Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Blogin itsesensuuri

02.11.2020

Tämän blogin aihepiiri on pysynyt pitkään samana, eikä se ole muuttumassa. Tämän vuoden aikana tietyt aiheet ovat kuitenkin jääneet pois. Minulta on kyselty miksi? Miksi en enää kirjoita yhtä kärkkäästi ja terävästi, jopa kärjistäen kuten tein Amerikan vuosien aikana? Yritän avata teille syitä päätöksen takaa.

Mitä tekemistä on huomisilla Amerikan presidentinvaaleilla ja minun blogini kommenttiboxin kanssa? Tai ylipäätään blogini teksteihin tulevilla kommenteilla siihen mistä minä täällä kirjoitan?

Oikeastaan niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sitten taas toisaalta juuri näihin aiheisiin kulminoituvat viime aikoina blogin ympärillä käydyt keskustelut.

Bloggarikollegani kysyi minulta viikonloppuna ajattelinko kirjoittaa Amerikan presidentinvaaleista. Vastasin, että en oikeastaan kirjoita mitään poliittista tai muutoinkaan liian vahvasti provosoivaa blogiini. En sen jälkeen kun pride aiheinen kirjoitukseni 1,5 vuotta sitten nostatti niin paljon lokaa ja pahimmillaan perheeni vedettiin loanheittoon mukaan.
Uhkailu ja rumat sanat jatkoivat elämistään vielä kauan blogipostauksen jo oltua niin kutsuttua vanhaa uutista.


Sanoin tuolloin, että en anna moisen käytöksen ja kommentoinnin vaikuttaa siihen mitä kirjoitan. Se oli helppo sanoa kun asui tuhansien kilometrien päässä, eri mantereella heistä, jotka sitä lokaa viskoivat päälleni.

Nyt asumme kuitenkin Suomessa. Ja oikeastaan siitä hetkestä lähtien kun palasimme takaisin tänne, olen joutunut uudelleen pohtimaan sitä mitä minä tänne kirjoitan.

Olen painottanut teille, kerta toisensa jälkeen, että haluan olla rehellinen. Aina rehellinen. Ihan sama mistä aiheesta me täällä puhumme, minä haluan omalta osaltani olla rehellinen.
Oli sitten kyse lapsista, tunteista, seksistä, kulttuurista, eri kouluista, elämästä, sukupuolien kirjoista tai mistään minkä nostan teemakseni postaukseen.
“Olet ajoittain ärsyttävän rehellinen ja vaadit sitä myös muilta”, kertoi Puoliso kerran kun pohdimme mitkä asiat toisessa ovat ihania ja mitkä ärsyttävät.


Kollegani siis kysyi kirjoitanko vaaleista.
Vastasin kieltävästi. En siksi etteikö minulla olisi aiheesta jotain sanottavaa, on minulla. Vaan siksi, että jos haluaisin rehellisesti kertoa mielipiteeni, olisi se jollekin kuitenkin niin provosoiva, että joutuisin todennäköisesti taas sellaisten kommenttien ryöpytettäväksi, joita en juuri nyt oikeastaan halua.

Kieltävä vastaukseni poiki oikeastaan hyviä ajatuksia omassa mielessäni tästä itse itselleni asettamasta itsesensuurista. Miksi teen niin? Enkö olekaan enää se rohkea, joka uskaltaa puhua kaikesta? Enkö enää sanokaan asioita suoraan niiden oikeilla nimillä?

Tämä blogi on aina ollut minulle eräänlainen julkinen päiväkirja. Jos olen joitain väitteitä esittänyt, olen aina pyrkinyt nämä väittämät todistamaan ja noudatan meille asetettuja journalistisia ohjeistuksia. Siitä huolimatta kirjoituksiani on haukuttu valheeksi ja lapsiani säälitty kun joutuvat kasvamaan minun ja Puolison kasvattamana.
Eräs lukija kimpaantui sukupuolisensitiivisyyttä koskevasta tekstistä niin, että kertoi tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Se tekikö hän niin ei selvinnyt minulle. Emme asuneet tuolloin Suomessa, joten ilmoitusta ei ole voinut tehdä.


Kun muutimme Suomeen lapsemme menivät täällä kouluihin ja esikouluun.
En ole kertonut heidän nimiään täällä enkä korostanut heidän sukupuoltaan. Ei se silti ole valtionsalaisuus ja halutessaan ne varmasti saisi ongittua selville.

Ymmärrän siis valtavan hyvin asettavani lapseni mahdollisen loanheiton kohteeksi, jos jatkaisin samalla tavalla asioista puhumista kuin aikaisemmin.
Ja tässä menee minun rajani.

Tuolloin puolitoista vuotta sitten minä ymmärsin miten yksin kiusattu lopulta jää. Silloinkin kun yhteiskunta tai muut ihmiset sanalliseti tuomitsevat tapahtuneen. Niin paljon on minullekin sanottu, että muut olivat väärässä, ei kukaan saisi puhua toiselle noin. Ei ketään saa uhkailla, ei ketään saa haukkua. Näinhän meille opetetaan jo lapsesta asti.
Voi kuinka usein kuulinkaan miten minulle kerrottiin, ettei ainakaan Helsingissä tapahdu sitten mitään kiusaamista, täällä ei lapsia kiusata, se on maaseutujen ongelmaa. Ja samaan aikaan helsinkiläinen ystäväni kävi läpi todella vaikeaa vuotta, kun hänen lapsensa oli systemaattisen koulukiusaamisen uhri.

En siis luota kanssaihmisiin siinä, kun minulle vakuutetaan ettei kukaan kohdistaisi minun sanomisia lapsiini. En vain luota. Sen on totuus. Siksi koen helpommaksi jättää tietyistä aihepiireistä kirjoittaminen sivuun. Ainakin toistaiseksi.


Jos jokin on minulle pyhää, se on minun perheeni. Minä kestän kommentoinnin, minä pystyn vasta-argumentteihin tuntemattomien kanssa. Minä kykenen selittämään kantani ja elämään omien mielipideitteni kanssa.
Mutta minä en kykene suojelemaan lapsiani lauseilta “sinun äitisi….”. Ja sen tähden tein päätöksen luopua tietyistä puheenaiheista ja kannanotoista tällä alustalla.

Politiikka ja poliittiset päätökset ovat yksi näistä asioista.
Minä seuraan politiikkaa hyvin tiiviisti ja minulla on vahvoja mielipiteitä siitä. Ne ovat kuitenkin minun mielipiteitäni eivätkä ne kuulu lapsiperheblogiin. Ei vaikka meillä kotona puhutaankin paljon politiikasta ja minä olen opettanut lapsillemme myös politiikan keskeisiä toimintamekanismeja. Meillä puhutaan kyllä esimerkiksi pakolaisista, rasismista, köyhyydestä, eriarvoisuudesta ja asioista, joista mielestäni jokaisessa perheessä tulisi puhua rakentavasti ja avoimesti.

Mistä minä sitten kirjoitan, jos en enää kirjoita kärkevästi sukupuolisensitiivisyydestä tai politiikkaa hipovista aiheista? Kysyi ystäväni, jolle teema puhelimessa avasin.

Minä kirjoitan edelleen elämästä. Se on ollut tämän blogin syvin aihepiiri sen koko olemassaolon ajan. Elmästä ja tunteista. Vanhemmuudesta ja sen aiheuttamista haasteista.
Rehellisesti ja aidosti.

Meidän perheemme on niin paljon muutakin kuin mitä tämä blogi näyttää. Haluan uskoa, että te pitkäaikaiset lukijat tunnette minut, mutta tekin saattaisitte yllättyä jos oikeasti viettäisitte päivän kanssamme, miten paljon elämäämme mahtuu asioita, joita te ette koskaan täällä näe.


Tämä blogi on minun julkinen tunnepohjainen päiväkirjani siitä miltä elämä minusta tuntuu.
Kirjoitan täällä nimenomaan siitä mitä koen ja tunnen. Mitä ajatuksia ja tunteita eri ilmiöt minussa herättävät ja miten nämä ajatukset reflektoituvat tapaani kasvattaa lapsia ja elää vanhempana.
Kirjoitan miltä tuntuu palata takaisin Suomeen, sen outoon maailmaan ja tehdä päätös jäädä lähtemisen sijaan.

Nämä ovat kaikki asioita joista nousee kauniita blogikirjoituksia, jotka pursuavat lämpöä ja hehkuvat rakkautta. Ja sitten on surumielisempiä ja niitä joissa sydämen kipu sinkoilee jokaisesta sanasta. Tämä kaikki siksi että tämä on sitä mitä minä elän. Ja minä kirjoitan siitä mitä minä elän.

Toivon tämän avaavan teille syitä siihen miksi tekstini ovat Suomeen muuton jälkeen muuttaneet hieman muotoaan ja sitä miksi en Amerikan tilanteeseen ota nyt sen enempää kantaa.

Toivon teidän edelleen pysyvän matkassani mukana vaikka olenkin tehnyt päätöksen suojella lapsiamme ja jättää sen tähden tietyt aihepiirit pois.  Sen mitä voin teille luvata edelleen on se, että sen mitä kirjoitan kirjoitan aina tunteella, avoimesti ja rehellisesti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »