Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Tavaroiden hankkiminen isyyden ilmentymänä

14.02.2016

Liityin hiljattain erääseen Facebookin kirppisryhmään, jossa myydään ja ostetaan käytettyjä lastenvaatteita sekä muita lastentavaroita. Tämä oli minulle suuri askel, sillä yleensä teen kaikki litran jogurttitölkkiä suuremmat ostokset anonyymisti, ilman ihmiskontakteja, nettikaupasta lähi-Prisman pakettiautomaattiin klikkaillen. Lisäksi on myönnettävä, että juuri uusien tavaroiden ostaminen on minulle syntisen luontevaa, mistä omatuntoni kulutuskriittinen ja ympäristötietoinen sivuääni toisinaan yrittää muistuttaa.

Riippukehdosta tuli yllätyshitti vauvaperheessä.
Kuva: Juhana Venäläinen

Kuten aiemmassa kirjoituksessani arvelin, tavaroiden hankkiminen on minulle miehenä varsin ominainen lähestymistapa vanhemmuuteen. Se sopii ihanteellisesti niihin kulttuurisesti syvään juurtuneisiin rooleihin, joita miehelle on perhe-elämässä suotu. Ensinnäkin kyse on perheen “ylläpitämisestä” sanan taloudellisessa merkityksessä. Käydään töissä, ansaitaan rahaa, ostetaan tavaroita. Hyödyllisiin tavaroihin sijoitetut rahat antavat ikään kuin järkeenkäyvän ja tunnetasollakin hyväksyttävän selityksen sille, miksi mies jättää äidin ja pienen lapsen kotiin kahdestaan koko pitkän päivän ajaksi.

Toki rahalla myös ostetaan ruokaa ja lyhennetään asuntolainaa, mutta tavaroiden hankkiminen on silti jotain arvokkaampaa. Elättämistä tarkoittava englannin kielen verbi “provide (for)” tavoittaa tämän ajatuksen hyvin: kyse on mahdollisimman hyvien olosuhteiden tarjoamisesta: “Vain parasta lapselleni! Vain parasta perheelleni!”. Mies luo edellytykset jollekin, minkä joku toinen lopulta toteuttaa. Pikkulapsivaiheessa tämän järjestelyn kulmakivenä on yhtäältä miehen tekemä palkkatyö, toisaalta naisen tekemä kotityö. Olosuhteiden tarjoaminen ei silti ole mikään vähäpätöinen juttu. Se on erittäin vastuullinen ja jopa hieman painostava tehtävä, jossa onnistuminen on perinteisesti ollut perheellisen miehen kunniallisuuden kriteeri.

Tavaroiden hankkimiseen liittyy myös sellaista pitkäjänteistä suunnittelua ja harkintaa, joka kodin työnjaossa yleisemmin jää naisten harteille. Se on “pro-videreä”, siis sananmukaisesti “eteenpäin katsomista” tulevan ennakointia, riskilaskelmien kalkylointia, huolestumista ja huolehtimista. Se on eräänlaista miesten “metatyötä”, kontekstuaalista toimintaa ja vatulointia, jossa ei itsessään tapahdu mitään näkyvää, mutta joka silti koetaan välttämättömäksi arjen jatkuvuuden kannalta. Esimerkiksi: jos sijoitamme näihin yhdistelmärattaisiin X euroa, niin kestävätkö ne sen aikaa kun lapsemme niitä tarvitsee ja saammeko sen jälkeen ne kohtuulliseen hintaan jälleenmyytyä? Tai: kannattaako meidän maksaa yksityisestä terveysvakuutuksesta, vaikka oikeasti haluaisimme uskoa julkiseen terveydenhoitoon ja tukea julkista palveluntuotantoa? Saammeko vakuutusrahojamme takaisin korvausten muodossa? Romuttuuko hyvinvointivaltio? Hajoavatko rattaat? Missä ostokuitti on ja onko takuuaika jo mennyt?

Tavaroiden hankkiminen on siis perhe-elämän jatkuvuudesta huolehtimista sikäli kuin se liittyy rahaan tai materiaan. Samalla tämä materia ja siihen sijoitettu raha ovat kuitenkin vain eräänlainen kiertoilmaus vanhemmuuden moniulotteisille tunnerekistereille. Viimeksi ostin viisaan kumminsa suosituksesta lapsellemme riippukehdon. Tarkoitukseni ei ollut pöyhkeillä turhakkeita hankkimalla, vaan ihan aidosti vain kokeilla, josko vauvan elämä olisi riippukehdon kanssa onnellisempaa kuin ilman sitä. (Tuntuisi olevan. Käsi ylös, kuka ei haluaisi hengailla päivät pitkät riippukehdossa peukaloa syöden?) Rahan kuluttaminen ei siis ollut itsetarkoitus. Ehkä tämän ymmärtäneenä ostinkin riippukehdon käytettynä, vaikka uusiakin olisi ollut saatavilla. Tein mielestäni hyvän diilin ja sain paketin lähipostiin jopa nopeammin kuin verkkokaupasta tilaamalla. Tästä innostuneena liityin myös Facebookin kirppisryhmään.

Kirpputoriryhmät edustavat minulle tuntematonta kulttuuria. Tuntuu vieraalta edes kirjoittaa “kirppis” sekin kuulostaa salakieleltä. Osaan toki asiayhteydessä päätellä, mitä “av”:t, “yv”:t ja “uppaukset” tarkoittavat, mutta olen silti selvästi epämukavuusalueella. Ryhmässä on 206 jäsentä, joista miehiä nimen perusteella on viisi. Tämä ei ole sinänsä ongelma, sillä yleensä viihdyn paremmin naisvaltaisissa yhteisöissä. Mutta kyllähän se sukupuolijakaumakin jostain kertoo! Olenko laajentamassa hankkimisen piiriäni sopimattomalle alueelle? Onko lastenvaatteissa liian vähän tekniikkaa, jotta ne voisivat tulla miehisen kiinnostuksen piiriin? Onko vaatteiden hankkimisen merkitys perheessä ratkaisevasti erilainen kuin tavaroiden hankkimisen yleisesti?

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on vaunulenkeillä maratonille harjoitteleva kulttuurintutkija, jonka tutkimusmatka isyyden ja perhekulttuurien parissa alkoi 2+9 kuukautta sitten. Toisen aallon feministien tavoin kirjoittaja uskoo, että henkilökohtainen on poliittista etenkin, jos kyse on vanhemmuudesta.

PS. Taidevandalismi on kantanut hienosti kortensa tähänkin kekoon:

Naamakirjan kirpputorit aiheuttavat allekirjoittaneessa enimmäkseen kauhunhikikarpaloiden nousua otsalle. Myös verenpaine kohoaa alta aikayksikön.

Posted by Taidevandalismi on Sunday, February 7, 2016

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »