Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Tyhjästä taulusta psykiatrin sohvalle?

14.11.2015

Poika alkaa hiljalleen olla murrosiässä, joten mielessäni pyörivät aika ajoin muistot vuosien varrelta. Murrosikä on juuri sellainen ikä, että alkaa tulla kontrastia siihen, millainen lapsi oli aiemmin – ja miten erilainen nyt.

Murrosiän kynnyksellä olemisessa on myös se hauska piirre, että ihmisessä on sekoitus sekä pikkulasta että jotakin aivan uutta persoonaa.

Onko lapsi sitten tyhjä taulu? “Jokaisesta elämästä voi tulla runo. Voi tulla runo, romaani tai laulu. Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu.” Näin laulaa Suurlähettiläät-bändi Tyhjä taulu -kappaleessa. Itse en ole koskaan uskonut tabula rasa -ajatteluun. Eli vanhemmat ja muu ympäristö vain kaatavat kaiken viisautensa tai tyhmyytensä tyhjälle taululle. On se osittain näinkin, mutta kyllä ihminen on mielestäni persoonansa jo vauvana. Se on sitten eri asia, kuinka hyvin hän saa kasvaa omaksi itsekseen, vai tarvitseeko istua itsensä täysin hukanneena kolmikymppisenä psykiatrin sohvalla puimassa huonoa kohtelua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Kasvatusoppaissa isyyteen liittyy jokin keinotekoinen ja ahdistava. Erityisesti vanhan polven lastenpsykiatrit saattavat nähdä yksioikoisesti, että isien ja poikien on käytävä kalassa. Pakollinen puinen pyssy on tehtävä, vaikkei lasta kiinnostaisi tippaakaan. Ja että tablettitietokone ja älykännykkä ovat yksinomaan perkeleestä. Usein nämä ajatukset tuntuvat herättävän hurraa-huutoja kansalaisten keskuudessa, koska saavat ilmeisesti nostalgisen käpylehmä-olon aikaan.

Kun on vuosia ollut ainoana aikuisena huushollissa, on vaikeaa (ja hyvä niin), jakaa kodin askareita miesten ja naisten töihin. Itse en edes jaksa ajatella, että olisin lapselleni jonkin sukupuolen edustaja. Vie liikaa energiaa, kun en aina edes muistakaan, kuinka miesten pitää olla ja käyttäytyä.

Tai ehkä pitäisi alistua yhteiskunnan vaatimuksiin ja korostaa esimerkiksi renkaanvaihtoa vaihtamalla yhtäkkiä luonnollinen puheääni toiseksi: matalaan kärisevään “miehekkääseen” ääneen. Ja missään nimessä ei saa puhua liikaa, koska miesten maailma on pyhä ja vain akat kälättävät. Pojalta voisi myös kysyä: “Haluatko olla mies vai hiiri”, jossakin sopivassa kohdassa. Mieluiten silloin, kun lapsella on hieman hapuileva olotila.

Pohjana omalle itselleni on ollut synnyinkotini, jossa oli toki omat puutteensa (kuten kaikissa), mutta mahdollisuus kasvaa persoonakseen. Jo 1970-luvulla vanhempani välttelivät hankkimasta punaista vaatetta tytölle ja sinistä pojalle. Toki jos lapsi itse halusi tiettyä perinteistä väriä, oli se ok. Isäni oli oman tiensä kulkija, mutta ei korostanut sitä että on MIES vaan ihminen, joka kulkee omaa tietään.

Ehkäpä poikani voi kirjoittaa tähän blogiin kirjoituksen vaikkapa 8 vuoden kuluttua ja pui, miten kummallinen isä hänellä onkaan. Että kunpa olisi käyty kalassa ja tehty käpylehmiä ja olisipa isi suhtautunut kielteisesti älykännykkään. Ja sitten kansa hurraa, että onpa viisas nuorukainen. 

Janne Ahjopalo

Kirjoittaja on YTM ja toimittaja. Ahjopalon pro gradu käsitteli lapsen huoltajuuskiistoja ja sitä kuinka lapsen etu voitaisiin saavuttaa nykyistä paremmin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »