen arkea, seuraavana taas keskittyy maisemiin. Eikä vähääkään välitä siitä haluavatko häntä seuraavat muut ihmiset välttämättä katsella päivästä toiseen näiden toistoa.

Hymyilen itsekseni.
Vielä viime viikolla niin kovin kaoottiselta tuntunut syksy, alkaa vaikuttaa itseasiassa ihan hyvältä.
Palautan mieleeni sanonnan, jonka kuulin monta viikkoa sitten:
“Elämä on 10 % siitä mitä sinulle tapahtuu ja 90% miten siihen suhtaudut”.
Minä olen päättänyt suhtautua elämääni lempeämmin.
Avoimemmin.
Armollisemmin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »