Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kitinävuodet

02.09.2019

Muisto lapsuudesta.
Pyysin jotain asiaa isältäni, luultavasti jotain josta en voinut olla aivan varma heltiääkö siihen lupaa.
Seisoin hänen vieressään hänen istuessa ruokapöydän ääressä. Omasta mielestäni vaihdoin ääneni skaalan sellaiseksi mukavan pyytäväksi.
Vähän venyttäen kimeäksi. Tiedättekö?
Sitten pyysin sitä asiaa. Isäni leukaperät kiristyivät ja hän katsoo minua tiukasti ja käskee minun puhua normaalilla äänensävyllä.
Toistan kysymyksen uudelleen, tällä kertaa normaalilla äänellä. Lupa heltiää, mutta sitä seuraa muistutus siitä, että asioista voidaan puhua normaalisti, ei valittaen tai vinisemällä.

Muistan miettineeni, että minä en kyllä ojenna omia lapsiani moisesta.
Muistan vielä myöhemmin aikuisenakin ajatelleeni, etten ymmärrä vanhempia joilla menee hermo lapsen vininään ja valitukseen, sehän on vain vaihe.
Vaihe siinä missä ne kaikki muutkin lasten kehityksen vaiheet, ohimeneviä. Kyllä se siitä.

Jep, jep.
Tiedättekö, me elämme tällä hetkellä jo yli vuoden jatkunutta tämänkaltaista “vaihetta”.
Kuopuksen kommunikointi tapahtuu noin 70 prosenttisesti vikinän, valituksen ja laahaavan äänensävyn kautta.
Ja se on hermoja raastavaa.

Ja voi kyllä, meilläkin on hermostuttu, ärähdelty, komennettu lopettamaan se ainainen vininä kaikesta.
Vaikutusta tällä kaikella on ollut tilanteeseen suurinpiirtein yhtä paljon kuin hölmöläisten vedenkannolla.
Tänään kun olimme lähdössä lasten kanssa leikkipuistoon, siihen jossa on kauniita eläinpatsaita, punapuita joiden varjossa on mukava leikkiä ja jossa lapset poikkeuksetta viihtyvät, alkoi Kuopuksella se sama iänikuinen kitinä siitä ettei hän halua lähteä, ettei hän halua pukea, ettei hän halua pyöräillä. Miten on kuitenkin kuuma ja häntä väsyttä ja maailmakin pyörähtää aivan kohta radaltaan.
Tämä kaikki sillä, minullekin omasta lapsuudestani tutulla, ah niin ihanan kimeällä ja venyvällä äänensävyllä.
Isäni tavoin minäkin purin hampaita yhteen, autoin pukemaan lapsen, puhuin siitä miten aina siellä puistossa on lopulta kuitenkin kivaa, miten nyt aamulla ei ole vielä kuuma, muistutin miten ollaan sovittu, että käydään puuhaamassa joka päivä vähän jotain koska muuten kotona oleminen menee riitelyksi.

Ei vaikutusta.
Kitinä jatkuu. Niin se lähes aina tekee.

 

Pyöräillessämme puistoon (jonka aikana Kuopus nauroi ja pyöräili kovaa vauhtia kunnes muisti taas että hänenhän piti olla kuumissaan ja kitistä, heti kun muistutin että seuraavan korttelin päädyssä on silta ja sillan alla sorsia unohtuivat ne kuumuudet ja kitinät taas) jäin miettimään mikä siinä kitinässä saa sitten hermot niin kireäksi.
Toki, ei se äänensävy nyt korvia hivelevää linnunlaulua toki ole.
Mutta lopulta se on vain vähän ärsyttävästi puhuttua tyytymättömyyttä.
Eikö?

Mutta ehkä se tyytymättömyys on siinä se avainsana. Se joka pureutuu syvimmälle vanhemmuuden ytimeen ja siksi ärsyttää, ehkä tavallaan jopa satuttaa.
Koska loppujen lopuksi suurin osa meistä ihan oikeasti yrittää kaikkensa, että lapsilla olisi hyvä, turvallinen ja onnellinen lapsuus. Että olisi elämyksiä, arkea, ja lempeää yhdessäoloa sopivassa suhteessa. Me yritämme kasvattaa ja opettaa. Antaa lapsillemme mahdollisuuksia ja luotsata heidät toisia ihmisiä kunnioittaviksi kansalaisiksi.
Ja kun sitten kolme- neljävuotias lapsi tulee ja päivä toisensa jälkeen osoittaa tyytymättömyyttä, sanoin, äänensävyin ja teoin, se pureutuu siihen perustavanlaatuiseen yritykseen olla hyvä vanhempi.

Ei, minä en kuvittele, että minä olisin huono vanhempi sen tähden että lapseni kitisee siitä mitä ruokaa meillä on pöydässä, tai siitä että pitää pukea tai kouluun lähteä.
En kuvittele tekeväni jotain väärin vaikka kiellänkin jäätelön jälkeen suklaakeksin tai vaadin joka ilta hampaiden pesun lankauksineen.
Mutta kun kuuntelet vuoden, toisen joskus vielä kolmannen ja neljännenkin ainaista kitinää ratkaisuistasi ja kasvatusperiaatteistasi, vaikka se tulisi vain lapsen suusta, ja olisi vain vaihe jonka jokainen kasvatusopas osaa sinulle sanallistaa, syö se silti jotain sinun sisimmässäsi.

Se tyytymättömyys pureutuu tunteisiin, ja juuri siksi se ärsyttääkin.
Ei nelivuotias lapsi ymmärrä vielä kiitollisuuden konseptia, mutta aikuisilta se usein unohtuu.
Kun olet ensin viettänyt viikkonlopun lasten kanssa telttaillen, ollut jatkuvasti läsnä. Olette yhdessä katselleet auringonlaskut ja kuunnelleet punapuumetsien keskellä puron solinaa, paistaneet nuotiolla vaahtokarkkeja ja nähnyt lepakoiden lentävän nuotiotulien yllä.
Ja kun pääset kotiin ja lapsi alkaa kitistiä siitä ettei iltapalaksi olekaan juuri sitä mitä hän mahdollisesti ehti omassa päässään haluta sille hetkelle.
Silloin tulee olo, että haluaisi ärähtää, se olo ettei mikään riitä, ei mikään.
Tekisi mieli sanoa lapselle, että juuri vietimme yhdessä viikonlopun jota itse kutsuit yhdeksi parhaimmaksi ikinä, ja nyt sinä vain kitiset. Eikö sinulle kelpaa mikään.

Lapsen kitinä pureutuu siihen meidän luomaamme kuvaan hyvästä lapsuudesta jonka me yritämme lapsille tarjota. Siihen turvaan, rakkauteen ja hyvään elämään jota yritämme tarjota.
Ja kun sitä jatkuu päivittäin, joskus yli vuoden, niin ehkä on ihan ymmärrettävää että aikuisten hermot alkavat välillä vähän kiristyä.
Se tuoko se asioista äriseminen mitään muutosta tilanteeseen, joka on lapsen kehityksen kannalta olennainen ja täysin normaali, on toki eri asia.

Toisaalta sanotaan myös, ja minä uskon myös tähän, että lapsellekin tekee hyvää nähdä missä menee aikuisen raja.
Ettei loputtomiin voi valittaa. Ettei kaikesta voi aina vänistä vastaan vaikkei se miellyttäisikään. Sekin on kasvatusta, opettaa lapsi sietämään epämukavuutta. Kertoa, että kuulee hänen tyytymättömyytensä, mutta asia hoidetaan silti nyt juuri niin kuin sinä sen olet alunperin sanonutkin.

Ja mitä tulee siihen mitä niiden omien tunteiden kanssa sitten pitäisi tehdä.
En tiedä. Uskoa kai vain siihen, että todellisuudessa lapsi ei todellakaan ole aivan yhtä tyytymätön mitä hän antaa ymmärtää.
Uskoa siihen, että rakkaus on rajoja.
Uskoa siihen, että aikuisena hekin ymmärtävät sinun kiristyneitä hermojasi, aivan kuten minäkin nykyään ymmärrän isääni.
Uskoa siihen, että vaikka lapsi tuntuu olevan maailman ärsyttävin olento siinä hetkessä, niin ne muistot eivät ole niitä pysyviä, ne ovat niitä jotka katoavat muistojen suohon. Ne muut muistot jäävät sinne tähtitaivalle loistamaan, eivät nämä hetket.

Tätä kaikkea odotellessa minä muljauttelen tasaisesti silmiäni ja päästän syviä huokauksia lapsen kitinän äärellä. Odotan tämänkin vaiheen menevän ohitse hokemalla mantraksi muodostunutta lausetta “this shall pass too”.
Ja yritän olla loukkaantumatta hänen tyytymättömyydestä. Yritän pitää hermostumiseni asiallisena, yritän muistaa että kyse on tunteista, ei loogisesti ajatelluista asioista. Ja nauran, sitä ei saa unohtaa. Naurua absurdeille tilanteille, hyväntahtoista ja lempeää naurua. Sekin parantaa ja kääntää monet tilanteet kitinästä hymyksi.

Nytkin, kun puiston laidalla kirjoittaessani Kuopus tulee sadannen kerran valittmaan milloin kävystä kengässä, milloin auringovalon puutteesta leikkipaikassa, milloin sen aiheuttamasta kuumuudesta toisaalla.
Kun lapsi vauhdit keinussa ovat liian kovat tai liian hiljaiset, kun juomavesi on liian lämmintä tai liian kylmää.
Katson lasta ja kysyn häneltä pitäisikö meidän nyt ehkä tehdä hätäpuhelu aurinkoon, kertoa ettei nyt oikein mene asiat niin kuin pitäisi.
Mielikuva puhelinlinjasta aurinkoon saa Kuopuksen unohtamaan tyytymättömyytensä ja purskahtamaan nauruun.
Hetkellisesti kaikki on taas hyvin.

 

Vaihe vaiheelta tuostakin pienestä kitinäpeikosta kasvaa vielä ihan hyvä aikuinen.
Aivan varmasti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »