Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Joulun odotusta kodissa, joka ennen ei päästänyt joulua sisään ennen jouluviikkoa.

05.12.2020

Tänä outona vuonna, jota määrittelee lähinnä silmälle näkymätön virus, olen päättänyt antaa joulun hiipiä kotiimme ja tehdä siellä taikojaan jo joulukuussa.

En ole koskaan ollut mikään erityisen suuri jouluihminen. Pidän joulusta kyllä juhlana ja sen vietosta olen aina nauttinut. Mutta joulua edeltävä kuukausi erinäköisine tunnelmannostattajineen on useinmiten jäänyt itselleni hieman etäiseksi.
Vuosia joulukuu tarkoitti minulle lähinnä armotonta ylitöiden määrää ja loputtomia tunteja kukkakimppujen sitomista, jouluasetelmien istuttamista ja joulutähtien pakkaamista. Floristina työskentelin joulut yli kymmenen vuotta elämästäni. Siinä oli oma tunnelmansa, mutta ei siinä hötäkässä koskaan kotia valmisteltu joulua varten.


Kun sitten elämä muuttui lasten myötä, jäivät floristijoulutkin pikkuhiljaa historiaan. Tein pitkään vielä keikkaa floristina, vaikka työllistinkin itseni jo toisilla töillä. Omalla tavallaan tuohonkin tapaan viettää joulunsa oli tottunut ja vasta kun se tapa jäi pakon edestä pois monta kertaa peräkkäin aloin nähdä, että joulua voi oikeasti rakentaa ilolla myös kotona.

En vieläkään ole se ihminen joka kaivaa marraskuussa joulukoristeita esiin ja kuuntelee joululauluja. Emme taida edes omistaa liiemmin joulukoristeita, saati sitten joululauluja.  Amerikan vuosina, kun tiedossa oli, että vietämme joulua poissa perheen luota, yritin kuitenkin opetella luomaan joulua myös kotiin. 


Rakensin tuolloin lapsille joulukalenterit, oli jokaiselle lahjasukkaa ja legokalentereita. Eikä siitä hyvä seurannut. Kaksi vuotta sitten kun kuuntelin joka aamu lasten pettynyttä huutoa, kun kalenterin pieni yllätykseksi tarkoitettu lahja ei miellytänytkään, päätin etten enää lähde tuohon. Vuosi sitten joulukalenteriaika osui muuttomme keskelle, joten sen varjolla lapsilla oli vain kuvalliset joulukalenterit. 

Sama perinnen jatkui tänä vuonna. Ei legokaleneteria, ei mitään tavarakalenteria. Vain partiolaisten joulukalenteri ja lasten mummon antama raaputuskalenteri. Ilokseni lapset eivät tänäkään jouluna ole kaivanneet muuta. Ei kysymyksiä siitä minne ne suurieleiset kalenterit jäivät ei mitään.  Ehkä heillekin jäi niistä vain huono muistijälki, jolloin niitä ei kaipaa. Ei kukaan meistä. 


Paras joulutunnelman luoja onkin ehkä ollut tänä vuonna hyvin eleetön ja minimalistinen tonttuovi, jonka Kuopus halusi meille tehdä. Hän oli siitä kuullut päiväkodissa ja pyysi apua sen rakentamiseen. Joten meille tuli siis tonttuovi. Ja kas kummaa, se toimii paremmin kuin mikään tähän asti. Lapset eivät oleta tontun yöllisillä seikkailuillaan tuovan heille mitään. He vain seuraavat tyytyväisenä sitä, miten tonttu sisustaa omaa Esikoisen hänelle rakentamaa legotaloa ja tonttuoven ympäristöä itsensä näköiseksi. Poissa ovat riidat ja kiistelyt. Poissa se hermoja raastava materialisimi joulukalenterin ympärillä. Salaa taputan itseäni olkapäälle, vaikka tuskin tässä mikään on lopulta minun ansiotani.

Tänä vuonna olen yrittänyt luoda meille joulutunnelmaa myös pienillä muilla tavoilla.
Ehkä kaipaan itse lohtua tähän koronan ja lumettoman pimeyden tuomaan pimeään melankoliaan ja naamioin sen vain lasten jouluilon nostattajaksi. En tiedä. Mutta koen tärkeänä saada rakentaa tätä pientä joulun tunnelmaa kotiimme juuri nyt tänä vuonna.


Piilaakson vuosina opin sesonkien tuomisen kotiin olevan kaunis ja lempeä tapa rytmittää elämää. Että se on ihan ok ostaa joulukukkasia tai ripustaa joulutähti ikkunaan, ei se ole teennäistä, se tuo vaihtelua.
Olemme paistaneet pipareita ja joulutorttuja. Lapset ovat kirjoittaneet kirjeitä joulupukille, vaikka Esikoinen ei omien sanojensa mukaan edes häneen usko. Mutta varmuuden vuoksi kannattaa kirjoittaa kirje, on Kuopus isompaa ohjeistanut.

Me emme vielä tiedä tarkoin joulusta. Missä sen vietämme. Sen olen Puolisolle sanonut, että jos syystä tai toisesta, toisin sanoen koronan estäessä, pääse vanhempieni luo Pohjois-Karjalaan, haluan tehdä lapsille joulun kotiin. Se tarkoittaa minulle kuusta ja kynttilöitä.


Ne joulut jotka vietimme Amerikassa olivat kovin erilaisia verrattuna niihin, jotka olemme viettäneet vanhempieni luona. Mutta nekin olivat hyviä jouluja. Ne olivat erityisen paljon meidän näköisiämme. Muistelen edelleen lämmöllä ensimmäistä Amerikan joulua jolloin päätimme lähteä juuri ennen aattoa Tahoelle lumelle. Vietimme ihanan ikimuistoisen kaksipäiväisen lumessa telmien. Aaton aattona heräsimme kello 05.30 lumimyrskyyn ja tiesimme että jos halusimme aatoksi vielä omaan kotiin kuten oli suunnitelma, pitäisi matkaan lähteä nyt. Ylitimme vuoren järkyttävän myrskyn raivotessa ympärillä, lumiketjut tekivät ajamiseta kaikkea muuta kuin miellyttävää. Jossain vaiheessa lakkasimme laskemasta kuinka monta autoa näimme suistuneena tienposkessa ja keskityimme vain itse selviämään vuoren toiselle puolelle. Myöhäinen aamupala seuraavasssa laaksossa olevassa kahvilassa, poissa myrskyn silmästä, oli helpotusta ja hymyä täynnä. Se oli sen joulun suuri seikkailu. 


Toissa joulun vietimme Nevadassa. Se oli yksi elämäni kauneimmista jouluista. Vain me ja Nevadan jylhä ja mahtava luonto. Lähellä lumivuoret ja mahdollisuus laskea mäkeä. Katselimme kalastajatorppamme ikkunoista miten aurinko nousi vuorten takaa ja värjäsi lumihuippuiset vuoret kultaiseksi. Aattona teimme retken läheiselle luonnonsuojelualueelle ja söimme pipareita sateenkaaren loimutessa päidemme yllä.
Mökissä oli valkoinen muovikuusi, mutta sinä jouluna sekin loi tunnelmaa, eikä haitannut minua lainkaan.

Täysin jouluun hurahtanutta laatikoiden paistajaa minusta ei saa. Koen joulun edelleen lähinnä lempeänä pysähdyksenä keskellä pimeintä kautta, usein raskaan syksyn jälkeisenä armollisena lepohetkenä.


Mutta lasten myötä minunkin joulukuuhuni on eksynyt enemmän taikaa. Olen tänä vuonna juonut enemmän gölgiä ja syönyt mandariineja kuin naismuistiin. Emmekä ole edes puolessavälissä joulukuuta. Joulutorttuja en itse pysty syömään, mutta olen leiponut niitä lopulle perheelle toivomusten mukaan. Täytteeksi viivimarjahilloa ja suklaata. Eihän kukaan voi määrätä, että luumusose olisi se ainoa oikea täyte.

Lahjoja en edelleenkään osaa ajoissa hankkia. Nauroinkin Puolisolle, että ilman häntä lapsemme saisivat varmaan keksipaketin aattona kuusen alta. Puoliso on meillä hän, joka osaa ajatella asiat ajoissa ja tehdä hankinnat. En minä. Olen aina myöhässä ja muistan asiat vasta viime tingassa.

Mutta tänään kun lasten pyynnöstä ripottelin jauhoa lautasen päälle keittiössä, jotta näkisimme aamulla onko tonttu kävellyt sen poikki, totesin itsekseni joulumielen oleva jotain aivan muuta kuin lahjoja ja tavaraa joulukalenterista. Se on uskomista taikuuteen ja lupa rikkoa pieniä arkisia sääntöjä. Joulua odotellessa saa syödä joulutortut vielä saunan jälkeen, vaikka yleensä meillä pestään silloin hampaat, ei syödä makeaa. Joulun alla saa tunkea huopatonttuja lasisiin kynttilänjalkoihin, vaikka ne eivät lainkaan ole tyylikkäät tai sovi esteettisesti keittiöömme. Jouluna saa näperrellä tontun jouluovea ja siihen kranssia, eikä siitä tulevaa riemua voi millään mittarilla mitata tai arvottaa.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »