Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kiireettömän päivän lempeys

27.01.2017

Lapset rakentavat tyynyistä jonoa olohuoneen lattialle.

He juoksevat lastenhuoneen ja keittiön väliä huutaen ja nauraen.

He istahtavat uudestaan aamupalapöytään ja pyytävät muroja.

Kuopus syö isän liian isosta murokulhosta corn flakeseja.

Esikoinen kysyy saako lukea aku ankkaa. Annan luvan ja molemmat pojat keskittyvät sarjakuvan ylle.

Katselen heitä ja hymyilen.

Näitä aamuja minä rakastan.

Kiireettömiä.

Vähän hitaita.

Kun juoksun jälkeinen olo tekee kevyeksi, kun aurinko paistaa ulkona eikä ole kiire lähteä mihinkään.

Koko alkuviikko on juostu.

Ollut aina joku meno.

Telinevoimistelu, jumppa, kuvauspäivä, jotakin.

Tänään ei ole.

Ei muuta kuin hidas kävelyretki kaktuspuistoon ystävän kanssa.

Mutta sekin vasta myöhemmin, vasta kello 10.

Ehtii siivota keittiön.

Tiskaan aamuisia astioita. Mietin miten ihana asia astianpesukone olikaan Suomessa.

Tänne ei hankittu. Pärjätään me näinkin, tämähän on väliaikaista.

Silti tiskaan päivässä n, tunnin verran.

Jotenkin älytöntä sekin.

Mutta näin se vaan nyt menee.

Lapset leikkivät jotain omassa huoneessaan. On hiljaista, melkein liian hiljaista. Käyn katsomassa, mutta he tosiaankin vain rakentavat legoilla.

Nojaan lastenhuoneen ovenkarmiin ja katselen heitä. Lapsiamme. Niin isoja, silti vielä niin pieniä.

Kauas ollaan tultu vuodessa.

He leikkivät jo yhdessä.

Kuopus leikkii välillä jo yksinkin.

Minua ei tarvita enää koko ajan.

Minä en kanna enää koko ajan jotakuta sylissäni.

Lapset itsenäistyvät.

Kuopus valitsee itse vaatteensa.

Esikoinen osaa laittaa huppareiden vetoketjut itse kiinni.

 

Aurinko lämmittää. Villapaidassa tulee kuuma.

Pieni kissaeläin minun sisässäni hurahtaa kehräämään. Veri kiertää suonissa ja askel tuntuu kevyeltä. Poskia kuumottaa miellyttävästi.

Stanfordin yliopiston Arboretumin metsä hohkaa vihreää. Sade on tuonut esiin kaikki ne tuhannet ja miljoonat ruohot ja kukanalut jotka ovat odottaneet hetkeään tomuisen maan alla.

Metsä tuoksuu vehreälle, mehevälle ja tuoreelle. Linnut laulavat ja aurinko tekee varjoista jyrkkiä.

Esikoinen juoksee ystävän rinnalla kohti muistomerkkejä. Touhottaa innoissaan ympäriinsä.

Kuopus yrittää perässä, kaatuu. Tietenkin. Ei pieni pysy vielä perässä.

Eukalyptus tuoksuu ja sen aromi ympäröi meidät huumaavana. Katson isoa puuta ja syvällä sisimmässäni sykähtää. Tämänkin puun oksia minä sidoin satoihin ja satoihin kimppuihin kun tein vielä töitä floristina, enkä koskaan oikeasti hahmottanut miten valtavan suuri ja mahtava se on. Kun saavuimme tänne vuosi sitten tänne, meidän ensimmäisen majapaikan takapihalla oli eukalyptyspuu. Se oli ensimmäinen asia jonka näin makuuhuoneemme ikkunasta ensimmäisenä aamuna kun jetlag herätti meidät kello 5. Katselin jättimäistä puuta joka kaartui niin korkealle ettei latvaa nähnyt, ja mietin mihin olimme itsemme tuoneet.

Hymyilen muistolle.

Kävelemme metsän halki kaktussaarekkeelle.

Yksi lasten lempipaikoista. Ja minun. Salainen keitaamme.

Kolibrit ovat taas aktivoituneet, ne lentelevät aloe veran kukissa juomassa mettä. Vihreät selät kimmeltävät ja hetkeksi minä unohdan kaikki ne kamaluudet mitä tämän maan nykyinen presidentti palatsissaan juuri nyt allekirjoittaa.

Hetken tämä maailma on hyvä.

Hetken siihen ei mahdu muuta kuin lasten hymyt, ystävän ääni ja kolibirin siipien välke ja surina.

Hetken aurinko lämmittää minun kasvojani ja sulattaa suuni hymyyn.

Hetken minä en ajattele poljettuja ihmisoikeuksia, menetettyjä ja tuhottuja elämiä.

Hetken en tunne huonoa omaatuntoa omista lähes ällöttävänkin turvallisista kansalaisuuksistani, jotka takaavat sen että minulla ei tule olemaan elämässä mitään välitöntä vaaraa minkään päätöksen tähden.

Kuopus nukahtaa kotimatkalla autoon.

Kun nostan hänet autosta, naapurimme muutaman talon päästä kävelee ohite. Pysähtyy kyselemään kuuluumisia.

Katselee hetken nukkuvaa kuopusta ja jaloissa pyörivää Esikoista ja kertoo sitten että oli juuri lukenut että keinohedelmöityksen avulla ihmiset voivat valita kumman sukupuolisen lapsen he saavat. Että ehkä minä ja mieheni voisimme mennä sellaiseen ohjelmaan mukaan, niin saisimme tytön. Hän hymyilee ja katsoo minua silmiin sanoessaan “koska tytönhän te varmasti vielä haluatte. Ettei mene sitten se viimeinenkin yrityskerta hukkaan.” Katson vanhaa rouvaa pitkään ja mietin mitä sanoisin. Olen hämmentyntyt, ehkä vähän pettynytkin. En tiedä mitä vastata. En halua loukata, vaikka hänkin toki teki juuri samoin, mutta varmasti tahtomattaan.

Hymyilen väkinäisesti ja kerron että olemme erittäin tyytyväisiä lapsiimme. Ja että emme oikeastaan kaipaa kolmatta. Että näin on hyvä.

Sisällä Esikoinen kysyy mitä täti oikein kysyi. Oion hieman mutkia suoremmaksi ja sanon että hän kysyi haluammeko me lisää lapsia. Esikoinen katsoo minua ja sanoo että täti kyllä kysyi haluammeko me vielä tytön. Kiroan mielessäni kun tajuan lapsen ymmärtävän englantia jo paremmin kuin kuvittelemmekaan. Miksi se niin kysyy. Ostan lisäaikaa ja vien Kuopuksen sänkyyn jatkamaan uniaan. Kun tulen takaisin Esikoinen seisoo edelleen keittiössä ja toistaa kysymyksen. Miksi meillä pitäisi olla enemmän lapsia. Ja miksi se sanoi tyttöjä. Ollaanko me tyttöjä Kuopuksen kanssa?

Selitän että ei meillä pidä olla enempää, että hän ja Kuopus riittävät meille enemmänkin kuin hyvin. Että naapurin täti puhuu välillä vähän hupsuja, että hän ajattlee eri tavalla kuin me. Että ihmisillä voi olla erilaisia mielipiteitä. Mutta että minä ja puolisoni olemme täysin onnellisia siihen että meillä on Kuopus ja Esikoinen.

Selitän että he ovat poikia. Selitän ettei sillä ole väliä kumpaa on. Että me olemme kaikki ihmisiä. Että me olemme kaikki arvokkaita.

Lapsi katsoo hetken ulos keittiön lasiovesta, miettii kuulemaansa. En tiedä ymmärtääkö hän täysin.

Lopulta hän kuitenkin hakee piirustusvälineet ja alkaa piirtää kaktuksia.

Katselen tuota pientä lasta ja mietin millaisena hän näkee tämän maailman.

Mietin miten vahvasti tuon ikäiset peilaavat maailmaansa vanhempiensa kautta.

Mitä jos ei olekaan aikaa selittää asioita?

Mitä jos lapsella ei ole aikuista joka selittää?

Mitä jos se aikuinen selittää ne asiat nurinkurisesti, niinkuin varmasti moni tekee. Millainen maailma on niille lapsille joiden vanhemmat ovat äänestääneet Trumpin presidentiksi? Millaine maailma on niiden lasten silmin, jotka näiden uusien lakien myötä joutuvat lähtemään ainoaksi kodiksi muistamastaan paikasta?

Miten nämä eri maailmat, nämä erilaiset tavat nähdä se, miten me saamme ne muuttumaan. Miten me opimme katsomaan saman ikkunan läpi?

Aika jatkaa kulkuaan ja aurinko paistamistaan. Ajatukset venyvät kaktuspiirrustusten ja iltapäivän varjoihin. Kuopus herää.

En tiedä mistä energialähteestä lapset kävivät hörppimässä kun minun silmäni vältti, mutta samantein kun Kuopus herää päiväunilta alkaa täpinä.

Hetkeäkään he eivä pysy paikoillaan.

Lähdetään kauppaan. Esikoinen juoksee edeltä, kuopus kävelee minun kanssani.

Kaupassa lapset törmäilevät villisti ostoskärryjen kanssa ympäriinsä. Yritän puhuttaa, olla tiukka, vähän ärähtääkkin.

Lopulta koen parhaaksi päästä vain mahdollisimman nopeasti ulos. Onneksi ei tarvitse hakea kuin maitoa ja salaattia. Sitten kassalle, ulos ulos, ulos.

Ruokatarpeita pakkaava nuori mies huomauttaa, että lapseni housut ovat puolitangossa (tai hän sanoi että tyttäreni housut, mutta ei nyt mennä siihen). Katson häntä ja huokaisen sanoen samalla että tiedän mutten voi asialle juuri nyt mitään. Lapsen lähes kaikki housut tippuvat, hänen kehonsa on niin hoikka ettei mikään pysy ylhäällä. Pitäsi ostaa vyö. Jos Esikoinen siten suostuu sitäkään käyttämään.

Nuori mies luo minuun epämääräisen katseen. Samaan aikaan jälkikasvuni tekee kassan vieressä olevista suklaalevyistä tornia ja nauraa toistensa pelleillylle. Huokaisen, maksan ja varon katsomasta kassahenkilökuntaa silmiin.

Kaitsen lapset törmäilyn ja sekoilun säestyksellä kaupasta ulos jossa vanhempi rouva nauraen katsoo meidän menoamme ja kysyy vienkö minä lapsia vai he minua. Nauran aidon oikeaa naurua ja ravistan päätäni. Sen kun tietäisin.

Yritän tyhjentää energiavarastoja leikkipuistossa, mutta Esikoisen virta ei tunnu loppuvan. Katselen tuulispään lailla juoksevan lapsen menoa ja pohdin onkohan hänelle kovin rankkaa olla mukanani eilisen kaltaisilla kuvauspäivillä. Kun saman päivän aikana pitää kuvata neljä ihmistä. Eivät ne kerrat aina ihan ihailtavasti menekään, välillä lapset roikkuvat jaloissani kun kuvaan ja kitisevät. Tai riehuvat pitkin sohvia. Kuitenkaan en suostu nolostumaan. Enkä jättämään projektianikaan. Joten tätä nyt on jatkettava. Vaikka jotkut päivät olisivatkin raskaita. Muistutan itseäni että pidän välipäiviä. Tällaisia kuin tänään. Jolloin lapset saavat juosta, jolloin ei ole kiire mihinkään.

Legot ovat levällään pitkin lastenhuonetta, potkin niitä sivuun ja kuuntelen lasten loputonta puhetta.

Väsyttää.

Poskia hieman kuumottaa päivän aurinko ja lasten väsymys purkautuu turhana ja päättömänä sekoiluna lastenhuoneen ja vessan välillä.

Lopulta lasten huoneen ovi sulkeutuu ja minä jään istumaan sängylle molemmissa kainaloissa pieni pellavapäinen poika. Luen heille Mauri Kunnaksen kirjan, laulan unilaulun ja sammutan valon.

Hiljaa pimeyteen valuvat ne viimeisetkin rippeet päivästä.

Ulkona ilma viilenee, yö laskeutuu ja minä jätän lapsemme näkemään unia auringosta ja kolibreista.

Huomenna on perjantai.

Sitten viikonloppu.

Hymyilyttää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »