Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Anna lapselle aikaa sopeutua, aikaa ikävöidä

12.12.2019


Istun vanhempieni keittiönpäöydän ääressä. Taas yksi liian aikaisin alkanut päivä, kiitos jetlagin. Juon Esikoisen kanssa kuumaa teetä joulukuisen pimeyden kietoessa maailman vielä vaippaansa. Lapsi pyytää saada tehdä tehtäväkirjoja joita hänen opettajansa antoi hänelle mukaan Amerikasta. Pienet paljaat varpaat tepastelevat halki sinivalkoruudullisen lattian halki hakemaan opettajan nitomaa tehtäväpinoa.
Siemailen teetä ja katselen miten lapsi laskee matematiikan tehtäviä tuolilla samalla kiemurrellen.
Kuin tyhjästä hän katsoo minuun ja toteaa “ Annu, minä en olisi halunnut lähteä Amerikasta pois.” Huokaan, ja ojennan käteni silittämään hänen päätään. “Tiedän”.
Lapsi laskee katseensa ja jatkaa tehtävien tekoa.


Lapset ovat olleet onnellisia täällä olosta. Ovat sanoneet monta kertaa miten ihanaa onkaan olla Pankavaarassa, Ukin ja Mummin luona. Näen miten he rakastavat lunta, tuttua taloa, tätä kaikkea mitä he voivat kokea ja saada vain ja ainoastaan tästä maailman kolkasta.
Ei se poista sitä, että heidän on selkeästi myös ikävä Palo Altoon.
Ikävä sitä elämää, joka heillä oli siellä. Ikävä taloa jota he kodiksi kutsuivat. Ikävä ihmisiä, elämää, rutiineita  ja arkea.


“Lapset sopeutuvat nopeasti, älkää heistä huolehtiko.” Lause jota on toistettu meille satoja kertoja. Tiedän, että lause sanotaan tarkoituksena lohduttaa, luoda toivoa, poistaa meidän murhetta ja stressiä.
Totuushan kuitenkin on, että jotkut lapset sopeutuvat nopeasti, toiset eivät. Toiset solahtavat uusiin oloihin, kulttuureihin ja maihin alta aikayksikön. Toisilla se voi kestää jopa vuosia.
Ja tiedättekö mitä? Minusta se on ihan ok. 




Voi olla, että meidän lapsemme solahtavat osaksi uutta kuukaudessa. Että ikävä lakkaa heti kun uusi koti on jalkojen alla ja uusi koulu/päiväkoti on tullut tutuksi.
Tai sitten ei.


Kun muutimme ensimmäisen kerran Amerikkaan ikävöi Esikoinen Suomeen kauan, tai kauan siitä lähtökohdasta, että silloinkin meille vakuutettiin lapsien kyllä sopeutuvan alta aikayksikön.
Ja kun taas vietimme sen vuoden viisumipakolaisina Suomessa, oli lasten joka-aamuinen kysymys “koska me lähdemme takaisin kotiin?”.


En usko, että lapsemme eivät tulisi viihtymään Suomessa. Aivan varmasti he tulevat. Aivan varmasti he tulevat myös kutsumaan tätä maata taas kodikseen.
En epäile hetkeäkään etteivät he sopeutuisi, kuten en epäile meidän aikuistenkaan sopeutumista. Uskon vahvasti elämän kantavan lopulta.

 

Mutta tapahtuuko se nopeasti, vai hitaasti. Siitä me emme voi tietää.
Sopeutuminen ottaa aikaa. Se aika voi olla kuukausi tai vuosi, ehkä jopa viisi vuotta.
Kuka tietää. Eikä mikään niistä asioista ole väärin.
Väärin on vain väittää, että lapset sopeutuvat aina nopeasti. Aivan kuin nuori ikä olisi tae sille että kaikkeen uuteen tottuu nopeasti eikä vanhaa sen tähden enää kaipaisi.

Toki lapsemme elävät pitkälti hetkessä. Mutta he ovat myös jo tarpeeksi vanhoja kokeakseen ikävää. He ikävöivät hetkiä, kokemuksia ja muistoja. He vertailevat ja muistavat. Aivan kuten me aikuisetkin. Asian kuittaaminen sillä, että kyllä ne nopeasti sopeutuu, tuntuu hieman lapsen aliarvioinnilta.

Mitä sitten ajattelin tehdä lasen ikävän kanssa. Tietenkään en halua niin sanotusti ylläpitää lasten ikävää Palo Altoon, mutta en ajatellut myöskään millään tavalla kieltää sen olemassoloa.
Tuo tegnologia laaksossa sijainnut kotimme, jonka ohitse waymo autot suhahtelivat oli suuri osa heidän tähän astista elämäänsä. Tuo talo jonka takapihalla he ovat leikkineet satoja ja satoja tunteja, tuo talo jossa Kuopus oppi puhumaan, talo jonka etupihalla katselimme Falcon X raketin saapumista kotiin, on talo joka oli heidän kotinsa. Ainoa koti jonka Kuopuksemme muistaa.


Minä haluan heidän muistavan tuon ajan. Minä haluan heidän osaavan olla ylpeitä niistä vuosista. Ei, en minä halua heidän ikävöivän ja haikailevan, en halua heidän olevan onnettomia täällä. Mutta en usko sen olevankaan niin.
Ehkä muistelu hidastaa sopeutumista, en tiedä. Mutta koska en kuitenkaan usko lasten automaattisesti sopeutuvan nopeasti, unohtavan menneisyytensä, niin en aio millään tasolla aio kieltää heiltä ikävöintiä.

Me puhumme ikävästä, aivan kuten puhuimme tästä lähdöstä. Pysähdymme arjessa kun lapsi kertoo tunteestaan. Ei sen tarvitse aina olla mikään syvällinen keskustelu, ei sen tarvitse välttämättä olla enempää kuin katse lapsen silmiin, halaus, kosketus. Mutta uskon, että antamalla lapselle oikeus ikävään, vaikeisiin hetkiin ja tietynlaiseen suruun menetettyä kohtaan, me annamme heille paremmat mahdollisuudet sopeutua ja tulla sinuiksi tämän muutoksen kanssa.


“Suru on vain muuri kahden puutarhan välillä“ Sanoi Kahlil Gibran.
Näin minä uskon myös ikävänä olevan. Mutta se muurikin voi olla oleellinen osa kokonaisuutta. Osa elämää ja osa minuutta. Se kuinka kauan sen muurin ylitse pääsemisessä kestää, on yksilöllistä.
Annetaan lapsille tila, vapaus ja oikeus käyttää siihen juuri niin paljon aikaa kuin he tarvitsevat.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »