Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Kaikkien aikojen soijamuutto

13.09.2018

Se oli rakkautta ensi raapaisulla, kun saavuin 19(!) vuotta sitten ylioppilaskossina Helsingin Punavuoreen. Maalaispoika Pohjanmaalta koki tulleensa kotiin suloisen urbaaniuden, uusklassisen arkkitehtuurin, meren tuoksun, eurooppalaisen sivistyksen ja huolettoman anonymiteetin ympäröimäksi. Ensimmäisen Helsingin syksyn kirpeänkuulaita aamuja Sinebrychoffin puiston mäellä ei kukaan minulta vie, ei koskaan.

Elämän raitiovaunu kulki kuitenkin siten, että jätin ensirakkauteni, vaikka tunteet eivät kuolleet. Päädyin opintojen jälkeen perheen kanssa asumaan Pohjanmaalle ja Keski-Uudellemaalle. Välillä kävimme jo Pohjois-Helsingissä asti, mutta silti päädyimme rakentamaan talon kehyskuntaan. Siis me, rakentaminen ja omakotitalo!

Ihminen ei useinkaan tee asioita, joita haluaa, vaan asioita, joita kuuluu tehdä. Siis silloinkin, kun hänen kannattaisi kuunnella itseään ja tunnistaa omia, sisältä nousevia tarpeitaan. Minun esimerkiksi kuului rakentaa omakotitalo ja asua siinä. Tontin sijainti valittiin sentään sillä perusteella, että elämänlanka eli raideyhteys Helsinkiin säilyy. Terveisiä R-junaan.

Eihän siitä meidän asumisesta sitten mitään Strömsö-ilmiötä tullutkaan. Kuusi vuotta asuttiin kauniissa ja isossa, hyvin suunnitellussa ja kunnolla rakennetussa kodissa. Kivat naapurit, mukavia illanviettoja, ystäviä lähellä, lapsilla hyvät koulut ja kaverit, iltapäivän aurinko lasiterassilla jne. Mutta sitten se mutta. Eihän se tervettä ole, että ahdistuu omakotitalossa suunnilleen kaikesta, mitä talo tarjoaa. Kuulemma jotkut tykkäävät siitä pikku puuhastelusta. Minä vihasin. Koko sydämelläni vihasin jokaista talon ihanuutta ylläpitävää toimintoa, jonka tekninen vastuu lankesi yleensä minulle – mikä sinänsä jo todistaa Luojamme kyvystä mustan ironiseen huumoriin. Periaattessa olen tiennyt soveltumattomuuteni tällaiseen aina, mutta jännästi sitä ihminen taipuu ”näin kuuluu mennä”-voiman edessä.

Lopulta taipumista seurasi kuitenkin taittuminen. Se oli viime kevään Naks. Nyt riittää. Kuuden vuoden pähkäilyjen ja pohdintojen päätteeksi totesimme, että talo myyntiin ja me kaupunkiin, elämä on tässä ja nyt. Onneksi vaimolla naksahteli samaan tahtiin, siksi kai me kimpassa muutettiinkin…

Talo siis myyntiin. Helsingistä tarjottiin kaunista ja sopivan kokoista vuokra-asuntoa hyvällä sijainnilla. Siihen. Heinäkuun lopun helteillä muutto, kaikkien aikojen soijamuutto. Ennen ja jälkeen muuttopäivän runsasta sielunhoitoa, kun lapset halusivat käsitellä asiaa, itkeä luopumista, epäröidä uutta. Pahaa mieltä ja pettymystä siellä täällä, samalla kun itsellä oli infernaalinen, suorittava muuttovaihe silmässä. Ei ne kesän hohdokkaimpia päiviä olleet, mutta läpi puskettiin maaliin mentiin.

Puolitoista kuukautta on nyt asuttu tässä ihanassa kaupungissa, ihanasti vuokralla, ihanassa kerrostalossa, uutta elämää opetellen. On huoltoyhtiöt ja systeemit. On pyörämatka töihin. On jopa kauppa alakerrassa. Hintaa vähän tulee, mutta se on vain maallista, kuten iltasadussa olen Katto-Kassisen lukenut vakuuttelevan.

Miltä tämä nyt sitten näyttää? Pieni vilkaisu taustapeiliin on tarpeen.

Mikä meni hyvin?

  • Uskalsimme  tehdä päätöksen: tämä talo ei ole meidän elämäämme, meidän ei tarvitse opittujen mallien ja muiden odotusten takia elää tavalla, joka tuottaa jatkuvaa ahdistusta
  • Lapset saivat kaikesta huolimatta tilaa tunteilleen, koska onnistuimme yhteisissä keskusteluissa. Sanoisin jopa, että muutosahdistuksen käsittely lähensi meitä tunnetasolla.
  • Sopeutuminen uuteen. Sähellyksen ja uusien koulujen (yksi lukioon, yksi yläasteelle, yksi viidennelle ja yksi ekalle) aloitusten keskellä ja jälkeen olemme ajatelleet – sikäli kun ajattelulle on jäänyt elämässä jotain aikaikkunaa – että ratkaisu oli ilman muuta oikea. Sitä paitsi se oli oma; harkittu ja hallittu.

Mikä meni huonosti?

  • Ajoitus. Sitä miettii, miksi ihminen kiusaa itseään vuosikausia, kun ratkaisun voisi tehdä nopeastikin. Noh, toisaalta tämä okt-kortti tuli nyt huolella katsottua ja paineessa syntyy timantteja yms.
  • Itsensä kuuleminen. Kaikki nämä vuodet olen tuntenut itseni ja tunnistanut perustoiveeni ja unelmani, mutta olen ollut liian kuuliainen ulkopuolisille vaikutteille pääni sisällä ja antanut niiden viedä. Enää en ole!

Loppukiitokset:

  • heille, jotka ovat matkan aikana kannustaneet itsenäiseen ratkaisuun ja jopa tulleet samalla avautuneeksi omista ”oudoista” unelmistaan. Toteuttakaa ne!
  • omille vanhemmilleni, jotka eivät varmasti tajua, että mitä hullua se pitää vuokralle ja ahtaammin mennä sinne ruuhkaan asumaan, mutta eivät sano sitä, koska arvostavat meidän oikeuttamme tehdä omat päätöksemme. Hatunnosto heille!
  • niille Helsingin kaupunkiympäristön tyypeille, jotka tekevät töitä pyöräilyn parantamiseksi ja yksityisautoilun vähentämiseksi. Oikein!
  • C.L. Engelille, jonka kynänjälkeä ihailen taas!

Loppukysymys:

  • Mitä asioita sinä olet elämässäsi tehnyt, koska ”niin kuuluu tehdä”?

Heikki Nenonen

4 vastausta artikkeliin “Kaikkien aikojen soijamuutto”

  1. kataryyni sanoo:

    Arvostan! Kyllä sen vaan lopulta tuntee mikä on itselle oikea juttu.
    Me taas ollaan aina asuttu vähillä neliöillä lasten kanssa ja seuraavaksi ehkä kokeillaan rivarielämää. Tärkeää on mullekin päästä liikkumaan pyörällä. Meillä pariskuntana on keskenään jonkin verran erilaiset näkemykset näistä jutuista ja se mutkistaa asioita. Onneksi monenkaan ratkaisun ei tarvi olla lopullinen.

  2. MF :) sanoo:

    Hienoa, että uskalsitte tehdä kuten halusitte! 🙂 Ei kannata harmitella sitä aikataulua. Kaikki tapahtuu, kun aika on kypsä.

    ’Mitä asioita sinä olet elämässäsi tehnyt, koska ”niin kuuluu tehdä”?’

    Polttanut nuorena tupakkaa, mennyt vähän vanhempana naimisiin (kahdesti), esittänyt jotain ihan muuta kuin olen, hankkiutunut suurperheen isäksi, käynyt polttamassa nahkani suviseuroissa (ainakin viisitoista kertaa).

  3. vesa sanoo:

    Hienosti kirjoitettu. Hyvin saan kiinni noista painiskeluista. Hulluinta on, että saa itseään huijattua luulemaan, että haluan tätä kaikkea, kun ”niin kuuluu tehdä”. Siitä onkin tullut pitkä lista. Vasta nelikymppisenä opin ajattelemaan – tosin vähän kerrallaan – oman itseni läpi. Yhä sillä opin tiellä.

  4. Mika sanoo:

    Hieno kaari kuvattuna. Tosieälmän kasvutarina. Olisiko kysymyksesi rinnalla yhtä relevanttia kysyä: ”Kuka minä olen?”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »