Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Pitääkö lapsen totella?

12.04.2018

Loppukevät menee minun osaltani sohvanpohjalla puolimakuulla. Täältä huutelen lapsille ohjeita ja käskyjä pää punaisena. Mutta tehoaako nykypäivänä pelkkä puhe? Sanotaan, että ennen vanhaan lapset sentään tottelivat aikuisia. Mitä silloin tehtiin toisin?

Yhtenä iltana se tapahtui täysin yllättäen. En osannut odottaa sitä ja ehkäpä siksi kaikki tapahtuikin kuin hitaassa kauniissa unessa. Minulle tuli tapahtuneesta jotenkin outo ja epätodellinen olo, niin kuin silloin tulee, kun kohtaa jotakin täysin odottamatonta.

Olin käskenyt lastani iltapesulle kertaalleen. Tiesin, että vielä tarvitaan kaikkien edellisten iltojen tapaan ainakin sata käskyä lisää ja toinen sata uhkausta perään. Lopulta edessä olisi väistämättä kädestä kuljettaminen (ei liian raju) hammasharjan luokse.

Sitten tapahtui se odottamaton ihme. Lapsi totteli minua. Yksi käsky, tai sehän oli jopa kaino kehoitus, riitti. Olin pyörtyä hämmästyksestä. Epäilin, että lapsi on jotenkin sairas ja kokeilin vaistomaisesti kädelläni pienokaisen otsaa. Ei, ei hän ollut kuumeessakaan. Ihme se oli. Lapsi totteli.

Mikähän siinä on etteivät lapset meinaa totella? Käskemisestä on mennyt teho ja uhkailla ei enää edes jaksa. Minuahan lasten pitäisi erityisesti totella, koska yhteiskunta on maksanut viiden vuoden kasvatusopin opinnot oikein yliopistotasolla. Lisäksi minulla on kohta viidentoista vuoden työkokemus opetusalalta. Mainittakoon vielä, että sain nuorukaisena 4H -stipendin ansiokkaasta lampaiden kasvattamisesta. Ja jos kuka, niin lammas on kivipää tottelemaan. Eli kasvattajakokemusta löytyy laajasti aina kotieläimistä lähtien.

Teloin jalkani sählypelissä ja jouduin sohvapotilaaksi viikoiksi. Kipsi jalassa kainalosauvoilla kinkkaaminen on hidasta ja työlästä puuhaa. Ihan vaan tiedoksi mainitakseni. Lapsiperheen arkeen tämä tuo tietenkin oman lisähaasteensa. Merkille pantavaa on, kun nykyään sohvanpohjalta huutelen käskyjä, kuinka vähän sanoilla on kasvatustyössä merkitystä.

Kasvatustyö on lopulta melko fyysistä työtä. Se on ohjaamista, neuvotteluja, vierellä kulkemista, valvomista, yhdessä tekemistä, taluttamista ja kantamista. Kädet on oltava milloin missäkin eritteessä olkapäitä myöten. Sohvatyynyjen keskeltä huutelu ei tehoa. Enkä ainakaan vielä ole tullut kuormittaakseni lapsia sairauteni takia tai kerännyt kipsijalkaisena säälipisteitä heiltä. Vähitenhän he ovat tähän syyllisiä.

Sitä patisi nuorempi vähät välittää etten pääse kunnolla liikkumaan. Muutaman kerran hän on napannut sohvapöydältä puhelimeni ja ilkkuen juossut karkuun omaan huoneeseen. Eikä ole tuonut pyynnöistä huolimatta sitä takaisin. Olen kinkannut sauvojen kanssa perään huojuen ja horjuen. Kärttyiseltä äijänkäppyrältä on epätoivon hetkellä päässyt julkeita solvauksia ja olen jopa heristänyt kainalosauvaa ilmassa atraimen tapaan. On siinä isällä ollut avuton olo.

Jos tilanne nyt on vain sellainen, ettei puhe (huuto) tehoa, mitä pitäisi tehdä. Käskyttämisen voisi ainakin lopettaa, koska siitä ei ole näyttöä, että toimisi. Haittoja sen sijaan on. Ääni menee, hermot riekaileina ja ilmapiiri kiristyy.

Olisiko vanhassa vara parempi? Sain lasna usein kuulla omilta vanhemmiltani, kuinka ennen vanhaan lapset tottelivat aikuisia. Miten he sen tekivät?

Ensinnäkin aikuinen oli selvästi korkeamman tason eliö kuin lapsi. Lapset opetettiin kunnioittanaan ja katsomaan ylöspäin aikuista (vaikka aikuiset eivät sitä kunnioitusta läheskään aina olisi ansainneetkaan). Toiseksi pelko seuraamuksista taisi olla kunnioituksen ja tottelevaisuuden tae. Pelko oli varmasti aiheellinen, koska seuraamukset todella olivat jotakin muuta kuin ruutuajan menettäminen tai karkkipäivän peruminen. Tästähän on sitten kirjastoautollinen kirjallisuutta, mitä jatkuva pelko perssiissä aiheuttaa noin niin kuin pidemmällä tähtäimellä ihmisen elämässä.

Eli tässä mielessä ei siis vanhassa ole vara parempi. Täytyy keksiä jotakin muuta.

Lapsiryhmien (koulut, harrastusryhmät, päiväkodit) hallintaan ja rauhoittamiseen on olemassa toiminnallisia keinoja läjäpäin. Oppaita tippuu jatkuvasti uusia. Näitähän voisi kokeilla kotonakin.

  • Riittävä ulkoulu ja liikunta
  • Yhdessä tekeminen lapsen kanssa
  • Leikkien aloittamisessa apuna oleminen
  • Tarra tai rasti taulukkoon hyvästä toiminnasta
  • Lapsen näkemyksen kuunteleminen
  • Perheen sääntöjen läpikäyminen yhdessä
  • ja niin edelleen…

Lisäksi lyhyt googlaus toi kasapäin vinkkejä lasten kasvattamiseen. Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy hyvin opastusta, kuinka toimia, jos alkaa olla pulassa lapsen kanssa. Vanhemmuuden pikakonsteihin, kuten huutamiseen ja jatkuvaan uhkailuun, tulen turvautuneeksi väsyneenä. Uupuneena ei jaksa olla kovin johdonmukainen. Onneksi meillä on myös perheneuvolat. Suosittelen lämpimästi.

Pienen lapsen tottelemattomuus ei lopultakaan ole sisäsyntyistä. Jos ihan tarkkoja ollaan, tottelemattomuus on kahden ihmisen välinen konflikti. Näkemykset lapsen ja aikuisen välillä poikkeavat toisistaan. Lapsi vastustelee iltapesulle menoa, koska leikki on kesken tai hän ei kuule käskyä ollessaan omassa leikkimaailmassa. Lapsella ei ole käsitystä ajasta aikuisten tapaan. Minähän alan hermoilla, kun mieleeni pulpahtaa seuraava arkiaamu kaikkine rasittavuuksineen.

Jotain hyvääkin tästä jalkapuolena ja sohvalla makoilusta on. Koskaan aikaisemmin en ole pelannut lasteni kanssa korttipelejä päivittäin. Kirjojen lukeminen on ehdottomassa nosteessa. Tähän viereeni he kömpivät ja tuovat mukanaan, mitä milloinkin kirjastosta lainattuja tai vanhaa tuttua omasta hyllystämme. Ehdoton suosikkimme ja moneen kertaan luettu kirja on ollut Jujja Wieslanderin Lehmä saa laastarin. Ehkäpä sen avulla käsitellään isänkin melko rujon näköistä akillesjänteen leikkaushaavaa.

”Tulkaa tänne! Isä voi lukea kirjan!” -käskyä totellaan aina. Näin yksinkertaista ja helppoa tämä käskyttäminen toisinaan on.

Antti Kanto

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »