Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Ruutuaika yhdessä on parempi kuin yksin – mitä olen katsonut lasteni kanssa?

09.02.2021

Kuva: Pasi Huttunen

Leffojen katsominen lasten kanssa on älyttömän kiinnostavaa. Katselun tulokulma on niin erilainen kuin minulla, joka olen marinoitunut kulttuurissa viidellä vuosikymmenellä ja kahdella vuosituhannella.

Varhaisteinin ja teinin kanssa on jo paljon helpompi löytää yhteistä katseltavaa kuin pienempien lasten. Tällä tarkoitan sellaista katseltavaa, jota minäkin mielelläni katson. Lapseni iskevät usein pöytään jonkin sarjan tai leffan, joka on syystä tai toisesta katsottava. Tietenkin vähän suodatan esimerkiksi ikäsuositusten sun muun mukaan, mutta hyvin harvoin on tarvinnut sanoa ei. Paitsi tietysti Peter Jacksonin Hobitti-trilogialle kuten alempana kerron.

Minulle niitä leffoja tärkeämpää on yhdessäolon ja yhdessä katsomisen elementti, koska noita tuon ikäisiä alkaa olla jo hiukan hankala saada pidettyä kovin pitkiä aikoja kerrallaan lähellään. On kuulemma oma elämä.

Summailin hiukan, mitä esimerkiksi olemme viime aikoina katsoneet ja lista on sellainen, että läheskään kaikkea minulla ei olisi koskaan tullut katsottua, jos lapset eivät olisi halunneet.

Klassikoita ja “klassikoita”

The Mandalorian (2019>)

Tuskin olisin tullut Mandaloriania katsoneeksi muuten, mutta lapseni halusivat sen katsoa, joten taivuin. Olin luullut sen olevan animaatio, enkä oikein ole noita animaatioita jaksanut kun koko saagakaan ei minulle lopulta erityisen tärkeä ole. Silti olen ne leffat aina tilaisuuden tullen katsonut ja ne ovat aina olleet viihdyttäviä. Samalla olen aina miettinyt, että koko konsepti sopii aika hyvin sarjamuotoon noiden hitusen ylipitkien leffaspektaakkelien sijaan – tai ainakin lisäksi.

Sarjassa erittäin hyvin varusteltu palkkionmetsästäjä joutuu seikkailuun, jossa panokset ovat valtavat ja tällä kertaa siitä tulee tietenkin henkilökohtaista.

Nuo lapseni eläytyvät tietysti paljon vilpittömämmin ja noista kahdesta kaudesta Mandaloriania tuli odotettu yhteinen juttu. Jaksoja katsottiin jokunen aina kun ehdittiin ja käytiin lopulta keskustelua, että katsotaanko vielä yksi. Joskus katsottiin, joskus ei.

Nyt spekuloidaan sitten sillä, mitä kolmas kausi tuo tullessaan kunhan joskus ilmestyy. Loppujen lopuksi sarja ei näiden kahden kauden perusteella ole mikään mielettömän hyvä, mutta yhdessä ja lasten kommenttiraidalla höystettynä sitä oli kiva katsoa.

Sormusten herra -trilogia (2001, 2002, 2003)

Taru sormusten herrasta ehdittin jo lukea iltasatuna lähes loppuun ennen kuin päädyimme lasten kanssa katsomaan leffoja. Tämä oli tietoinen valinta. Halusin, että ensimmäinen kosketus maailmaan tulee oman, eikä Peter Jacksonin mielikuvituksen kautta.

Eeppinen reissu heittämään sormus tulivuoreen, suuria taisteluita, valtavan paljon elämää suurempia tunteita. Iänikuinen hyvä vastaan paha -asetelma, jonka päälle sen kaikesta naiiviudesta huolimatta saa rakennettua iskevän tarinan.

Katsoimme ne jäätävän pitkät pidennetyt versiot, joten katsottava ei ihan heti kesken loppunut. Ketään ei silti tuntunut missään vaiheessa kyllästyttävän. Ei edes minua, vaikka olin ne jo moneen kertaan nähnyt.

Leffatrilogia on tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen merkkipaaluja ja kirjan klassikkoasema tietysti kiistaton. Minusta oli mukavaa, että sain syötettyä tätä erään brittiläisen äijän suuruudenhullua kuvitelmaa myös lapsilleni, koska minulle kirja on ollut niin tärkeä.

Hobitinkin luimme iltasatuna. Se oli itse asiassa lasteni ensikosketus Tolkienin maailmaan. Siihen vedin kuitenkin selkeän rajan, että jos pennut haluavat katsoa ne Hobitti-leffat, niin saavat katsoa omin päin. Minä en niihin enää koske. Kerran olen siihen uskomattomaan roskaan jo tuntikaupalla elämääni tuhlannut ja se riitti.

Paluu tulevaisuuteen trilogia (1985, 1989, 1990)

Kyllä sydäntä lämmitti kun lapseni tulivat ilmoittamaan, että Paluu tulevaisuuteen pitäisi katsoa. Oli todella hauskaa ja aika mielenkiintoista palata tämän leffakolmikon pariin kun edellisestä katsomiskerrasta oli vierähtänyt ainakin viitisentoista vuotta.

Marty ja hullu tiedemies seikkailevat ja sekoilevat eri aikakausilla ja lopulta ratkaisu on rakkaus. Paljon toistuvia vitsejä, joka leffan rakenne on sama. Viihdyttävyyttä rakennetaan yllättävillä koukuilla ja leikittelemällä eri aikakausien populaarikulttuurilla.

Minusta tuntuu, että en itse tuossa varhaisteini-iässä ollut kovin kiinnostunut vanhojen leffojen katsomisesta. Leffan uutuus oli meriitti. Ja nyt toki tiedän, että tämä ajatus on aika absurdi. Onneksi lapseni eivät näytä kärsivän samasta vaivasta.

Nykynäkökulmasta katsottuna leffatrilogia on höpsö, viihdyttävä ja harmiton. Ja se onnistuu edelleen kaikesta huolimatta herättämään ajatuksia.

The Fast and the Furious -leffasarja (2001, 2003, 2006, 2009, 2011, 2013, 2015, 2017)

Objektiivisesti katsottuna The Fast and The Furious -leffasarja on roskaa. Ehkä sarjan ensimmäistä leffaa lukuunottamatta, jossa on havaittavissa hitunen aitoa taiteellista kunnianhimoa. Mutta on se sarja myös ihan mahtava, enkä silti olisi niitä ainakaan kaikkia varmaan tullut katsoneeksi, jos en olisi niitä lasteni kanssa katsonut.

Kyseessä on siis nopeisiin autoihin ja niillä kovaa ajamiseen keskittyvä leffasarja, jossa ollaan lainsuojattomia, mutta kuitenkin hyviä tyyppejä. Melko lailla westernien maailma tuotuna nykyaikaan.

Varmasti joku kasvatusalan ammattilainen on sitä mieltä, että tuollaisia leffoja ei tulisi ainakaan alaikäisille näyttää, enkä muista, mutta veikkaan, että ikäsuositusten puolesta lasteni ei niitä olisi pitänyt vielä katsoa. Mutta vaikea on toisaalta nähdä, että noin pinnallisesta, turboahdetusta viihteestä jäisi päähän kovin paljoa mitään – pahaa saati hyvää.

Onhan koko touhussa vähän semmoinen syntisen mielihyvän maku. Ne elokuvat ovat lopulta niin täysin tyhjiä sisällöstä. Olipas mukavaa katsoa ne!

Bim Mustakorva (1977)

Nuorempi lapsistani tuli ilmoittamaan, että Bim Mustakorva pitäisi katsoa. Muistelisin tämän liittyneen siihen, että kuten olen kertonut, poikani lukee venäjää ja siellä tunnilla oli leffasta katsottu osa. Häntä oli sitten jäänyt kaivelemaan, että miten leffa jatkuu.

Leffassa siis yksinäinen sotaveteraani hankkii koiran, Bimin, mutta joutuu yllättäen sairaalaan ja koira jää naapurien hoiviin. Koira karkaa etsimään isäntäänsä ja kohtaa matkalla monenlaista.

Kumpikin lapsistani katsoi lopulta leffan suurella mielenkiinnolla ja kehuivat jälkikäteen. Rehellisyyden nimissä en osaa sanoa, olisiko oma keskittymiskykyni tuon ikäisenä riittänyt tämän lähes kolme tuntia kestävän klassikon katsomiseen.

Leffa on kyllä kaunis ja koskettava. Onneksi poikani sen vaati katsottavaksi.

Uusilla silmillä uusi näkökulma

Seuraavana katselulistalla ovat kuulemma Tähtien sodat. Siinä meneekin ikuisuus, joten sen pidemmälle ei ole vielä tarvinnut sunnitella. Minä olen toki ne kaikki nähnyt, mutta eipä niistä paljoa mieleen jää. Ne ovat visuaalisesti vaikuttavia, viihdyttäviä, mutta sisällöllisesti niin turhanpäiväisiä, että jo hyvin pian katsomisen jälkeen on vaikea muistaa, mitä niissä oikeastaan tapahtui. Hyvin siis voin katsoa ne uudestaankin.

Ruutuaikaa tulee lapsille joka tapauksessa paljon, mutta tätä yhdessä katsomista en pidä pahana.

Leffojen katsominen lasten kanssa on älyttömän kiinnostavaa. Katselun tulokulma on niin erilainen kuin minulla, joka olen marinoitunut kulttuurissa viidellä vuosikymmenellä ja kahdella vuosituhannella. Lapseni katselevat paljon tuoreemmin silmin. Syntyy kiinnostavia törmäyksiä, joissa kaikkien näkökulma vähän levenee. Tässäkin, kuten yleensä jakaminen tuottaa enemmän kuin osiensa summan.

Ruutuaika on monimutkainen ja usein hankala kysymys, kuten esimerkiksi blogikollega Annuska Dal Maso on kirjoittanut. Ruutuaikaa tulee lapsille joka tapauksessa paljon, mutta tätä yhdessä katsomista en pidä pahana. Sitä paitsi tämä on toiminut myös syynä vähentää ruudun tuijottamista yksin – niin lapsilla kuin minulla.

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »