Hyppää sisältöön

Miehen työ!

Olen yksinhuoltajaäidin kasvattama. Meillä ei kotona ollut miesten ja naisten hommia, vaan kumpikin teki sen, minkä kykeni. Halusin ala-asteella tekstiilityöhön, mutta ryhmäpaineen vuoksi valitsin teknisen työn.
Julkaistu
Teksti Samu Heikinmatti
Kuvat Samu Heikinmatti
Miehen työ!

Mies toteuttaa itseään.

En ole koskaan uskonut sukupuoliroolitettuihin töihin. Tai oikeastaan varsinaisiin sukupuolirooleihin ollenkaan. Tämän tekstin osalta tarkoitan kotitöitä ja jätän laajemman miehet-vastaan-naiset-jaottelun hähmäisten nettipalstojen kiisteltäväksi. 

Olen yksinhuoltajaäidin kasvattama. Meillä ei kotona ollut miesten ja naisten hommia, vaan kumpikin teki sen, minkä kykeni. Halusin ala-asteella tekstiilityöhön, mutta ryhmäpaineen vuoksi valitsin teknisen työn. Tai siis silloin puhuttiin puu- ja rättikässästä. Tämä jäi harmittamaan yli kolmeksi vuosikymmeneksi, sillä haluaisin osata ommella vaatteita itselleni, käyttää ompelukonetta, saumuria jamitänäitäonkaan suvereenisti. Teknisessä työssä en juuri mitään oppinut, ja arvosanat aineesta huitelivat jossain vitosen ja kutosen välillä. 

Myöhemmin olen opetellut erilaisia miehisiä rakennus- ja remppahommia, sillä äitini lähes satavuotias paritalonpuolikas on vaatinut asioita salaojituksesta ja terassin betonivalusta lattianhiontaan. En minä niissä mitenkään hyvä ole ollut, ja useimmissa hommissa on onneksi ollut ammattilaisia valvomassa. Ensi keväänä pitäisi rakentaa yksi seinä uusiksi. Pelottaa jo ajatuskin. Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin, olla lähinnä hanslankarina. Sen sijaan pipoa en ole oppinut virkkaamaan, vaikka mieleni todella tekisi. Tai tehdä itselle takki. Tiedän jopa, millaisen haluaisin.

Olen siis päättänyt, ettei meillä kotona ole “miesten ja naisten töitä”. Niinpä vain on silti käynyt, että meidänkin taloudessamme on lapseutumisen myötä stereotypialokeroihin sujahdettu. Ainakin osittain.

Työt jakautuvat

Vanhempien sukupuoliroolit kärjistyvät etenkin lapsen alkuvuosien aikana. Toki työasiat ja vanhempainvapaajärjestelyt vaikuttavat, mutta melko varma olen kotoa ja menneisyydestä tulevien mallien (piilo)vaikuttavan tuoreen lapsiperheen työnjakoon. Näin on ainakin tutkimusten mukaan. 

Meillä avovaimoni, H, (oli muuten hankalaa miettiä tähän kontekstiin sopivaa termiä) hoitaa pölyjen pyyhinnän ja suurelta osin pyykkirallin. Näiden lisäksi hän vastaa aikataulutuksesta ja muusta kuormittavasta metatyöstä, joka tutkitusti kasaantuu enimmäkseen äideille. Minä puolestani teen pienimuotoiset huolto- ja korjaustyöt sekä huonekalujen kasauksen: monet hommat, joissa tarvitaan ruuvimeisseliä tai vasaraa. Vastaan myös enimmäkseen ruoanlaitosta ja päivittäisostoksista. 

Toki on selvää, että kodin työt jakautuvat resurssien mukaan: Se, joka ei ole päivätöissä hoitaa enemmän metatöitä eli suunnittelee ja organisoi kodin arjen hommia Töissäkäyvä tekee sen, minkä ehtii. Iso osa kotitöistä jakautuu tasaisesti. Silti nämä tuntuvat linjautuvan ainakin osin “miesten ja naisten töihin”, kuten esimerkiksi Suomelan  ja THL:n artikkeleista voi lukea. Ja usein tilanne ei tasoitu, vaikka se kotona aikaisemmin oleva palaakin työelämään.

Sukupuoliroolit ja niiden tarjoaman työtaakan epätasapaino korostuvat myös rakenteissa. Esimerkiksi neuvolasta soitetaan usein ensin äidille, vaikka isän numero olisikin ensimmäisenä tarjolla. Käytän joskus itsekin tätä tarkoituksellisesti hyödykseni: On kätevää ottaa “tietämättömän, vähän hölmön isän” rooli, sillä silloin esimerkiksi kerhoasioiden hoidossa saa selkeämpiä ohjeita. 

Roolit muuttuvat

Kysymys ei ole siitä, että pyrkisin sukupuolineutralisoimaan meillä kotona tehtäviä askareita. En koe vastenmielisyyttä naulannakutteluun tai muuhun stereotyyppisesti miehiseksi mielleettyyn. Cisheteromiehenä on joskus ihan mukavaakin tuntea itsensä miehiseksi mieheksi, joka tarttuu sähköporaan ja antaa voimatyökalun laulaa karvaisten kouriensa otteessa. Toisaalta rakastan itsessäni sitä puolta, joka herättelee lapsen aamulla, vaihtaa vaipan ja tuo kotiin kukkia, koska ne näyttävät ihanilta maljakossa piirongin päällä. 

Veikkaan rohkeasti, että valtaosa tämän kirjoituksen lukijoista ovat samaa mieltä. Tai ajattelevat jopa: “Miksi ihmeessä Samu kirjoittaa tällaisesta muinaisaikaisesta tyypittelystä?” Ihmiset edustavat (representoivat, hienosti sanottuna) monia rooleja ja identiteettejä, mikä on ihan tavallista. Harva nykyään on takertunut minkäänlaiseen miesten ja naisten työ -ajatteluun. 

Valitettavasti me silti jossain vaiheessa elämäämme ajaudumme niihin rooleihin – ikään kuin toisinnamme niitä stereotypioita, joita kavahdamme. Tämä ajatus ei sitten millään jätä minua rauhaan. Ärsyttää.

Koskapa olen idealistiseti yrittänyt pitää kiinni sukupuolitettujen tekemisten vapaudesta, saatan myös lukea hieman liikaa tähän. Toki se, joka on päivisin enemmän lapsen kanssa vaikkapa ulkoilemassa, osaa hoitaa vaatehuollon ja se, joka päivät hommailee leipätyön parissa, pääsee vähemmällä. Pistää silti silmään, että ruuvimeisseli päätyy useimmin omaan käteen ja parsinneula H:n.

Lapsemme menee päiväkotiin ensi vuoden alussa, ja kumppanini on tehnyt siirtymää työelämään jo jonkin aikaa, ensi vuonna täysipäiväisemmin. Olen havahtunut siihen, kuinka paljon minulla on opittavaa. En todellakaan aio jättää hänelle kodin- ja lastenhoidon asioita työpäivänsä jälkeen.

“Mä olen kasannut elämässäni useamman huonekalun”, kommentoi H. On kiva, ettei häntä tämä asia kaivele sen enempää. Ei pitäisi minuakaan, mutta jokin historian painolasti tässä jäytää takaraivon sisäpuolella. Kuten H sanoi, kun oli lukenut tämän kirjoituksen ensimmäisen version: “Pistä sinne, että ‘Kaikki on opeteltavissa. Yksinhuoltajaisät ja -äidit joutuvat tekemään ihan kaikki työt.’” Aion opetella neulomaan tai virkkaamaan tai kutomaan, en ihan tiedä näiden eroja. Otan selvää.

Edit. Topi Linjama hiihteli samojen teemojen latuja neljä vuotta sitten omassa tekstissään.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.