Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kamalan ihana sisarus

12.07.2018

Aamuhetki.
Takana rikkonainen yö. Molemmat lapset heräilivät, kuumuudesta, kasvukivuista en tiedä mistä kaikesta.
Lopulta molemmat lapset nukkuivat meidän sängyssämme x asennossa ja minä nukuin sikiöasennossa meidän sänkymme jalkopäässä.
Pää tuntuu raskaalta ja silmäluomet painavilta.
Linnut laulavat aamulaulujaan ja lämpömittari näyttää 18 celciusastetta. Kello on 6.30 aamulla.
On tulossa taas lämmin päivä. Onneksi yöt ovat viileitä. Kun aurinko laskee, hiipii viileys varjojen mukana laaksoon. Se tekee tästä kuumuudesta helppoa, jopa miellyttävää, kun tietää että iltaisin tulee viileys.
Istumme kaikki kolme, minä, Esikoinen ja Kuopus, sohvalla tuijottamassa aamusilmillämme olohuoneen ikkunasta ulos.

Kuopus pyytää kuiskaten saisiko hän katsoa Jokeri Pokeri Poxia.
Pyöritän silmiäni lapsen selän takana, mutta suostun. Pieruhuumoria parhaimillaan.
Kun Kuopus laskeutuu hymyillen sohvalta lattialle nähdäkseen tietokoneen ruudulle paremmin on Esikoisen pakko, aivan pakko nipistää Kuopuksen paljasta selkää varpaillaan.
Päivän ensimmäinen huuto kiirii kohti olohuoneen kattoa.

Myöhemmin aamulla lapset leikkivät uima-altaassa. Kaikki on hyvin ja nauru kiirii pitkin aurinkoista pihaa. Kolibri käy ihmettelemässä vedessä polskivia lapsia.
Siivoan keittiötä ja seuraan sivusilmällä lasten polskintaa. Kun olen täyttämässä tiskikonetta kuulen Kuopuksen protestiääniä, Esikoinen on taas muuttanut yhteisen leikin suuntaa omien mieltymysten mukaan. Ei kestä kauaa kun Kuopus itkee altaassa ja joudun puuttumaan tilanteeseen.

Legoleikit. Kaikki sujuu hyvin kunnes Esikoinen taas päättää muuttaa yhteisen leikin sääntöjä, ottaa Kuopukselta pois juuri ne tietyt legot joilla Kuopus haluaa leikkiä.
Kuopus huutaa kaikesta. Kolmevuotiaan uhmahuudon voimalla. Ei, mikään muu lego ei kelpaa. Sen täytyy olla juuri tuo yksi. Ei vaikka niitä ihan samanlaisia legoja on säkissä lattialla 500 kappaletta. Sen täytyy olla juuri se tietyy jonka Esikoinen heittää ilmaan niin että se katoaa huoneen dublo ja legokaaoksen keskelle.

Tätä tämä on.
Päivästä toiseen.
Tunnista toiseen. 

Hyviä hetkiä on paljon.
Rasittavia ja verenpaineet nostattavia hetkiä on myös paljon.
Sisarukset.
Riidat.
Väistämätön yhdistelmä.

Ärsyynyn silti. Ärsyynnyn vaikka tiedän, että on normaalia että isompi kiusaa pienempää. Ärsyynnyn vaikka tiedän, että on normaalia että pienempi oppii huutamaan kaikesta, tietäen että vanhemmat saapuvat siten nopeammin paikalle puuttumaan tilanteeseen.
On päiviä, välillä viikkoja kun elämä tuntuu olevan pelkkää lasten riitojen setvimistä.
Nyt on ollut sellainen kausi.

Aamupalapöydässä lapset kiistelvät siitä onko muroissa hunajaa. Toinen sanoo ei, toinen joo. Molemmat huutavat. Minun vastauksellani ei ole mitään merkitystä, koska loppujen lopuksi kyse ei edes ole hunajasta muroissa.
Mitä tahansa lapsilta kysyy, odottaa toinen ensin toisen vastausta ja sanoo sitten jotain päinvastaista, ihan vain voidakseen sitten huutaa pää punaisena tuota toista vastausta toisen kirkuessa toista.
Käsiksi käydään vaikka kuinka me vanhemmat puutumme siihen.
Esikoinen kaataa Kuopusta maahan, lyö tyynyillä, kasaa tyynyjä toisen päälle ja kaatuu päälle.

Ja Kuopus huutaa.
Lähtee ensin aina leikkeihin mukaan mutta sitten huutaa kun sattuu. Tietenkin.
Kerta toisensa jälkeen me selitämme että pitää olla samat säännöt.
Kuopus ehdottaa esikoiselle iloisena “nyrkkeillänkö” Esikoinen mottaa toista rintaan. Nyrkillä. Itku kiirii pitkin asuntoa vessaan jossa yritän pestä hamapaita.
Tuijotan itseäni peilistä ja lasken sataan.
Olohuoneessa hiljenee.
Pesen hampaat loppuun, harjaan hiukset.

Sitten yhtäkkiä on näitä hetkiä.
Lapset ovat kadonneet omaan huoneeseensa. Istun olohuoneessa ja varmistan ulkoiselta kovalevyltä että varmuuskopioidut dokumentit ovat tallella. Tietokoneeni hajosi viikonloppuna. Vituttaa. Mutta mieltä rauhoittaa että kaikki tiedostot löytyvät. Kiitän itseäni neuroottisesta varmuuskopioinnista. Viimeisin kopio on tehty kaksi päivää ennen koneen hajoamista.

Kirjoitan asiakkaille sähköposteja, siirrän pari deadlinea ja jään ihmettelemään kuinka rauhassa lapset leikkivät. Käyn kurkistamassa heidän huoneensa ovelta. Siellä he leikkivät.
Sovussa.
Keskenään.

Näinä hetkinä huokaan onnesta. Tyytyväisyydestä. Onnittelen mielessäni Puolisoa ja itseäni siitä, että jaksoimme läpi sen raskaan vaiheen kun Kuopus oli 1-2,5vuotias ja elämä oli enemmän tappelua kuin mitään muuta. Nojaan lastenhuoneen ovenkarmiin, kamera kädessäni ja muistot siitä ajasta kun muutimme tänne vuonna 2016 vyöryvät ylitseni kuin hyökyaalto. 

Ne hetket kun minusta tuntui, ettei lapsia voinut jättää hetkeksikään kaksin kun Esikoinen oli jatkuvasti Kuopuksen kimpussa. Meillä Esikoinen ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden oireita Kuopuksen vauva-aikaan. Hän jousti. Jousti läpi valvottujen öiden ja vauvan huudosta täyttyvien päivien. Odotti kärsivällisesti että sai tulla syliin, joutui kuulemaan “ihan kohta, odota hetki vauva huutaa” lauseen uudestaan ja uudestaan. Mutta ei koskaan siltikään reagoinut negatiivisesti Kuopukseen.

Se kaikki tuli ulos vasta kun Kuopus alkoi kävellä, puhua ja leikkiä. Silloin Esikoinen tuntui koettelevan kaikkia rajojaan. Hän potki, nipisteli, retuutti ja löi.
Kiusasi jatkuvasti ja joka tilanteessa.
Se oli raskasta.
Sai meidät epäilemään, että teemme kasvattajina ja vanhempina jotain väärin. Että olemme pilanneet lapsemme.
Kun kyselimme ympäriinsä kukaan ei myöntänyt samaa tapahtuvan heidän lapsillaan. Yhden lapsen äidit kauhistelivat ääneen lastemme keskinäisiä tappeluita.
Me nieleskelimme reaktioiden aiheuttamaa oksennuksenmakua suussamme ja puhuimme lapsille, kerta toisensa jälkeen. Satoja toistoja siitä miten toista ei kiusata. Syliä, puhetta, syliä, puhetta, syliä, puhetta.
Toistoa toiston perään.

Lopulta jossain vaiheessa näitä hetkiä on tullut lisää ja lisää.
Näitä hetkiä kun he ovat toistensa parhaat ystävät. Leikkivät yhdessä, harmonisesti, kumpikaan ei johda leikkiä, molemmat tuovat oman versionsa tarinaan mukaan ja se hyväksytään.
Nykyään tiedän, että kyllä muidenkin perheissä riidellään. Muidenkin lapset painivat, lyövät ja retuuttavat toisiaan. Toiset purevat, toiset repivät hiuksista.
Meillä lähinnä painittiin. Ja huidottiin kepeillä.
Siitä ei vain puhuta.
En tiedä miksi.

Ehkä häpeä omien lasten käytöksestä on edelleen vahva. Ehkä asia ohitetaan ikävaiheeena, jota se toki myöksin on. Ehkä kaikkien lapset oikeasti eivät tappele ihan niin paljoa. Paljon on varmasti myös kiinni siitä millä ikäerolla lapset perheeseen ovat syntyneet. Mitä lähempänä, sen rankemmat riidat. Luulisin. Uskoisin.
Vastapainoksi meillä on edelleen niitä kamalia hetkiä.
Niitä kun riitoja on jatkuvasti. Niitä kun Esikoinen tahallaan sotkee Kuopuksen piirustuksen, kaataa hänen päälleen vettä, tönäisee nurin niin että sattuu, nipistää kyljestä pikkukakkosen aikaan, menee ruudun etteen niin ettei toinen näe, painaa tietokoneen kannen kiinni vaikka tietää toisen haluavan joka ikinen aamu tehdä sen.

Huonoina päivinä tätä kaikkea on enemmän.
Väsyneenä Esikoinen on fyysisempi.
Silloin kun häntä painaa jokin, harmittaa tai huolestuttaa, purkaa hän sen Kuopuksen kiusaamiseen. Sillä saa huomiota. Se on se kanava, jota kautta hän purkaa omaa pahaa oloaan.
Me teemme parhaamme opettaessa häntä pois siitä.
Se tie ei ole helppo, se on hermoja raastava. Emme mekään aina jaksa. Välillä täällä huutavat kaikki. Vaikka sekään ei vie mihinkään.

Eikä Kuopuskaan ole enkeli.
Huutaa kaikesta. Tulee itkien luokse vaikka mitään suurta ei olisi tapahtunutkaan. Lähtee nauraen leikkiin mukaan ja kun leikissä sattuukin tulee hän itkien luokse.
Lyö Kuopuskin, lyö kun suuttuu. Huutaa kun asiat eivät mene niinkuin hän haluaisi. Haluaa legopalikoita joita Esikoinen on jo rakentanut tutkimusaseman perustuksiin. Huutaa kun ei saa niitä.

Huutaminen on hänen suurin aseensa.
Ikuinen huutaminen.
Annamme heidän selvittää monet riidat keskenään, ne joihin molemmat ovat osallisia.
Mutta ei kaikkea voi jättää lasten armoille.
Ei vielä.
Edelleen pitää mennä väliin, ehdottaa ratkaisuja. Komentaa Esikoista, erottaa lapset toisistaan.
Toimia jokin sortin valtakunnansoviettelijana.
Yhä useammin nostan käteni kuitenkin jo ilmaan, kerron etten osaa auttaa.
Löytäkää ratkaisu itse, kehotan lapsia.
Yhä useammin se löytyy. Ilman apua, ilman neuvoja.

Mutta ei kai se kiusaaminen koskaan sisarusten välillä kokonaan lopu.
Se vain muuttaa muotoaan. Tiedänhän minä sen omasta sisarusparvestani.
Jossain vaiheessa kädet alkavat pysyä omalla puolella, fyysiyys siirtyy halauksiin ja olalle taputuksiin. Tönäisyt sen sijaan vaihtuvat leikillisiin piikkeihin, vitsailuksi naamioituihin piikkeihin. Aikuisena ne kuitenkin osaa jo ravistaa irti. Vaikka osuvat ne silti. Välillä toki kipeästikin.
Minulla on kaksi nuorempaa ja kolme vanhempaa sisarusta. Minä tiedän mitä on sisarusten välinen elämä.
Sisarus on kuitenkin se yksi ihmissuhde maailmassa joka kestää huudot ja raivoamiset. Se yksi ihminen joka pitää pahasti sanomisenkin jälkeen kohdata, syödä samassa pöydässä ja nukkua samassa huoneessa. On pakko opetella purkamaan konflikteja. On pakko oppia ohittamaan toisen huonot hetket ja pahasti sanomiset.

Välillä mietin minun vanhempani kestivät meitä kun me olimme siinä vaiheessa mitä Kuopus ja Esikoinen ovat.
Jatkuvaa huutoa, riitaa, kiusaamista.
Tai ehkä nämä tällaiset hetket palkitsivat myös heillä sen kaiken raskaan osion. Nämä hetket kun lapset leikkivät yhdessä.
Tunnin, jopa toisen.
Ei yhtäkään riitaa.
Kun se jokin yhteys muodostuu, se yhteys josta ”veri on vettä sakeampaa” sanonta on lähtöisin. Se jokin, joka on ylitse muiden. Sisaruus.
Kun hetken kuplat ovat yhtä suurta kahden pienen sijaan.

Kunnes kohta taas huudetaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Yksi vastaus artikkeliin “Kamalan ihana sisarus”

  1. Merimiehen vaimo sanoo:

    Voi miten tuttua tuo lasten nahistelu. Meilläkin esikoinen ja keskimmäinen tappelevat koko ajan. Jos he eivät tappele niin keskimmäinen ja kuopus tappelevat. Riitoja saa selvitellä vähän väliä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »