Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Lähtemisestä ja jäämisestä

16.07.2018

Herään ja makaan hetken hiljaa.
Annan valvemaailman astua unimaailman ylitse, pyyhkiä yön ja unen tuomat painaumat poskista pois, haalentaa tähtien valossa niin väkevät ja vahvat unikuvat epämääräiseksi ajatukseksi mielen perukoille, josta on vaikea saada enää kunnon otetta ennen kuin se hapertuu lopulta kokonaan aamun kirkkaassa valossa.

Vilkaisen puhelimen näytöstä kelloa ja käännyn Puolisoon päin. Ravistelen häntä pehmeästi olkapäästä ja kerron kellon olevan kahdeksan. Puoliso avaa hetkeksi silmänsä ja nyökkää.
Siitä kuinka nopeasti hänen hengityksensä muuttuu taas raskaaksi ja syväksi, tiedän ettei hän oikeasti herännyt tai ymmärtänyt sanomaani. Katselen hetken varjojen lipumista huoneemme seinillä. Kuuntelen aamua ja yritän pitää hienoisen ärsytyksen poissa mielen päältä. Tiedän, että Puoliso joutuu lähtemään tänään työmatkalle New Yorkiin, mutta en haluaisi ajatella sitä nyt, en ihan vielä.

Huokaan, hetki on ohitse, todellisuus ja elämä ajoittain vähän happamine hetkineen ottaa vallan ja viimeisetkin pehmeät yön ja unen haituvat katoavat ikkunaraosta sinisenä loistavalle taivaalle. Silitän Puoliosa poskesta ja muistutan uudestaan että kello on kahdeksan. Mies avaa silmänsä ja katsoo kohti, katson takaisin sinsiin silmiin ja kerron että jalkapallo-ottelu alkoi kello 8. Näen unen väistyvän silmistä ja hymähdän itsekseni Puolison ponnistaessa ylös sängystä minun vielä jäädessä makaamaan peittokasan keskelle.

Nousen lopulta itsekin, herätän lempeästi ravistellen lapset. Olisi tavallaan ihanaa antaa heidän nukkua, mutta tiedän että se vain kostautuisi llalla. Tunnen lapsemme liian hyvin. Ei se niin mene että he voisivat nukkua yhdeksään puolikymmeneen ja silti mennä illalal taas kahdeksalta nukkumaan. Ei. Ei ole koskaan toiminut meillä. 

Edellinen ilta venyi myöhäiseksi, olimme ystävän luona grillailemassa. Enää eivät lapset nukahdakaan autoon vaikka kotimatka kestäisi yli puoli tuntia. Vaan kotona vaaditaan vielä iltapala, vaikka kello olisikin puoli kymmenen illalla. Sen jälkeen hampaidenpesu, iltasadun lukemattomuutta pitää perustella sata kertaa. Lapset ovat rutiiniensa orjia. Niin hyvässä kuin pahassa.
Lapset nousevat hiukset sekaisina ja kömpivät nojatuolissa istuvan Puolison kainaloon. Katselen kolmikkoa ja hymyilen.

Kiskon juoksuvaatteet ylleni, pakko käydä nyt juoksemassa pitkä lenkki, kun Puolison poissaolon takia ei taas hetkeen voi.
Aurinko lämmittää jo selkääni, kohta on jo liian kuuma juosta muulloin kuin kello kuusi aamulla, mietin. Askeleet syövät asfalttia, hengitän syvään ja mietin miksi Puolison työmatka tuntuu taas niin nihkeältä.

Ei kyse ole siitä etten haluaisi hänen lähtevän, ei kyse ole siitä etten pärjäisi yksin lasten kanssa. Sitähän minä teen päivät pitkät: pärjään yksin lasten kanssa.
Ei se sitä ole. Toki kaipaan häntä iltaisin, kaipaan toista aikuista vetämään väsynyttä iltarumbaa kanssani läpi, kaipaan sitä että minun ei tarvitse joka ilta tehdä kaikkea: iltaruokaa, lasten iltapesua, iltasatuja, iltalauluja, nukuttamista, keittiön siivoamista ja sen päälle vielä omat työni joita en päivällä saa tehtyä. Kaipaan Puolisoa iltaisin kun lapset ovat nukahtaneet ja vastassa on vain hiljainen olohuone ja ulkona soittavat kaskaat. Kun löydän itseni tekemästä töitä liian myöhään yöhön vain koska inhoan yksin nukkumaan menemistä. Inhoan sänkyä jonka toinen puolisko jää tyhjäksi, inhoan herätä öisin kuuntelemaan huoneen hiljaisuutta jota ei riko toisen hengitys.

Olen aina karsastanut yksin nukkumista. Jo äitini kohdussa makasin kaksoisiskoni vieressä. En koskaan tottunut olemaan yksin. En vaikka kaksoissisko kuoli ja lakkasi olemasta siinä vieressä. Jokin minussa ei lepää jos olen yksin, se jokin kaipaa toisen ihmisen läsnäoloa, unissaankin.

Mutta ei kyse ole vain siitä. Ei kyse ole vain kumppanin läsnäolosta.
Kyse on jäämisestä. 

Minä en ole koskaan ollut hyvä jäämään. Aina ennen ratkaisin sen sillä, etten minä jäänyt. Että olin itse se lähtijä. Ikävän ja kaipuun uhallakin, minä lähdin. 

Minä olen aina ollut lähtijä.
Jään nyt ensimmäistä kertaa miettimään asiaa, näkemään ja ymmärtämään sen. Samalla kun askeleet vievät minua eteenpäin ja hiki alkaa valua pitkin selkärankani nikamia kohti pakaroitani, minä myönnän itselleni ensimmäistä kertaa, miksi Puolison lähdöt ovat minulle niin vaikeita.
Ennen lapsia minä olin se joka lähti. Lähes aina se olin minä.

Vaikka inhosin aikoja erossa, vaikka kaipasin Puolisoa niin että fyysisesti voi pahoin, lähdin silti. Aina. Säänöllisesti veri ja maailma vetivät minua kohti jotain tuntematonta. 

Lähdin kuukausiksi Intiaan, Berliiniin, Englannissa asuessamme Suomeen. Suomessa asuessamme ilmoitin ottaneeni työkeikkoja Lapista, lähdin Pohjois-Karjalaan kuvaamaan, lähdin Sveitsiin, Itävaltaan. Lähdin viikoksi Skotlantiin luostariin kuuntelemaan hiljaisuutta. Vaelsin pitkin Skotlannin ylämaita kerta toisensa jälkeen. 

Minä ikävöin, minä kaipasin, minä itkin itseäni uneen matkoillani.
Mutta minä lähdin.
Lähes aina minä. Puoliso jäi.
Jäi koska hänellä työt sitoivat paikkaan.
Minä lähdin koska työt mahdollistivat, jopa pakottivat siihen.
Lähdin koska veri veti kulkemaan. Koska onnellisimmillani olen tien päällä, matkalla kohti tuntematonta.

Sitten tulivat lapset. 

Vielä Esikoisen kohdallakin minä lähdin. En niin usein kuin ennen lapsia, mutta lähdin silti. Sanoin kyllä kun sain kutsun Berliiniin taideresidenssiin kuukaudeksi. Sanoin kyllä kun minua pyydettiin Pohjois-Suomeen vetämään leiriä. Sanoin kyllä pitkille ajomatkoille ja Helsingin ulkopuolisille työkeikoille. 

Kun Kuopus syntyi minä edelleen yritin, yritin pysyä siinä että olisin lähtijä. Lähdin sveitsiin, sisukkaasti matkustan yksin lasten kanssa Suomeen mantereiden ylitse. 

Mutta ei, ei se enää ole sama. En minä enää ole se sama lähtijä. Ei se ole sama asia lasten kanssa. Lähteä, kokea jotain uutta, tehdä töitä mutta samalla nähdä jokin uusi paikka.

Minusta tuli jääjä.
Se joka jää kun toinen lähtee.
Pitää huolen että arki kulkee. Että tiskikone täytyy ja tyhjenee. Että jääkaappissa on maitoa ja talon ikkunat suljetaan ulos lähtiessä.

En minä koskaan ole ajatellut sitä tältä kannalta. Että ennen se oli Puoliso joka jäi.
Puoliso jäi Lontoon talveen, yksin vetoiseen taloomme heräämään yksinäisiin aamuihin kylmässä asunnossa, kun minä lensin kuumaan Intiaan.
Puoliso jäi yksin kerta toisensa jälkeen kun minä lähdin residensseihin milloin Berliiniin, milloin minnekin.
Hän jäi kuuntelemaan yksinäistä kotia, nukkumaan omalla sängynpuolikkaallaan toisen puoliskon huutaessa minun nimeäni.
Hän jäi. Minä lähdin.

Hän on selkeästi parempi jääjä kuin minä.
Tai ainakin kuvittelen niin.
Tai ehkä hän on parempi tunteidensa hallitsija.

Suihkussa jään miettimään onko kyse siitä etten haluaisi jäädä vetämään yksin arkea vai onko kyse puhtaasti kateudesta? Olenko minä kateellinen Puolisolle siitä että hän saa olla poissa, poissa arjesta, poissa velvollisuuksista. 

Tämä matka on työmatka. Useimmat Puolison matkoista ovat työmatkoja. Ei, en minä niistä ole kateellinen. Minä tiedän millaista on olla työmatkalla. Kun ajatukset ovat suorittamisessa, kun keskittyminen vie voimat ja ajan siltä että ehtisi näkemään paljoa. Mutta on siinä se oma pieni viehätyksensä, nähdä vilaus jotain muuta, saada hetken keskittyä vain työhön, vailla arjen tuomia velvollisuuksia. Lyhyissä pätkissä sen on viehättävää, se jopa tekee hyvää. 

Minäkin kaipaan sitä. Kaipaan sitä että saisin kuvata, kirjoittaa ja olla rauhassa päivät, iltaisin lukea hiljaisuudessa kirjaa ja nukkua yöni läpi. Senkin uhalla että kaipaisin jotakuta viereeni, senkin uhalla että ikävä lapsia kohtaan kaihertaisi sydänalaani reikää päivä päivältä vähän suuremmaksi. 

Puolison muista matkoista, niistä joita hän ansaitusti on saanut tehdä työnsä kautta, matkoista istanbuliin, islantiin, ranskaan, niistä minä olen hieman kateellinen. Että joku järjestää, kestitsee ja kasaa samaan paikkaan joukon ihania ihmisiä, että saa viettää monta päivää helpoissa ja leppoisissa puitteissa, kaukana arjesta, kuplassa johon ei mahdu mikään mikä normielämässä on tapana.
Mutta niitä on harvoin. Niin harvoin että ne ovat ansaittuja. Ihan sama millä mittapuulla sitä mittaa.

Siivoan aamupalalautasia ruokapöydästä. Eskoinen kysyy isältä voisivatko he vielä pelata supersankaripeliä. Puoliso lupautuu ja molemmat lapset hihkuvat innosta. Katselen miten Kuopus kiipeää nojatuoliin Puolison viereen ja Esikoinen tartuuu peliohjaimeen ja seisoo rehvakkaasit matolla. “Isä, Isä, Isä, katso mitä nyt tapahtuu!” 

Niin, jääjän osa on vaikeampi. Se on se joka jää arkeen, jää tallustamaan sitä tuttua polkua, tuttuja rutiineja, mutta vailla toista kävelykeppiään. 

Siksi se tuntuu vaikealta, olla siinä roolissa.
Myöntää että elämä on kääntänyt tämänkin juuri nyt nurinperin. Minä en olekaan enää se lähtijä, minä olen jääjä.

Taksin ovi sulkeutuu ja Puolison käsi ojentautuu vielä ikkunasta vilkuttamaan. Kuopus seisoo lähempänä, heiluttaa iloisesti, Esikoinen seisoo kauempana ei oikein haluaisi katsoa kohti. Kun taksi katoaa mutkan taakse juoksee Esikoinen takapihalle, haluaa nopeasti ajatukset muualle, ei isään, ei lähtöön. Kuopus kävelee luokseni, pyytää päästä syliin. Nostan lapsen syliini, hän painaa päänsä kaulakuoppaani ja mutisee sieltä “Minä olisin halunnut vielä leikkiä isän kanssa, miksi hänen piti lähteä jo tänään”. Lupaan lapselle isän palaavan pian, ihan pian, ei mene montaa päivää. Lapsen kaiho nostaa palan minunkin kurkkuuni. Tuijotan pilviin kurkottelevia auringonkukkia ja keskityn siniseen taivaaseen. 

Iltapäivä soljuu ohitse. Ei tämä ole minulle kivuliasta, minähän vietän muutoinkin paljon aikaa yksin lasten kanssa päivisin. Maalataan kivistä kaktuksia ja värikkäitä koppakuoriaisia, käydään pyörälenkillä ja jäätöelöllä, leikitään Esikoisen tulevan koulun pihalla, uidaan pihan altaassa. 

Lopulta syödään iltaruoka, sitten lupaan tehdä lasten kanssa vielä palapelejä.
Teemme niitä lopulta 11 kappaletta. Isoja ja pieniä.
Ei iltariitoja, ei iltajuoksuja. Molemmat lapset ehkä vaistoavat minun olotilani.
Etsimme yhteensopivia palasia, kuuntelemme El Rookieta ja annamme tuulenvireen viilentää kuumaa taloa.

“Kiva tehdä näitä palapelejä yhdessä. Kiva puuhata jotain, ettei mene ilta vain yksin mököttämiseksi.” Sanoo Esikoinen.
Katson häntä ja hymyilen.
Lapsen sanat ovat niin totta kuin mikään maailmasa vain voi olla.

Puuhataan siis tämäkin viikko läpi.
Ei mökötetä.
Opetellaan jäämisen hyviä puolia.
Vielä tulee sekin aika kun minä taas lähden.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »