Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Äiti ilman koroketta

13.05.2018

 

Olin aikaisemmin tänä vuonna kuuntelemassa erästä paneelikeskustelua, joka käsitteli naisten asemaa työelämässä. Panelisteja oli viisi, puolentoista tunnin keskustelun aikana jokainen heistä mainitsi jossain vaiheessa esikuvakseen oman äitinsä.
Hetkeäkään epäröimättä vastaisin itse samoin. Pidän omaa äitiäni esikuvanani, hahmona jonka vertaiseksi äitinä en välttämättä itse koskaan yllä. Katson omaa äitiäni ylöspäin, kunnioittaen, kiittäen ja ihaillen.

Samana iltana laittaessani lapsia nukkumaan ja kuuntelin Esikoisen kiukuttelua siitä ettei enää voinut leikkiä, eikä lukea eikä tehdä mitään kivaa jäin miettimään osaankohan minä olla lapsillemme sellainen äiti, jota he joskus myöhemmin elämänsä aikana kutsuvat esikuvakseen?

 

Kun ajoin torstaina läpi Arizonan karujen autiomaiden, tien molemmilla puolilla vain hiekkaa horisontissa molempiin suuntiin kivisiä vuoria, sininen taivas kaiken yllä, ehdin ajatella äitiyttä aika paljon.
Joten näin äitienpäivän kunniaksi, jaan teillä näitä ajatuksenpätkiäni, näitä pieniä hitusia joita vasta viisi vuotta äitinä ollut ihminen, nainen, äiti, on itselleen kerännyt.

Olen usein miettinyt mitä äitiys minulle on.
Me elämme aikakautta kun minä pystyin tietoisesti päättämään haluavani lapsia.
Minä valitisin tietoisesti äidiksi tulemisen.
Valitsin sen vastuun kasvattaa lapsemme, olla heille apuna, näyttää heille maailmaa, kasvattaa heistä parhaan kykyny mukaan ihmisiä jotka pärjäävät nyky-yhteiskunnassa.
Kaikki eivät tätä valitse, jotkut ajatuvat äidiksi, joillekin se tulee puun takaa.
Jotkut ovat äitejä mahdollisesti jopa vasten tahtoaan.
Toisilla taas ei koskaan ole ollut vaihtoehtoa.

Minä kuitenkin valitisin äityden.
Ei sen pitänyt olla mahdollista, olla äiti tällä tapaa. Ei minun pitänyt voida saada lapsia. Olla raskaana, imettää. Jatkaa omaa geeniperimääni. Sain silti. Me saimme. Kaksi lasta.
Kasvoin vanhemmaksi.
Sellaiseksi perushyväksi.
Olen äitinä ihan ok.
Ihan jees.
Mutsi, äiti, mami.
Annu.

Minä olen äiti.Miljoonat muut naiset maailmassa ovat äitejä.
Se ei välttämättä tee meistä millään tavalla samanlaisia.
Usein ajatellaan, että äitiys on yhteinen puheenaihe. Että äitiys yhdistää.
Totuus on, ettei se yhdistää sen enempää kuin se että minulla on hiukset ja miljardilla muulla ihmisellä on myös hiukset.
Äitiyden kokemukset ovat niin subjektiivisia.
Ei äitiys ole jokin täsmätuote joka toimii jokaisella samalla tavalla.
Ei äitiys ole lasi vettä, joka juodaan ja jano poistuu.
Meistä jokainen tulkitsee, muokkaa, elää äitiyttään eri tavoin.
Toiset jaksavat asioita äitiydessä, joita toiset eivät. Toiset kestävät unetettomia öitä paremmin kuin toiset. Toiselle uhmamaikä on lähes elämänkriisin paikka, toiselle se on ohimenevä vaihe.
On äitejä, jotka löytävät vihdoin itsensä äitiyden kautta; on äitejä, jotka ajautuvat identiteettikriisiin saatuaan lapsen. On äitejä, joiden elämä ei muutu lainkaan lapsen myötä; on äitejä, joiden elämän voi jakaa kahteen aikakauteen: ennen ja jälkeen lapsien.

Ei äitys ole tietynlainen rooli jota me vedämme. Ei äityteen ole yhtä kaavaa.
Ei, vaikka  yhteiskunta yrittääkin muokata meitä uskomaan niin.
Äitiys on polku, jota pitkin me joko päätämme tai ajaudumme kulkemaan. Jokaisen äidin polku ennen äidiksi tulemista näyttää erilaiselta. Jokaisen äidin polku äidiksi tulemisen jälkeen näyttää myös erilaiselta.
Ei ole mitään yhtä tiettyä oikeanlaista polkua.
On vain polkuja. Isoja, pieniä, leveitä, kapeita, haaraisia, mutkaisia, suoria, kivisiä, sileitä, mäkisiä, mutkaisia. Jokainen omanlaisensa, jokainen erilainen. Mutta jokainen on polku.

Samalla kun valitsin saattaa lapsemme tähän maailmaan, valitsin vastuun siitä, että päästän heidät myös luotani pois kun aika on kypsä.
Meidän lapsemme ovat meidän vain lyhyen aikaa.
Lastemme lapsuus, tämä nykyinen arkemme, on pieni murto-osa heidän elämäänsä. Tärkeä osa, mutta silti vain pieni osa.
Minä koen, että on minun tehtäväni äitinä on valmistaa heidät lentoon, opettaa heidät pärjäämään ja vahvistaa heidän siipensä liitoa varten.
Minulla ei ole oikeutta pitää heitä luonani, minulla ei ole oikeutta määrätä heidän liitonsa suuntaa.

Yritän muistaa tämän joka kerta kun nostan Esikoisen tai Kuopuksen syliini. Painaa mieleeni sen tunteen, lapsen kehon painon, hengityksen kaulaa vasten, kädet kiertymässä niskan taakse. Tunne, jonka nyt saan kokea vielä päivittäin, mutta joka kohta on poissa. Ainutkertaisia hetkiä elämässä.

Nyt minä saan vielä herätä ja nähdä tuhisevan pellavapään Puolison ja minun välissä sängyssä. Saan katsella hymyileviin sinsiin lapsensilmiin ensimmäisenä aamulla, saan lohduttaa kun harmittaa. Mutta jonain päivänä se on ohitse.
Minä olen loppuelämäni äiti, mutta tulee päivä kun minun velvollisuuteni lastani kohtaa lakkaa.Sen täytyy lakata jotta lapsella olisi vapaus lähteä.
Velvollisuus ei tarkoita rakkautta.
Se ei tarkoita välittämistä.
Ne eivät lakkaa koskaan, uskon niin. Mutta uskon myös, että jos äiti, vanhempi, ei osaa päästää lastaan irti, ei osaa luopua velvollisuudentunteestaan lapseensa, ei lapsi koskaan kykene vapaasti valitsemaan omia polkujaan.
En väitä, että se olisi helppoa, mutta väitän, että se on se viimeinen velvollisuus, joka meidän on pakko suorittaa tiellämme äitiydessä, vanhemmuudesssa.

Tiedättekö, jokaisella ihmisellä on jossain äiti.
Asia, jonka me jostain syystä unohdamme turhan usein. Kaikki eivät ehkä tunne äitiään, eivät ole hänen kanssaan tekemisissä, eivät pidä äidistään, eivät ole nähneet äitiään vuosiin, mutta heillä kaikilla on äiti.
Myös jokaisella ihmisellä, jota me katsomme kauhistellen, halveksuen, ihmetellen tai hämmästellen.
Eikä aina kyse ole siitä, että ihminen olisi tullut tietynlaiseksi siksi että hänen äitinsä, vanhempansa, olisi epäonnistuntu tehtävässään.
Ei aina ole kyse siitä, ettei äitiä ole ollut, tai että hän on ollut liiankin läsnä, tai ollut itse mieleltään sairas.
Oma äitini sanoi joskus, että ihminen voi tiettyyn pisteeseen asti syyttää lapsuutttaan, sen jälkeen tulee hänen ottaa vastuu omasta elämästään.

Se toimii myös toisinpäin:  Me olemme tiettyyn pisteesee asti vastuussa siitä millaiskeksi lapsemme kasvaa, mutta on paljon jota me emme kykene määrittelemään heidän loppuelämässään.
Se, etten minä ole pehmoinen äiti, pullantuoksuisine sylineen, etten minä ole se äiti joka osaa laulaa lastenlauluja ja leikkiä piilosta tuntitolkulla, ei vielä tee minusta tai lapsistamme huonompia tai parempia kuin siitä äidistä, joka niin osaa tehdä.

Äitys kulkee mukana, oli lapsi siinä rinnalla tai ei.
Muistammeko me, että Syyriassa sotivilla nuorilla miehilläkin on äiti. Jossain heidän äitinsä herää aamuihin miettimään missä heidän lapsensa on.
Muistammeko me, että Aasian lapsityöläisilläkin on äiti, että siellä tehtaassa vaatteita tekevällä pienellä tytölläkin on äiti jossain.
Muistammeko me, että pakolaisena Suomeenkin saapuvilla nuorilla afgaanimiehillä, heitä joita niin kovin parjataan, on jossain äiti, jota he mahdollisesti ikävöivät.
Muistammeko me, että kaikki ne pahat teot tekevät ihmiset ovat joskus olleet pieniä ja suurella todennäköisyydellään heitä on heidän äitinsä pitänyt sylissään, aivan kuten sinä pidät omaa lastasi sylissäsi ja tuuditat hänet uneen.
Muistammeko myös, että on lapsia joiden äidit eivät voi, osaa tai kykene pitämään huolta omista lapsistaan. Se ei silti tarkoita, etteivätkö he olisi äitejä, jollain asteella. Se ei silti tarkoita, ettei näillä lapsilla olisi äiti jossain, vaikka puuttuvana ja viallisena.
Mutta äiti silti. Äiti yhtäkaikki.

Nyt äitienpäivänä, kun koko maailma tuntuu juhlivan äitiyttä. Muistavan äitejään, lastensa äitejä, mummejaan, jään minä pohtimaan soisimmeko me tänä päivänä ajatuksen myös niille äideille, jotka me niin helposti unohdamme.
Ei äityden kunnioittaminen tapahdu vain sinä yhtenä päivänä, tuomalla kukkia ja ostamalla suklaarasioita.
Se tapahtuu päivittäin, meidän ajatuksissamme, meidän teoissamme.
Ei äitiyden kunnoittaminen ole vain pienten lasten ja Puolisoiden tehtävä, se on myös äitien itsensä tehtävä.

Jos minä haluan minun lasteni, Puolisoni ja muiden äitien kunniottavan minua äitinä, tulee myös minun kunnioittaa kaikkia muitakin äitejä. Antaa tilaa erilaisuudelle, antaa myötätuntoa ja ymmärrystä.
Muistaa kunnoittaa omaa äitiäni, muistaa sanoa olevansa kiitollinen siitä, miten hän äitiytensä minun kanssani elää.
Olla kannustava, arvostava ja kunnioittava muita äitejä kohtaan.
Olla tuomitsematta heidän valintojaan jos ei tiedä syitä taustalla.

Jos minä haluan, että minun lapseni kunnioittavat ja rakastavat minua äitinä, ihmisenä, Annuna, tulee minun elää siten, että minun elämääni voi kunnoittaa ja minua voi rakastaa.
Ei uhriutumalla, ei sullomalla itseäni johonkin kuviteltuun muottiin.
Vaan olemalla minä. Kulkemalla omaa polkuani, ojentamalla käteni lapsilleni jotta he voivat kulkea kanssani kunnes heidän siipensä kantavat ja he löytävät omat polkunsa.
Ja sen jälkeen, minun rakkauteni löytää kyllä heidän luokseen, vaikka minä päästäisinkin irti.
Uskon, että vain siten minä voin olla se äiti, jonka lapseni ehkä jonain päivänä mainitsevat esikuvakseen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »