Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Kuinka pitää kiinni kasvavista lapsista?

01.12.2017

Ei omissa puuhissakaan mitään, mutta joskus on nostettava katseensa niistä lähellä oleviin ihmisiin. Se vastuu on vanhemmalla.

Lapset kasvavat eivätkä enää vähän väliä katso vanhempiaan, että mitäs nyt tehdään. On hyvä, että lapset itsenäistyvät kunhan ketään ei jätetä yksin.

Etääntyminen lapsista vähän huolettaa tällä hetkellä. Ovat sen ikäisiä, että eivät enää yhtä ilmeisesti tarvitse minua. Sekä sukurasitteena että kansallisena rasitteena on, että emme osaa ilmaista, kuinka kuitenkin toisiamme tarvitsemme. Vaikka lapset osaavat pyllynsä pyyhkiä, peseytyä, laittaa välipaloja ja pukea itse, ei se tarve ole hävinnyt yhtään mihinkään. Ei lapselta eikä vanhemmalta.

Päivän on kukin tahoillaan ja iltapäivällä lapset joko viilettävät kavereiden kanssa, tuijottavat ruutujaan tai lukevat kirjoja ja sarjakuvia. Enää eivät kahdeksan- ja kymmenvuotias katso samalla tavalla vanhempiinsa, että mitäs nyt tehdään. Vetäydyn itsekin helposti kirjan, ruudun tai jonkin kirjoitushomman pariin kun lapset antavat siihen tilaisuuden. Mutta eihän tämä voi koko ajan mennä näin.

Ei etääntyminen onneksi mikään luonnonlaki ole. Meidän ei tarvitse vieroittaa lapsiamme hylkäämällä joidenkin muiden eläinlajien tapaan. Syntyy kyllä keskusteluja, sellaisia vähän kankeasti alkavia, mutta siitä ne lähtevät soljumaan kunhan niille synnytetään otollisia tilanteita. Niiden tilanteiden luominen on tietenkin ennen kaikkea vanhemman tehtävä ja tässä asiassa on usein tehtävä ryhtiliikkeitä. Itsestäänkin niitä tilanteita, juttutuokioita tai muita jakamisen hetkiä voi syntyä, mutta tuskin tarpeeksi.

Kokemusten, tuntemusten ja elämysten jakaminen pitää perheen kasassa, vaikka ongelmiakin tulisi vastaan. Mitään itseisarvoista turvaahan perhe ei tuo, vaan se voi olla myös aivan hirvittävä paikka. Sen verran olen jutellut lastensuojelussa työskentelevien kanssa, että tiedän hyvin.

Tänään ensi-iltansa saava Joulumaa kuvaa nuorta parisuhteen ja vanhemmuuden kanssa kipuilevaa perhettä. Tutultahan se tuntuu. Kuva: Sami Kuokkanen © Helsinki-filmi

Näitä asioita kumpusi mieleen tänään ensi-iltansa saavan Inari Niemen käsikirjoittaman ja ohjaaman Joulumaa -elokuvan pressinäytöksessä. Elokuvahan on oikeastaan enemmänkin naisiin keskittyvä elokuva, jossa seurataan keski-ikäisen Helenan (Milka Ahlroth) ja nuoremman Unnan (Anna Paavilainen) kipuilua. Kauhukuva vastaeronneen yksinäisestä joulusta ajaa Helenan viettämään joulua luomumaatilalle, jota pitää sekä vanhemmuudessaan että avioliitossaan pahasti kipuileva pari Unna ja Tuure (Eero Ritala).

Leffassa on kohta, jossa Malva-tytär käyttäytyy huonosti ja ensin äiti, sitten isä yrittävät saada tätä ojennukseen. Tuure kokee epäonnistuvansa niin maanviljelijänä, aviomiehenä kuin isänäkin ja riittämättömyyden vyöry saa isän lopulta luovuttamaan, eikä lapsi taivu. Voimat eivät riitä kasvattajana toimimiseen kun mistään muustakaan ei saa otetta. Ruuhkavuosien tuoksinassa kaikki – jopa kontakti lapseen – on karannut käsistä.

Lopulta elokuvan ihmisten kriisien juuret löytyvät juuri käpertymisestä itseen – jakamisen puutteesta. Tilanteet kehittyvät sietämättömiksi, koska niihin ei osata reagoida ennen kuin kaikki räjähtää käsiin. Tämä on tietysti dramaturgisesti tarpeen elokuvassa, mutta tuntuu se olevan kovin yleistä ihan oikeidenkin ihmisten arjessa.

Jos elämä kaataa kuraa niskaan, niin helpompi se on ottaa niskaansa yhdessä jonkun toisen tai joidenkin toisten kanssa. Ja aina sitä jonkin verran tulee.

Kritiikki Joulumaasta Kulttuurinälkä-kanavalla:

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »