Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kesän ensimmäinen päivä

27.03.2018

Havahdun siihen kun Kuopus könyää viereeni sänkyyn.
Olen ollut syvässä, syvässä unessa, en saa todellisuudesta kiinni ja väsymys kirveltää silmiä.
Huone on pimeä ja Kuopus säätää jotain peiton kanssa. En ymmärrä haluaako hän sitä päälleen vai ei. Peittelen hänet minun ja Puolison väliin, lapsi alkaa huutamaan ja sätkimään. Otan peiton pois, kysyn mitä hän haluaa, väsymys takoo otsalohkoa ja haluaisin vain painaa pääni takaisin tyynyyn ja nukkua. Kuopuksen ääni nousee vaativaksi ja hän huutaa jotain peitosta ja sen kunnolla päälle laittamisesta. Yritän uudelleen, ei kelpaa, lapsi hermostuu ja hänen äänensä kohoaa. Tuskastun ja vaikka tiedän, ettei niin pitäisi tehdä, herätän Puolison. Ravistelen hänen olkapäätään  ja sanon “Minä en ymmärrä mitä tuo lapsi haluaa, puhu sille, minä en pysty” ja käännän heille selkäni ja painan pään tyynyyn. Uni alkaa kiipeämään tajuntaani heti luvan saatuaan ja kietoo minut lämpimään vaippaansa. Sen rajamailta kuulen kuinka Puoliso selvittää Kuopukselta mikä hänellä on hätänä, saa sen omalla rauhallisella tyylillään selville ja lopulta taloon laskeutuu hiljaisuus.

Katan aamupala pöytää ja napsautan ohimennessäni lämmityksen päälle.

Tänään pitäisi meidän mittapuulla alkaa vihdoinkin kesä. Se tarkoittaa että päivälämpötilojen pitäisi nousta ylitse 20, jopa ylitse 25 celcius asteen. Öisin on silti vielä viileää, 10 astetta.

Talo kylmenee tehokkaasti. Vilkaisen lämpömittaria ja totean, ettei ole ihme jos hytisytyttää: mittari näyttää 55F, joka kääntyy 12,7 Celciusasteeksi.
Öiden viileys ehkä juuri tekee Kaliforniasta sen yhden maailman parhaimmista ilmastoista, tutkimusten mukaan siis. Vaikka päivisin on kuumaa, on öisin viileää, että kuumuus ei tunnu niin pahalta pitkälläkään aikavälillä.
Olen juuri kantamassa vesikannua pöytään, kun Kuopus tulee keittiöön, hiukset pystyssä, ääni käheänä. Nostan lapsen syliini, hän tarttuu kaulaani molemmin käsin ja painaa päänsä kaulakuoppaani vasten, niin tutusti, niin turvallisesti, aivan kuin silloin kun hän oli vielä vauva.

Epämääräinen kiristys painaa ohimoitani ja jollain oudolla tapaa minulla on outo ja huono olo. Lapsen kehon lämpö ja läheisyys, tuo hetki, tuo pyytteetön rakkaus saa sen kaiken; huonon olon; kaukaisen päänsäryn; huonosti nukutun yön; aamun viileyden, painumaan hetkeksi taka-alalle. Hetken aikaa olemassa on vain se yksi asia, johon tämä maailma lopulta aina rakentuu: rakkaus ja hellyyys. Hyvyys vailla vaatimuksia. Hetki, hetkien aikajatkumossa, hetki, jota kukaan ei enää voi ottaa minulta pois.

Valmistan lounasta mukaan päivän metsäretkelle, lapset syövät aamupalaa. Puoliso tulee keittiöön, halaa. Hiuksissaan tuoksuu hiusvaha, tekisi mieli pörröttää niin siistiksi laitetut hiukset sotkuun, sellaiseksi sekaiseksi surffitukaksi jota rakastan. Hymyilen ajatukselle, käsi pysähtyy poskelle, silitän ja jatkan veden kaatamista teekuppiin.

Lapset siirtyvät aamupalapöydästä huoneeseensa leikkimään legoilla. Istahdan pöydän ääreen juomaan mustaa teetä maidolla. Yritän puhua jotain Puolisolle, joka ei rekisteröi sanojani, kuten ei koskaan aamuisin. Puhun silti. Puhun koska epämääräisen nihkeä olo saa minut levottomaksi. Lopulta nousen ja haen migreeninestolääkkeen, jonka nielaisen. En tiedä ovatko oireet tulevaa migreeniä, mutta päätän etten myöskään jää ihmettelemään asiaa, en tänään.

Viestittelen ystävän kanssa puutarhakukista. Toisen kanssa vaihdan viestejä aikataulusta, koska ollaan siellä sovitussa metsässä. Hidas aamu, hidas mieli.

Ulkona on viileää. Kiskon hupparin päälle vielä farkkutakin. Auringossa lentää kohmeinen kimalainen, mietin painaako kaste sen siipiä. Lapset touhottavat omiaan edessäni, yritän pohtia onko kaikki tarvittava mukana. Nostan lasten pyörät auton takakontiin, Esikoinen juttelee sunnuntaina tehdystä koko perheen pyöräretkestä jäätelöbaariin. Sanoo, että oli niin mukavaa kun Puolisokin oli mukana. Hymyilen lapselle. Hänellä on menossa juuri nyt hankala kausi. Hankala siis itsensä kanssa. Pienen lapsen sisällä risteilee niin moni tunne.

Perjantaina lapsi kiipesi herättyään syliini istumaan, itki lohduttomana hetken. Sitten sai kerrottua, että oli ikävä. Ikävä Suomeen.

Alkuhuuma kotiinpääsystä alkaa haihtua. Ne Suomeen jääneet asiat ja ihmiset nostattavat ikävää. Ikävä naapurin tyttöä, ikävä kerhoa, ikävä ukkia ja molempia mummeja. Ikävä sitä elämää siellä. Ja samaan aikaan tämä kaikki täällä on edelleen ja silti niin ihanaa. Oma koti, oma huone, omat lelut. Kaverit ja harrastukset, lämpö ja elämän tietynlainen helppous.

Odottelllaan parkkipaikalla Ystävää saapuvaksi. Outo päänsärky takoo edelleen päätäni, mutta se on selkeästi jo hellittämässä. Katselen pilvetöntä taivasta ja kuuntelen lintujen huutoa metsässä. Esikoinen kurvailee pyörällään ympäriinsä, Kuopus selittää oman pyöränsä sateenkaaritarroista, joita liimasimme ohjaustankoon perjantaina.

Hengitän hitaasti lämpenevää ilmaa, siinä tuoksuu havupuut, punapuut, vienosti eukalyptyksen kukintakin. Vielä viime yönä satoi, ehkä viimeisiä kertoja kuukausiin. Nyt hetken täällä on vielä vihreää ja rehevää, kunnes kuumuus ja aurinko polttavat hitaasti mutta varmasti kaiken kultaiseksi ja lopulta tomuksi. Moni sanoo tämän olevan parasta aikaa täällä, kun kukkulat ovat vielä saturoituneen vihreät ja ilma kevyt hengittää. Kaikessa hiljaisuudessa minä kuitenkin jollain omalla tapaa pidän myös siitä pistävän kuumasta kesästä. Kun pöly kutittaa käsivarsilla ja hiki jättää läikkiä tomuiseen ihoon. Pidän siitä miten valo taittuu kirkkaana ja kelmeänä ja asfalttitiet tuntuvat väreilevän kuumuudessa. Rakastan meren pauhu ja sumua, joka aamuisin nousee sen pinnasta täyttäen laakson.

Lopulta vaellamme punapuiden varjossa koko joukko. Kaksi aikuista, neljä lasta. Kolme lasta pyörillä, yhtenä joukkona edellä, me äidit ja pienin lapsista perässä.

Vihreiden eri sävyt tanssivat metsässä ja niityllä yhtenä sekamelskana, heinät kantavat siemeniä, ruoho kasvaa silmissä. Kaikella on kiire kasvaa, kukkia, loistaa. Kohta ei ole enää vettä, josta ammentaa energiaa, kohta ei ole enää muuta kuin öiden suoma viileys, jonka jälkeen aurinko jatkaa armontonta paahtamistaan.

Mutta nyt on vielä helppoa. Joenuomassa solisee vettä, ei paljon, ei lainkaan paljon verrattuna vuoden takaiseen, mutta vähän. Vuosiin tuossa ei ollut vettä lainkaan. Vuosiin ei Kaliforniassa satanut pisaraakaan. Ei edes talvella. Nyt on kahtena talvena taas satanut. Ensin liikaa, nyt menneenä talvena kai normaalisti. Satanut tarpeeksi, että luonto palautuu, siemenet täyttyvät nesteellä, maa kuohkeutuu ja puut ehtivät imeä itseensä ravinnon koko kesäksi.

Pysähdymme syömään.

Lapset juovat vettä enemmän kuin arvasin. Huomautan ettei minun veteni riitä, luulin litran riittävän kahdelle lapselle, ei riitä. Ystävä pelastaa, sanoo että hänellä on, ei hätää. Rauhoitun. Vesi, se on ainoa josta huolehdin. Että sitä juodaan tarpeeksi. Aina, kokoajan.

Onneksi lapset osaavat sen. Kotona hakevat itse jääkaapista, autossa on omat pullot mukana. Vain iltaisin rajoitamme juomista, muuten saa juoda niin paljon kuin haluaa.

Istun joen uomalla, pikkukivet ovat sileitä ja harmaan eri sävyjä on kymmeniä. Katselen kuinka ystävä rakentaa pientä kaupunkia lasten kanssa veden äärellä. He tekevät siltoja, patoja, kahviloita. Kuuntelen hajamielisesti hänen keskusteluaan, katselen neljää lasta, jotka pyörivät hänen ympärillään. Päänsärky on liusunut pois, tippunut jonnekin punapuiden ja heinikon väliin.  Aurinko lämmittää kasvojani ja paljaat varpaani liikkuvat päänsisäisen musiikin tahtiin.

Nostan kameran käteeni ja tallenan valon joka siivilötyy punapuiden välistä ja pirstaloituu virtaavan veden pintaan. Kun minulla on kamera kädessä, näkökenttäni linssin lävitse, minut valtaa tuo tuttu rauha. Rauha siitä, että minulla on hyvä, että kamera kuuluu siihen, käteni jatkeeksi silmieni peiliksi.

Kun kirjoitan, kuvaan, tai käsittelen kuvia saavun kotiin. Silloin minä olen aidoin itseni. Paljas, rehellinen ja onnellinen. Kuvan ja sanan avulla minä pystyn ymmärtämään tätä maailmaa. Pystyn käsittelemään tunteita, jotka risteilevät pääni lävitse. Mikään muu ei tee minua yhtä onnelliseksi. Siksi, minä en voi luopua kummastakaan. En, vaikka välillä mietinkin, että elämä olisi helpompaa, jos vain olisin. Antautuisin olemaan kotiäiti, en mitään muuta. Leikkisin päivät lasten kassa, iltaisin katsoisin netflixiä. Kirjoittaisin vain sähköposteja ystäville kuulumisten kertomiseen.

Mutta en minä olisi onnellinen. Tiedän sen. Minä tarvitsen tätä. Tätäkin. Tarvitsen luovuutta, kirjoittamista, kuvaamista. Omaa taidettani. Se on minun minuuttani. Osa minua. Osa tylyä Annuskaa, osa lempeää Annuskaa. Minun työni, kuvaaminen, kirjoittaminen, taiteeni, on vienyt minut sellaisten ihmisten ja kokemusten äärelle joihin en koskaan kuvitellut voivani päätyä. Siksi en neuvottele siitä, en vapaudestani tehdä. En vapaudestani työskennellä. Vaikka tämä onkin nyt välillä hankalaa. Etsiä hetkiä kirjoittaa, etsiä hetkiä kuvata, etsiä aikaa. Aikaa joka on aina pois muusta, pois lapsilta, pois parisuhteen yhteisistä tunneista, pois unesta, pois ystäviltä.
Mutta se on minun aikani, minun minuuteni.

Jokainen lapsi kitisee vuorollaan, yksi haluaa syvään veteen, toinen haluaa olla yksin, kolmas seurata toista, neljäs kitisee märkiä sukkia. Me äidit lohdutamme, kiellämme, keskustelemme. Pyörittelemme silmiä toisillemme, taivaalle, puille. Laskemme sataan ja rauhoittelemme huutavia ja kiukkupuuskia saavia lapsia. Olemme olemassa, vakaina, aikuisina.

Olemme olemassa, vaikka välillä tekisi mieli heittää kädet ilmaan, kertoa lapsille että pitäkää tunkkine, minä lähden nyt.

Vesi virtaa ohtiseni, se on kylmää, kirkasta. Taivaskin on kirkas ja sininen. Lasten nauru kimpoilee kivistä ja tarttuu punapuupuiden satavuotiasiin runkohin. Niissä varmasti asuu tuhansien lasten nauru, tuhansien lasten itku ja vanhempien huokaukset. Jos nämä puut osaisivat puhua ne varmaan kertoisivat meille tuskaileville vanhemmille,  että kaikki mene ohitse, ajallaan. Lapsista kasvaa nuoria, sitten aikuisia, lopulta ne seisovat täällä kuuntelemassa omien lapsiensa kiukkupuuskia ja pohtivat samoja kysymyksiä kuin me juuri nyt.


Ulkona on pimeää, olohuonessa palaa jalkalamppu.

Puoliso varaa meille lentoja Phoenixiin toukokuulle, mennään katsomaan Grand Canyonia. Toteuttamaan sitä kesken jäänyttä vaellusta tällä mantereella.

Minä istun ja kirjoitan, annan sanojen tippua sormieni lävitse näytölle.

Kertomusta aamusta, kertomusta elämästä.

Ehkä jonain päivänä minä luen tätä, kuin päiväkirjaa ja hymyilen tällekin päivälle, tälle nuoruudelle, kesän ensi päivälle Kalifornian auringon alla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »