Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Lapsettomat miehet

25.03.2018

Miehen puhetta lapsettomuudesta ja lapsettomuuden jälkeen syntyneestä vanhemmuudesta.

Kun lapseton lopulta saa lapsen, ei siihen meinaa uskaltaa uskoa. Kiitollisuuden tunne velvoittaa jaksamaan, ottamaan vastaan onnittelut siitä, miten kaikki on nyt hyvin.

Mutta kovat kokemukset eivät pyyhkiydy mielestä yhdessä hetkessä. Menetykset painavat, ja lapsen lopulta synnyttyä tai adoption ratkettua, ovat voimat loppu jo kättelyssä. Silti lapsi on. Täysin samanlainen lapsi, josta kasvaa yhtä erilainen samanlainen hän kuin muistakin ihmisistä. Lapsi on kaikkine tarpeineen ja aisteineen läsnä lukemassa sinua, joka olet hänen turvansa.

Mistä isä saa tuolloin tukea? Puoliso on vähintään yhtä heikoilla. Jumalaankaan ei uskalla luottaa, koska asiat eivät edenneet hänen oppiensa mukaan.

Lapsettomuus jättää jälkensä sekä minäkuvaan että kuvaan meistä kauniina ja viattomina, elämää hallitsevina olentoina. Lapsettomuuden tutkiminen ja hoitaminen pakottaa kohtaamaan ihmisen biologiaa ja jättää aika vähän tilaa haikaroille. Vaikka jumalat ja keijut joutuisivatkin väistämään, on ihminen itsessään ihmeellinen olento. Ei tosin enää samanlainen kuin aiemmin, vaan haavoittunut, heikko ja suruunsa vetäytyvä.

Toistuvat epäonnistumiset ja vaietut hautajaiset syövät uskoa ja vievät voimia. Vaikka isä pitäisi päänsä kuinka kylmänä, hän ei pääse pakoon sitä, että puolison sisään kuollut alkio oli hänen lapsensa. Ja samalla hän on se, joka on puolisoaan lähellä, se joka pysyy vahvana.

Ja mieshän pysyy. Vahvuus on miehen ominaisuuksista arvostetuimpia. Hän tukee, ei valita, koska näkee lapsen menettäneen äidin tuskan läheltä. Ei uskalla valittaa, koska se heikentäisi äitiä. Mies kestää kyllä. Mutta se on rooli, joka jää päälle. Ellei asiaa kohtaa ja käsittele, on miehen kohtalo yhtä karu kuin niiden aiempien sukupolvien isien, jotka tulivat kestäneeksi kohtuuttomia kohtaloita kuten ”miehen pitää”. Omalta isältä opitut mallit voivat olla sodan traumatisoimien isien ja lasten malleja ajalta, jolloin miehet eivät valittaneet. Eivät edes puhuneet.

Eihän sitä puhu. Eikä lapsettomuudestakaan mielellään puhu. Miesporukoitten jutut lapsenteosta ja sen helppoudesta muuttuvat yhtäkkiä mauttomiksi. Huolettomat velikullat, joille lapsia vain tulee siunaantuu alkavat oksettaa.

Kun lasta on odotettu vuosia ja oma lapsi lopulta hedelmöityshoitojen tai adoption kautta muuttuu eläväksi, on myös odotukset omaa vanhemmuuttaan kohtaan kovat. Rakkaus sumentaa helposti arvostelukyvyn ja lapsen eteen on valmis tekemään enemmän kuin kaikkensa. On jo tehnyt. Mutta lapsipa onkin ihan tavallinen lapsi, joka oireilee vähintään samoista kasvukivuista kuin muutkin. Aivan samoin mekanismein hän koettelee vanhempiensa rakkautta ja saattaa heidät raivon partaalle. Kaikki tasoittuu kyllä ja menneisyys painuu taustalle kunhan aikuiset hyväksyvät epätäydellisyytensä. Kaikilla meillä on erilaiset taustat.

Lapsettomuuden kokemus on niin henkilökohtainen, ettei siinä ole helppo tukea. Parasta mitä voi tehdä, on kuunnella. Kun ihminen prosessoi surua, jota ei käsitä, on kuunneltava niin kauan, että hän saa puhuttua surunsa tutuksi. Harvoin edes ammattiauttajat kykenevät tähän. Vaikka suurin myllerrys olisikin naisen sisällä, ei mieskään pääse sitä pakoon. Eikä lähde, jos on mies.

”Vierelläsi lepään aivan hiljaa
Sateen sormet kehtoa keinuttaa
Vielä hetken aikaa yötä riittää
Vielä hetken maa kerää voimiaan.”
Elämä jatkuu, Edu Kettunen.

Kari Souto

Kirjoittaja on yhden lapsen onnellinen isä, joka on myös iloinen paikastaan perheen demokratiassa, jossa aikuisikäiset pitävät hallussaan enemmistöasemaa. Karin oma viestinnän kysymyksiä kiertelevä blogi löytyy osoitteesta www.vapaakytkin.fi

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »