Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ihan hyvin te vedätte

14.02.2017

Tilannekuva:
Istun olohuoneen lattialla ja Puoliso hieroo hartioitani, luen hänelle ääneen artikkelia jossa Jari Sinkkonen kertoo mitkä neljä lausetta vanhemman tulisi sanoa lapselleen. Jäämme pohtimaan molemmat omassa mielessämme teemmekö me niin. Muistammeko kehua, muistammeko kertoa kuinka ihania lapsemme ovat.
Osaammeko, pärjäämmekö, teemmekö oikein.

Tilannekuva:
Kuopus huutaa rattaissa, kyyneleet valuvat ja puheesta ei saa mitään selvää. Otan syliin hellin ja rauhoittelen. Mikään ei auta. Pitää lähteä kauppaan. Esikoinen tulee sanomaan että Kuopus haluaa lehmän mukaan, haen sisältä lelulehmän. Itku taukoaa hetkeksi. Matkalla se alkaa taas. Mikään ei auta. Ei lehmälle ruohon antaminen, ei kirahvin ja lentoliskon asettelu kaveriksi, ei se että pysähdytään keskelle kävelykatua ja istutaan maassa, minä kuopus sylissäni. Ei auta syli, ei auta halaus, ei suukot. Jatkamme matkaa kauppaan. Kaupassakin itku jatkuu. Kuopus haluaisi ostaa ison juuston. Rakas ei me tarvita tuollaista juustoa, otetaan tämä toinen ehdotan, aivan kuten kaikissa oppaissa kehoitetaan, ymmärrä, lohduta, selitä.
Toista.
Ei auta.
Ei vaikka toistan sata kertaa. Lopulta laitan juuston koriin ja heti sieltä pois kun kuopuksen silmä välttää. Ei sekään auta, seuraavaksi itkettää jo uusi asia.

Lopulta teen vastoin kaikkia hyviä kavatusneuvoja. Ostan pienen pullon lemonaidia. Näytän sitä kuopukselle ja kysyn olisiko se kiva juttu. Lapsi pyyhkäisee räkäisen nenänsä hihansuuhun ja nyökkää. Ottaa pienen sitruunamehupullon käteensä ja vie sen tomerana ostoskoriin. Naps, nappia painamalla lapsi on kuin eri ihminen. Juttelee ja terhakkana kasaa ostoksia koriin ja sieltä kassan liukuhihnalle. Pitäisi olla tyytyväinen, kuitenkin ulkona kun avaan mehupulloa, pieni syylisyys naputtaa olkapäätäni. Tiedänhän minä ettei lasta koskaan lohduttaa ruualla/juomalla. Tiedänhän minä ettei lasta saa opettaa hakemaan lohtua ruuasta/juomista. Silti tein juuri niin. Mietin kaikkia niitä kymmeniä artikkeleita, joita olen lukenut, kaikkia niitä syyllistäviä tekstejä lohtusyöjistä, ylipainosta ja syöpäriskeistä. Kuopus ei tiedä päänsisäisestä ajatusvyöryistäni mitään. Hän maistaa pienen pienen huikkasen juomaa, ruuvaa korkin paikoilleen ja ilmoittaa että loput hän juo vasta kotona. Haluaa antaa juomasta myös Esikoiselle ja isälle.

Liikennevaloissa isäni ikäinen mies pysähtyy viereemme. Vilkaisee minua, vilkaisee kuopusta. Taputtaa minua olkapäälle ja sanoo “Näin sinut kaupassa. Sinä teet hienoa työtä, mama”.
Tuo pieni ele, tuo lämmin katse, nuo sanat. Mitään muuta en tarvinnut. Kaikki tuskastuminen, epäilys omasta osaamisesta, omista valinnoista, ne olivat pois pyyhkäisty. Tunne siitä, että yhteisö ympärillä ymmärtää, että ihmiset joiden keskellä minä lastani kasvatan, yhteisö joiden silmien edessä joudun valintojani tekemään, että he hyväksyvät sen. He ymmärtävät. He näkevät yksittäisen teon taakse. He luottavat. Uskovat. Muutama sana, yksi kosketus. Yksi katse silmiin. Muuta ei tarvita että minä tunsin itseni ihmiseksi, äidiksi, kasvattajaksi. Tunsin olevani oikealla paikalla, osaavani työni.
Kiitin, ja silmiini nousivat kyyneleet.

Maailma on pullollaan kasvatusoppaita. Me tiedämme paremmin kuin koskaan kuinka meidän tulisi toimia: syöttää, juottaa, nukuttaa ja kasvattaa lapsiamme. Silti vellomme edelleen valtavassa epävarmuudessa ja syyllisyydentunnossa.

Todistetusti se on kuitenkin ainakin Suomessa hieman turhaa.

En sano, että voimme nyt heittää hanskat tiskiin ja antaa ympäristön kasvattaa ja ruokkia lapsiamme.

Ei.

Meidän tulee edelleen olla tietoisia teoistamme, kuunnella lapsiamme, kuunnella asiantuntioita. Meidän tulee edelleen tehdä tutkimuksia ja yrittää varmistaa lapsillemme mahdollisimman hyvä tulevaisuus.

Meidän vanhempien velvollisuus on kasvattaa lapsia jotka ympäröivä yhteiskunta hyväksyy, tosin sanoen meidän tehtävämme on kasvattaa heitä niin että he osaavat toimia siinä yhteiskunnassa jossa me asumme.

Kuitenkin, voisimmeko olla samaan aikaan hieman armollisempia, itseämme, toisiamme kohtaan.

Voisimmeko hieman useammin pysähtyä miettimään niitä asioita joita kuitenkin teemme oikein.

Kun lapsi ei suostu syömään muuta kuin makaroonia, voisimmeko ahdistumisen sijaan olla onnellisia siitä että hän syö, siitä että meillä on mahdollisuus tarjota hänelle nyt tänä iltana makaroonia.

Kun lapsi sanoo yök jokaiselle ruualle jota hänelle yrität tarjota, voisimmeko tuskastumisen ja syyllistymisen sijaan ajatella että me kuitenkin yritämme, meillä on mahdollisuus tarjota lapsellemme kasviksia, jonain päivänä hän niitä vielä syö.

Kun lapsi huutaa ettei halua lähteä kotiin, voisimmeko sen sijaan että syyllistämme itseämme huonosta kasvatuksesta ja häpeämme toisten ihmisten edessä ajatella että meillä on koti jota tarjota lapselle.

Kun lapsi itkee ikävää pitkää päivää tekevän isän perään, voisimmeko ajatella että olemme vanhempina onnistuneet luomaan lapselle tärkeät suhteet sekä isään että äitiin.

Kun lapsi haluaa olla vain sylissä, voisimmeko ajatella että olemme onnistuneet kasvattamaan lapsen joka haluaa läheisyyttä ja halauksia sen sijaan että syyllistyisimme siitä että lapsi vain edelleen roikkuu meissä kiinni.

Voisimmeko vain olla armollisempia itseämme kohtaan.

Koska minä voin kertoa teille, rakkaat toverini, te toiset vanhemmat: Vaikka teidän lapsenne välillä saa raivareita keskellä kauppaa, kavereiden synttäreillä, illallispöydässä. Vaikka teidän lapsenne eivät aina syö, juo tai tee juuri mitään muuta kuin riehu ja huuda, vaikka teidän lapsenne joskus lyö toista lasta, siskoaan, veljeään, vaikka hän ei suostu nukahtamaan ilman huutoa. Te olette silti hyviä vanhempia.

Vaikka ette aina jaksaisikaan laskea kymmeneen ennenkuin älähdätte, vaikka välillä riitelesittekin lapsen kanssa huutaen, vaikka välillä iltapalaksi olisikin vain vehnämakaroonia juustolla ja ketsupilla, vaikka ette aina tiedäkään mitkä kaikki ruoka-aineet ehkä mahdollisesti saattavat aiheuttaa pienellä prosentilla väestöä riskin syöpään, vaikka lapsenne ei nukkuisi öitä, vaikka kotinne olisi sotkuinen ja lapsen päällä ostettuja eikä itsetehtyjä vaatteita.

Te olette silti hyviä vanhempia.

Me emme kehu lapsimme tarpeeksi, sanotaan. Me emme myöskään kehu toisiamme tarpeeksi.

Koska olet viimeksi sanout ystävällesi Sinä olet hyvä isä/äiti?

Koska olet viimeksi sanonut puolisollesi Sinä olet hyvä isä/äiti?

Koska olet viimeksi katsonut peiliin ja sanonut itsellesi sinä olet hyvä isä/äiti?

Tiedän että se jää sinne kaiken jalkoihin. Jonnekkin porkkanalettujen ja papupastan alle. Sinne hyvänyönsatujen ja ulkoleikkien väliin.

Mutta samalla tavalla kuin lapsi janoaa kuulla olevansa hyvä juoksemaan, olevansa loistava piirtämään ja ilmiömäinen tekemään muovailuvahakasan, samalla tavalla vanhempi janoaa sitä että joku joskus sanoisi hänelle kuinka upeasti hän selvittikään riitatilanteen. Kuinka ilmiömäisen hienosti hän jaksoi tehdä ruokaa joka ei kuitenkaan kelvannut kenellekkään. Kuinka loistava hän oli vanhempana kun ymmärsi että lapsi halusi pukea päälleen juuri sen sinisen paidan joka lojui kaappihyllyn perukoilla.

Seuraavan kerran lukiessamme artikkelia hyvästä vanhemmuudesta, me voisimme oman osaamisemme epäilyn sijaan miettiä mitä kaikkea teemmekään oikein. Voisimme sanoa toisillemme, puolisolle, ystäville, tuntemattomille, ääneen miten hienosti he meidän mielestämme juuri sen tietyn asian hoitavat. Miten rauhallisina pysyvät kun lapsi suuttuu. Miten viitseliäitä he ovat ruuan kanssa. Miten jämptejä nukkumaanmenoajan kanssa. Tai vain ne pari sanaa: “sinä olet hyvä vanhempi”.

Tilannekuva:
Askeleeni on kevyt kävellessäni loppumatkan kotiin. Se ei paljoa vaadi, toisen ihmisen huomioiminen. Toisen ihmisen työn näkeminen. Arvostaminen. Mietin, että pitäisi muistaa sanoa useammin myös muille ihmisille, nuo pari sanaa. “Good job mama”. Ei se paljoa vaadi. Mutta merkitsisi niin paljon. Pitäisi muistaa sanoa se myös useammin puolisolle, sen sijaan että huomautan niistä ei niin hyvin menneistä tilanteista.

Hämärä alkaa laskeutua maan ylle, ilta viilenee. Työnnän rattaat kotiportista sisälle. Kuopus ponkaisee sisälle ja menee heti jakamaan mehua veljelleen ja isälleen. Tulen keittiöön jossa Esikoinen seisoo tuolilla säätämässä jotain pesualtaan luona, Puoliso seisoo vieressä vahtimassa. Kuopus tulee ja ojentaa mehupulloa Esikoiselle. Minä katson vierestä ja hymyilen.

Nostan katseeni puolisoon ja vinkkaan silmää.

Ihan hyvin me hei vedetään.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

ps. kuvat eivät nyt oikeastaan liity mitenkään tekstiin, paitsi että ne on otettu sellaisena hyvän vanhemmuuden iltapäivänä. Sellaisena kun kolme äitiä kokoontuu lapsineen puronvarteen ja kaikki vahtivat kaikkia. Kun vanhemmuus jaetaan ja tosille luodaan hyväksyviä katseita.
Kun katsotaan silmiin ja hymyillään.

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »