Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Hetki poissa

04.12.2018

Salaattia, porkkanoita, tomaattia, kaalia. Kasaan peruselintarvikkeita ostoskärryyn, kävelen mahdollisimman nopeasti kaupan läpi, koitan hahmottaa ruokalistaa viikolle.
Päässä pyörivät tekemättömät työt ja kuvaukset.
Osta lahjakortteja opettajille, maan tapa, ystävä opetti viikonloppuna.

Jossain siinä muro- ja teehyllyjen välissä tajuan, ajatusteni kuitenkin virtaavan kovin kirkkaina, kovin selkeinä, siitä huolimatta että listat päässäni tuntuvat loputtomilta.
Muistan hakea mansikkahillon, muistan ostaa aamushmoothieihin pakastealtaasta hedelmiä.

Hetken tauko arjesta, tauko lapsista, tauko kaikesta on selkeästi tehnyt hyvää.
Olin viikonlopun poissa kotoa, lensin ystäväni kanssa Seattleen.
Ainahan näistä puhutaan, näistä matkoista ystävien kanssa, siitä kuinka tärkeitä ne ovat.

Aina Puolison ollessa työmatkalla,( joka harvoin kuitenkaan on vain ja ainoastaan työtä) tai työpaikan virkistyslomilla, minä lupaan itselleni myös lähteä. Pyyytää jonkun ystävän mukaani ja vain mennä. Olla itsekseni, tehdä niitä asioita joita haluan, ilman lapsia.

Ja aina, kaikki nämä 5 vuotta se on aina jäänyt.
Tai olin minä viikon ilman lapsia Berliinissä pitämässä näyttelyä, silloin kaksi vuotta sitten.
Se oli silmiä avaava viikko. Se kantoi pitkälle. Se tunne vapaudesta, itsellisyydestä, siitä että minä olen edelleen jotain muuta kuin vain äiti.
Mutta silloin oli selkeä syy lähteä. Oli peruste jättää lapset vanhemmilleni ja lentää toiseen maahan, nukkua hostellin jaetussa huoneessa ja syödä aamupalaa autuaassa yksinäisyydessä.

Sen jälkeen on tuntunut vaikealta vain lähteä. Oikeuttaa itselleen sitä.
Tuhlata rahaa sellaiseen, rahaa jonka oikeastaan mielummin laittoi koko perheen hyvinvointiin.
Mutta onneksi on ystävä, jolle oli helppo luvata lähteä mukaan. Ystävä, joka elää ihan samanlaisessa elämäntilanteessa.
Joten niin me nousimme perjantaina lentokoneeseen jonka nokka näytti kohti Seattlea.
Suljin koneessa silmäni ja nukuin ensimmäistä kertaa pitkää aikaan päiväunet.

Vietimme viikonlopun tuossa pohjoisessa kaupungissa, kävellen sen katuja pitkin kilometri kilometrin jälkeen.
Sade kasteli kuuroina olkapäitämme, kylmyys tunki luihin ja ytimiin.
Mutta meitä se ei haitannut.

Me keskitimme ajatuksemme taivaanrannassa pilvien välistä hehkuvaan aurinkoon.
Me nousimme näköalatoriin katselemaan kaupunkia, me otimme laivan joka kuljetti meidät katsomaan kaupunkia siitä veden ylle, me näimme miten rahtilaivoja lastataan, me joimme teetä ja kahvia, kuumia toteja hämärissä baareissa joiden ikkunoita läikittiävät lintujen jätökset. Me haahuilimme vailla suurta suunnitelmaa, me nauroimme kaupungin purkkaseinä nähtävyydelle, me söimme sushia toripöydän ääressä.

Ja me puhuimme. Puhuimme ilman, että kukaan keskeyttää. Puhuimme unelmista, puhuimme tulevaisuudesta, puhuimme menneisyydestä vain voidaksemme taas jatkaa puhumista nykyisyydestä.
Puhuimme lauseet loppuun, ajatukset tyhjiksi.
Puhuimme lähdöistä, ja paluista. Peloista jotka liittyvät mahdolliseen paluumuuttoon, toiveista jotka liittyvät tulevaisuuteen. Puhuimme elämästä, lapsista, puolisoista.
Puhuimme itsekkäästi itsestämme, ajattelimme häpeilemättä hetkittäin vain ja ainostaan itseämme.
En muista koska olisin viimeksi puhunut, nauranut ja ollut vain hiljaa näin rauhassa.
Ilman keskeytyksiä.

Tottakai, jossain vaiheessa ajatuksiin hiipi se tuttu haikeus siitä, ettei Puoliso ollut siinä mukana.
Se yksi ihminen kenen kanssa nykyään en oikein ikinä pääse enää mihinkään kaksin, en vaikka juuri hänen kanssaan minä haluaisinkin olla välillä vain kaksin.
Vaikka juuri hän olisi se kenen kanssa haluaisin myös puhua, puhua kunnes sanat loppuisivat, hymyillä kunnes poskiin sattuisi. Juoda cocktaileja baarin hämärässä, puhaltaa kuumaan kahviin merituulen seikoittaessa hiukset, juosta sadetta karkuun kauppoihin ja löytää itsensä katttoterassilta ihailmeassa kaupungin yövaloja.

Mutta koska elämä ja elämäntilanteemme ei sitä juuri nyt vielä salli, en voi muuta kuin antaa ajatuksen tulla, ja mennä.
Kääntää tilanne siihen, että juuri tästä tilanteesta täytyy löytää se paras puoli.
Nauttia siitä, että voin ja saan olla itse tämän viikonlopun poissa.

Puoliso on ensimmäistä kertaa lasten kanssa enemmän kuin yhden yön keskenään.
Kuulostaa karulta.
Jopa meidän korviin.
Esikoisemme täyttää tammikuussa 6 vuotta, eikä Puoliso ole kertaakaan ollut hänen kanssaan kahta yötä putkeen ilman minua.
Silloin ennen lapsia minä olin paljon poissa. Viikkoja, kuukausia kerralla minä matkustin, vedin koulutuksia ja työpajoja.
Vielä Esikoisen vauvavuotenakin minä lähdin, viikoiksi kerralla. Mutta en yksin. Kokoajan kuitenkin kuvittelimme etten minä joudu luopumaan omista lähdöistäni, että tietenkin minä edelleen voin lähteä kun työt kutsuvat. Haaveilimme yhteisistä viikolopun kaupunkilomista kunhan Kuopus täyttäisi kaksi. Haaveilimme siitä että edes välillä voisimme olla vain kahdestaan, kokonaisen viikonlopun. Kolme yöt tuntui jo lähes siltä ettei sellaisesta uskaltaisi edes haaveilla. Mutta kaksi. Edes kaksi yötä.
Amerikka muutti kaiken.
Heitti taas kaiken päälaelleen. Täällä ei ole turvaverkkoa, ei ketään kuka ottaisi lapset.
Täällä minulla ei ole työtä, ei sitä työtä joka vie minua pitkin Suomea, Helsingistä Lapiiin, ei sitä taiteilijauraa joka kuljetti minut Intiaan, Berliiniin ja Englantiin.
Täällä minusta tuli se joka jää.
Silloinkin kun se ei tuntuisi hyvältä.

Lapset ovat kyllä olleet ilman minua, jopa viikon. Mutta silloin he ovat olleet vanhemmillani.
Tämä ei ole ollut tarkoituksemme.
Kumpikaan meistä ei ole koskaan ajatellut, ettei Puoliso pärjäisi lasten kanssa. Tai en minä ainakaan. Ehkä Puoliso joskus kun lapset olivat vielä pieniä antoi sellaisen epäilyksen vallata mielensä.
Mutta minä en ole ollut lähtemättä minnekään sen takia että olisin kuvitellut ettei hän pärjää.
En minä ole marttyyriä leikkinyt ja jäänyt niitä kymmeniä kertoja kotiin yksin lasten kanssa Puolison lähtiessä työ- ja virkistysmatkoille.

Joskus elämä vain menee omia teitään.
Elämä vaan menee niin.
Elämä ei vain ole aina tasa-arvoista.

Siinä viikonlopun aikana ajattelen, että on ehkä hyvä nyt, että olen täällä nimenomaan ystävän kanssa.
En Puolison.
Että on hyvä että juuri Puoliso on kotona lasten kanssa.
Hyvä meille kaikille.
Lapsille, että he näkevät etten minä ole aina se joka jää ja isä se joka lähtee.
Minulle, että ymmärrän miten tärkeää tämäkin olisi, tämä minun ihan oma aikana, miten tämä saa minut hengittämään hieman vapaammin, miten tämä saa ajatuslukkoja auki, miten tämä lataa akkuja tavalla jota en ole usein kokenut.
Puolisolle, että hän näkee pärjäävänsä. Huomaa ja ehkä paremmin tiedostaa millaista se on kun on yksin kotona, ilman toista aikuista, aamusta iltana.

Enkä ajattele sitä millään katkeralla sävyllä, vaan yksinkertaisen lakonisesti.
Koska mistäpä hän sen tietäisi, mitä se on. Vetää päiviä läpi, aamusta iltaan, olla se ainoa joka tekee ruuan, pyyhkii pepun, nukuttaa, siivoaa, setvii riidat, herää öisin.
Tämän jälkeen tietää, ainakin pienen pisaran siitä. Voi ehkä samaistua paremmin siihen katseeseen kun toinen tulee kotiin matkan jälkeen. Siihen vaitonaiseen, kiitolliseen hymyyn, siihen väsymykseen ja ylitsepursuavaan lempeyteen. Siihen haluun, että toinen aikuinen seisoo rinnalla ja hetkellisesti väittää ettei koskaan enää poistu siitä.
Pienen pilkahduksen siitä elämästä mitä me kotiinjääjävanhemmat niin usein kannamme kun toisen on poissa.

Viikonloppuna minä nukuin, en heräämättä, mutta silti nukuin.
Silitetyissä lakanoissa, hiljaisessa huoneessa, ilman häiriötä ilman että kukaan tarvitsi minulta mitään yön aikana.
Ei tarvinnut hieroa kenenkään kasvukipuisia jalkoja, ei etsiä lääkettä, ei hakea vettä ei silittää painajaisia pois.
Aamulla sain juoda teen kuumana ja tuijottaa omissa ajatuksissani Seattlen märille kaduille, katsella miten ihmiset kävelivät kohti omia määränpäitään, ilman että itsellä oli kiire.

Ja kun minä eilen illalla istuin olohuoneen lattialla viikkaamassa pyykkiä saatuani lapset nukkumaan, tunsin pitkästä aikaa ettei arki painanut harteilla.
Ja tänään tämä maanantain kaaos; kauppakassit purkamattomina keskellä keittiötä; aamupala-astiat ruokapöydällä; pyykit pinoissa olohuoneen lattialla; kuvat käsittelemättä koneella ja tekstit kirjoittamatta, tämä ei tunnukaan niin painavalta ja armottoman pahalta kuin se on tuntuntu niin monena muuna maanantaina.

Aurinko lämmittää niskaa kun kävelen hakemaan Kuopuksen kerhosta, kerhon äidit nauravat lounaspöytien ympärillä, koditon mies tarttuu kädestä ja hymyilee partansa läpi kun vien hänelle kahvin ja voileivän kaupan taakse.
Ei yksi viikonloppu poista kaikki niitä läpitarvottuja viikkoja yksin lasten kanssa, mutta ei tämä elämä niin menekään.
Ei tässä elämässä voida päiviä laskea, ei hetkiä mitata.
Tärkeintä on keskittyä tähän hetkeen. Siihen miltä tämä hetki tuntuu.

Tämä yksi viikonloppu, viikonloppu jolloin sain ajatella vain itseäni, antoi minulle taas sen kyvyn hymyillä vastoinkäymisille, kantaa arkea ja tietää sisäinen voimani.
Se antoi minulle taas voimia jaksaa tarpoa läpi ne tahmaisetkin päivät, ne päivät kun mikään ei suju.

Tiedän, että näin pitäisi tehdä useammin, pitää itsestään huolta.
Tiedän myös etten välttämättä kuitenkaan niin tee.
Yrittää kuitenkin voin.
Yrittää ajatella, että minä olen korvattavissa.
Yrittää muistaa, että tämän kaltainen poissaoleminen tekee hyvää kaikille, ei vain minulle.

Ystäväni sanoi minulle aikanaan:
“Voidaksesi tulla takaisin ja iloita kaikesta mitä sinulla jo on, tulee sinun aina välillä myös lähteä pois”.
Hän oli enemmän kuin oikeassa.

Kuvat ovat kännykkäkuvia, koska minulla ei ollut edes kameraa mukana tällä matkalla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »