Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Koulukiusaamisen äärimmäiset seuraukset

28.11.2016

Opettajaystäväni vinkistä katsoin Arto Halosen dokumentin Valkoinen raivo, joka on nähtävissä Areenassa vielä kolmisen viikkoa.

Dokumentin idea on lyhyesti sanottuna se, että sellaisen ihmisen mielessä, joka kohtaa lapsuudessa vaikean trauman ja jota kiusataan koulussa, saattaa kehittyä kylmä, tunteeton viha muita ihmisiä kohtaan. Tämä viha voi saada ilmenemismuotonsa esimerkiksi kouluampumisina. Tällaista valkoista raivoa ei helposti tunnisteta, koska sen vallassa oleva ihminen ei ole silmitön raivopää, kuten mustan raivon vallassa oleva, vaan rauhallinen, hiljainen ja analyyttinen.

Ystävä sanoi näyttäneensä dokumentin omille ryhmilleen lukiossa. Opiskelijat olivat sitä mieltä, että filmi pitäisi olla pakollinen yläkoulussa ja lukiossa.

Kiusaaminen antoi yläastevuosilleni värin. Kiusaaminen oli sanallista ja sen verran hienovaraista, etten usko kovin monen opettajan sitä huomanneen. Lintsasin aika reippaasti, toivoin kuolemaa, rakensin ympärilleni ylimielisyyden muurin ja vetäydyin omiin oloihini. Kokemusteni perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että yläaste oli hyvinvointiyhteiskunnan lapsista se, joka oli kärsinyt raskausaikana pahiten hapenpuutteesta.

Koskaan en oppinut ymmärtämään yläasteen ideaa. Kuvassa Alajärven yläkoulu, terkkuja tutuille!

Yläasteen jälkeen pidin välivuoden, jonka jälkeen menin lukioon. Kesti pitkään, ennen kuin uskaltauduin juttuun luokkatoverieni kanssa ja ymmärsin, etteivät he halua minulle pahaa.

Palaan omaan kouluaikaani esimerkiksi silloin, kun kuulen, että joku lapsistani on joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi. Vertaan heitä ja minua: He puhuvat avoimemmin, minä vaikenin. Heiltä kysytään koulun puolesta säännöllisesti kiusaamisesta, kouluhyvinvoinnista ja ilmapiiristä, minulta ei kysytty. Heidän kiusaamiseen puututaan hyvin nopeasti – ja ehkä minunkin tapaukseen olisi puututtu, jos olisin avannut opettajalle tuntojani, en tiedä.

Vaikka koulussa on moni asia paremmin nyt kuin 90-luvun alussa, omassa ja lasteni lapsuudessa on muitakin eroja. Halosen dokumentin päähenkilö pitää erityisen vaarallisena lapsuuden traumakokemuksen ja koulukiusaamisen yhdistelmää. Äiti menehtyi pitkälliseen sairauteen, kun olin yksitoista. Tuskin on sattumaa, että vaikeat kokemukset koulussa osuvat tuota tapahtumaa seuranneisiin vuosiin.

Jälkeenpäin katsottuna 12-17-vuotiasta minua vaivasi ehkä masennus. Lapsenelämäni suurin ongelma näyttää olleen se, että siitä puuttui aikuinen, jonka kanssa olisin voinut jakaa elämän iloja ja suruja, ja joka olisi osannut kuunnella, myötäelää, suhteuttaa ja rohkaista.

Tai ehkä sittenkin oli yksi ihminen: muistan siskon poikaystävän kanssa käydyt tärkeät keskustelut myöhäisillan tunteina. Hän tunnisti ilmiön ilman pitkiä selittelyitä – liekö itse kokenut samaa – ja auttoi saamaan asiaan hieman etäisyyttä ja suhtautumaan luokkatovereihin ja kouluun. Hänenkaltaisensa saattavat tietämättään pelastaa ihmishenkiä.

Topi Linjama

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »